Rockvuosi 1966

Kuva: Unsplash / Eric Krull

Tämä juttu on jatkoa aiemmin julkaistulle Rockvuosi 1965 -artikkelille. Sapluuna on sama: poimitaan vuoden ajalta merkittäviä ja kiinnostavia ilmiöitä, artisteja ja julkaisuja. Rockissa alkoi tuolloin tapahtua vuosi vuodelta enemmän, joten kaikkea ei ole mahdollista yhteen juttuun ahtaa. Aikomuksena on painottaa uusien nimien ja ilmiöiden esiin nostamista ja välttää liiallista toistoa, mutta jotkin artistit pysyvät vuodesta toiseen niin merkittävinä, ettei heitä voi sivuuttaa. Itse musiikin kuvaileminen sanallisesti on luonnollisesti varsin vaikeaa, joten omakohtainen kuuntelu on hyvin suositeltavaa.

Maailman tapahtumia 1966

Edellisen vuoden artikkelissa mainitut Vietnamin sodan laajeneminen, kiivas kansalaisoikeustaistelu USA:ssa ja kilpailu avaruuden valloituksesta jatkuivat edelleen vuonna 1966. Politiikkaan siirtynyt näyttelijä Ronald Reagan valittiin Kalifornian kuvernööriksi. Ranska vetäytyi Naton sotilaallisesta ytimestä pitkään jatkuneiden kiistojen jälkeen. Indira Gandhista tuli Intian pääministeri.

TV-sarjat Star Trek, Batman ja Mission: Impossible alkoivat Yhdysvalloissa. Kaikkien tunnusbiisitkin ovat lajissaan klassikoita ja varsinkin Batman-teemasta monet bänditkin levyttivät versioita.

Suomessa SDP voitti eduskuntavaalit ja Rafael Paasiosta tuli pääministeri. Muutamaa vuotta aiemmin Helsingistä Tampereelle muuttanut Yhteiskunnallinen korkeakoulu muutti nimensä Tampereen yliopistoksi.

Rockin huiput yhä huipulla

Bob Dylan: Blonde on Blonde
Biisit: Visions of Johanna, I Want You, Just Like a Woman

Dylanin epävirallisen rock-trilogian kolmas osa, jatkona vuoden 1965 albumeille Bringing It All Back Home ja Highway 61 Revisited. Kuten edeltäjiään, sitäkin pidetään yleisesti yhtenä kaikkien aikojen parhaista. Levy on myös kestoltaan pitkä, n. 73 minuuttia, ja se oli yksi rockin ensimmäisistä tuplalevyistä.  Levyllä soittivat Dylanin kiertuebändissäkin mukana olleet kitaristi Robbie Robertson ja basisti Rick Danko, joista kuullaan myöhemmin lisää oman yhtyeensä The Bandin tiimoilta.

The Beatles: Revolver
Biisit: Taxman, Eleanor Rigby, Got to Get You into My Life, …

Revolver on myös vakiovalinta parhaiden levyjen listojen kärkipäähän. Muutosta ja kehitystä aiempaan tuotantoon tapahtui jälleen. Musiikillisesti sitä edustivat erityisesti uuden studioteknologian mahdollisuuksien täysimittainen hyödyntäminen, laaja erilaisten instrumenttien kirjo ja intialaisten vaikutteiden nousu selvemmin pintaan. Materiaali linkkautuu myös nousussa olleisiin psykedeliaan, vastakulttuuriin ja itämaiseen filosofian. Yhtyeen sisäisessä dynamiikassakin tapahtui koko ajan muutoksia ja tähän vaiheeseen liittyy George Harrisonin nouseminen kunnolla esiin säveltäjänä.

Maaliskuisessa haastattelussa John Lennonilta kuultiin kuuluisa heitto: “We’re more popular than Jesus now.” Mielet pahoittuvat varsinkin USA:n etelävaltioissa ja laineita täytyi yrittää jälkikäteen tyynnytellä.

Elokuun USA:n-kiertue jäi Beatlesien viimeiseksi ja siitä eteenpäin he keskittyivät musiikin tekemiseen studiossa. Syinä tähän olivat kaiketi tympääntyminen kiertue-elämän rasituksiin sekä yhtyeen kokemus, ettei hysteeristen fanien edessä vedetyissä keikoissa ollut enää kyse itse musiikista. Samalla yhtyeen musiikillinen kehitys ja studiossa tehdyt valinnat tarkoittivat sitä, ettei levylle luotuja äänimaisemia olisi enää edes pystynyt esittämään sellaisenaan keikoilla.

The Beach Boys: Pet Sounds
Biisit: God Only Knows, Wouldn’t It Be Nice, Caroline No

Bändin huippuhetki ja monien mielestä jopa kaikkien aikojen paras levy. Loistavien bisiien lisäksi yhtye (käytännössä Brian Wilson) vei äänimaailmansa ihan uudelle tasolle studiossa, lisäten orkestraalisia osuuksia ja kaikkia mahdollisia instrumentteja. Oltiin varsin kaukana bändin alkuaikojen simppelistä popista, jossa laulettiin surffauksesta, autoista ja tytöistä. Kaikkia uusi suunta ei tuolloin miellyttänyt, niin yleisössä kuin bändin sisälläkään. Mielenkiintoinen tarina on molemminpuolinen vaikutus The Beatlesien kanssa. Pet Sounds oli tavallaan Brian Wilsonin vastaus viimevuotiselle Rubber Soul -levylle, ja tuli vuorostaan vahvasti vaikuttamaan Beatlejen seuraavaan projektiin.

The Rolling Stones: Aftermath
Biisit: Paint It Black, Under My Thumb

Rollareidenkin tyyli kehittyi, muttei mullistunut. Levyllä oli ensimmäistä kertaa vain itse tehtyjä biisejä, ja vähintään siltä osin sitä voi pitää bändin taiteellisena läpimurtona. Monipuolistumista levyllä edustivat mm. Brian Jonesin kokeilut eri instrumenttien kanssa ja esiin puskevat vaikutteet muualtakin kuin amerikkalaisesta R&B:stä ja bluesista.

The Kinks: Face to Face
Biisit: Sunny Afternoon, Dandy

Albumia pidetään yhtenä ensimmäisistä teemalevyistä (eng. concept album), koska lyriikoissa on löyhä teema brittläisen yhteiskunnan ja sosiaalisen tilanteen tarkkailusta. Varsinkin tältä osin Kinks oli tavallaan kaikkein “englantilaisin” maanmiestensä joukossa. Myös musiikillisesti bändin tyyli kehittyi monipuolisemmaksi aiemmasta suoraviivaisemmasta amerikkalaisvaikutteisesta rockista. Levyn kaikki biisit ovat omaa, käytännössä Ray Daviesin, tekoa.

Blues rockin ja kitarasankareiden nousu

Varsinkin The Rolling Stones, mutta uransa alkuvaiheessa monet muutkin brittirokkarit perustivat tyylinsä ja ohjelmistonsa pitkälti amerikkalaisten blues-, R&B- ja rockartistien tuotantoon. Monet brittiläiset tekijät keskittyivät erityisesti bluesiin, varsinkin sen sähköiseen Chicagon-lajikkeeseen. Sitä soitettin covereina, välillä toimien UK:ssa vierailevien amerikkalaisten bluesmiesten taustayhtyeinä, sekä sovellettiin oman tyylin kehittämiseen ja biisien tekoon. Erityisesti tähän alagenreen liittyy soolokitaristien nouseminen bändien tähdiksi ja kitarasankarikultin synty. Esim. Beatlesien Lennon & Harrison ja Stonesien Richards & Jones olivat hekin päteviä soittajia, mutta eivät olleet nousseet, eivätkä pyrkineetkään, sellaiseen asemaan.

John Mayall: Blues Breakers with Eric Clapton
Biisit: All Your Love, Hideaway, Ramblin’ on My Mind, Steppin’ Out… ja ne muutkin

Brittibluesin kummisetänä tunnettu John Mayall oli julkaissut yhden soololevyn, mutta tämä uuden Blues Breakers -bändin kanssa äänitetty levy räjäytti pankin ja määritteli oikeastaan koko blues rock -genren. Albumi on tyylilajissaan ohittamaton ja varsinkin kitaroinnin suhteen yhä blues rockin standardimalli.

Kitaraa levyllä soittavan Eric Claptonin maine alkoi julkaisun myötä kasvaa toden teolla. Tältä ajalta on kuuluisa valokuva Lontoossa aitaan spreijatusta ”Clapton is God” -graffitista. EC myös laulaa levylle ekaa kertaa Rambling on My Mindissä. Sopivasti kyseessä on Robert Johnsonin biisi, jonka legendan esiin tuomisessa Claptonilla ollut suuri rooli vuosikymmenten varrella. Fun fact: albumin tuotti Mike Vernon, mutta bändin saman ajan sinkkubiisejä oli tuottamassa muuan Jimmy Page, joka oli tuolloin Lontoon ykköskorin studiokitaristi.

Cream: Fresh Cream
Biisit: I Feel Free, Spoonful

Nopealiikkeinen Clapton ehti vuoden 1966 mittaan jättää Mayallin yhtyeenkin (kahteen eri kertaan) ja perustaa oman bändin basisti Jack Brucen ja rumpali Ginger Bakerin kanssa. Yhtye saavutti käytännössä kovan statuksen heti aloittaessaan ja oli rockin ensimmäinen ns. superyhtye, jossa kaikki soittajat olivat jo aiemmin saavuttaneet mainetta alansa huippuina. Yhteiselo bändissä ei kuitenkaan tulisi olemaan helppoa ja erityisesti Brucen ja Bakerin suhde oli räjähdysherkkä.

Musiikillisesti Cream ei tehnyt pelkästään bluesrockia, vaan erityisesti studiolevyillä biisien tyyleissä on aika paljonkin variaatiota. On makuasia, kuinka onnistuneina kokeiluja pitää. Tyylikikkailu on ehkä yllättävää, kun varsin äskettäin tuohtunut EC oli jättänyt Yardbirdsit juuri siksi kun bändi ei pysytellyt puhdasverisessä bluesissa. Mies oli kuitenkin tuolloin vasta parikymppinen ja etsiskeli omaakin linjaansa. Bluespohjaisia biisejä vietiin myös paikoin selvästi raskaampaan suuntaan, millä tuli olemaan merkittävä vaikutus tuleville tekijöille ja uusille tyylisuunnille. Keikoilla Cream puolestaan vei pitkät improvisoidut jamit uudelle tasolle ja biisit venyivät pituudeltaan usein moninkertaisiksi studioversioihin verrattuna.

Monien mielestä Blues Breakers ja Cream ovat edelleen Claptonin uran parasta tuotantoa, vaikka äijä on tehnyt musiikkia niiden jälkeen jo yli puoli vuosisataa. Ilmiö on varsin yleinen pitkän uran tehneiden artistien kohdalla, rakastetuimmat klassikot tuppaavat löytymään uran alkupäästä.

The Yardbirds: Roger the Engineer
Biisi: Over Under Sideways Down

Claptonin aiempi yhtye The Yardbirds siirtyi covereista kokonaan omaan materiaaliin, joka ei kovin monesta kohtaa bluesia enää ole. Hänet korvannut Jeff Beck kasvatti omaa mainettaan kitarasankarina. Bändissä oli kuitenkin jatkuvaa turbulenssia ja vuoden mittaan tapahtuu useita henkilövaihdoksia. Ensin erosi basisti Paul Samwell-Smith ja hänet korvasi Jimmy Page. Kohta rytmikitaristi Chris Dreja vaihtoi bassoon ja Page siirtyy kitaraan yhdessä Beckin kanssa. Tuota pikaa Beck kuitenkin vuorostaan jätti bändin. Vähän voi jälkikäteen harmitella, kuinka lyhyeksi Beckin ja Pagen tuplakitara-aika yhtyeessä jäi ja kuinka vähän siitä on tallenteita. Onneksi molempien myöhempi ura sujui silti ihan mukavasti.

Jimi Hendrix: Hey Joe –single

Brittiläinen bluesrock oli hädin tuskin ehtinyt puhjeta kukkaan ja ensimmäiset kitarakuninkaat kruunata, kun Lontooseen saapui jo uusi sheriffi Atlantin toiselta puolelta. The Animalsin basisti Chas Chandler ryhtyi New Yorkista löydetyn Hendrixin manageriksi ja toi tämän Englantiin kasaamaan bändiä ja levyttämään. Sinkku julkaistiin joulukuussa, mutta Hendrix oli jo pari kuukautta aiemmin loksauttanut Claptonin leukanivelet sijoiltaan vieraillessaan Creamin keikalla soittamassa pari biisiä yhtyeen kanssa. “My life was never the same again,” sanoi Eric myöhemmin. Hendrixistä paljon laajemmin vuoden 1967 jutussa.

The Paul Butterfield Blues Band: East-West
Biisi: Walkin’ Blues

Yhtyeen jäseniä soitti vuonna 1965 taustabändinä Bob Dylanin kuuluisilla ensimmäisillä sähköisillä keikoilla ja kitaristi Mike Bloomfield myös Highway 61 Revisited -levyllä. Bändin pomo oli harpisti-vokalisti Paul Butterfield, mutta varsinaiseksi staraksi nousi Bloomfield. Yhtyeen oma materiaali oli vuoden 1965 debyytillä ollut varsin tyylipuhdasta sähköbluesia, mutta sai tällä kakkoslevyllä paikoin mm. intialaisia ja jazzfuusion sävyjä. Albumi jäi Bloomfieldin viimeiseksi yhtyeen kanssa.

Small Faces: Small Faces
Biisit: Watcha Gonna Do About It, You Need Loving

Steve Marriott lienee jossakin määrin aliarvostettu niin laulajana kuin kitaristinakin. Päteviä olivat bändin muutkin jäsenet. You Need Lovingissa saattaa olla jotain tutun kuuloista?

Psykedeliaa ja muuta outoilua

Psykedeelisen rockin huippuvuodet alkoivat varsinaisesti vasta vuonna 1967 ja asiaan palataan tarkemmin tulevissa jutuissa. Psykedeliaa ja muuta häröilyä alkoi kuitenkin pulpahdella pintaan monien tekijöiden tuotannossa jo aiemmin. Edellä listatuista korkean profiilin tekijöistä erityisesti The Beatles ja The Beach Boys olivat Revolverilla ja Pet Soundsilla tärkeitä vaikuttajia tälläkin saralla.

The Mothers of Invention: Freak Out!

Frank Zappa aloitti levytysuransa Mothers of Invention -bändinsä kanssa. Vaikka Mothers oli bändi, kyseessä oli kuitenkin pitkälti Zappan show ja hän mm. kirjoitti kaikki biisit. Levy ei ole niinkään psykedeelinen, mutta kylläkin monella tavalla kokeellinen ja tyylillisesti erittäin monitahoinen. Materiaalissa on melko lailla sulattelemista verrattuna suoraviivaisempaan tai psykedeeliseenkään rokkiin. Nauhalaisessa on aiemmin julkaistu pitkä juttu, jossa tätä levyä ja Zappan koko uraa käsitellään laajemmin: Frank Zappa: rockmusiikin nero ja satiirikko

The 13th Floor Elevators: The Psychedelic Sounds of the 13th Floor Elevators
Biisi: You’re Gonna Miss Me

Kitaristilaulaja Roky Ericksonin johtama teksasilaisbändi oli psykedeelisen rockin pioneeriyhtye ja tämä debyyttilevy tyylisuunnan lähtölaukaus varsinkin omana nimettynä genrenään. Levy lienee ensimmäinen tapaus, jossa omaa musiikkia kuvailtiin “psychedelic”-termillä. Musiikillisesti albumilla on elementtejä niin garagesta, folkista, kuin bluesistakin. Omaperäinen yksityiskohta bändin soundissa on electric jug -instrumentti, eli puhaltamalla soitettava sähköisesti vahvistettu ruukku/pullo. Fun fact: nuori teksasilainen kitaristi Billy Gibbons otti Elevatorseista vaikutteita uransa alkuaikoina. Fun question: Lieneekö Monkey Island -biisillä ollut tekemistä 1990-luvulla alkaneen seikkailupelisarjan nimeämisessä?

 

Love: Love ja Da Capo
Biisit: My Little Red Book, 7 and 7 Is, Revelation

Arthur Leen johtama Love saavutti taiteellisen huippukohtansa kolmannella levyllään, mutta nämä kaksi ensimmäistä ovat myös kuuntelemisen arvoisia. Niillä yhtyeen kehitys kattoi laajan skaalan tyylejä folkista ja R&B:stä garageen, psykedeliaan ja jopa jazzrockiin.

Jefferson Airplane: Takes Off
Biisit: It’s No Secret, Tobacco Road

Levyn nimestä huolimatta oikeasti lentsikka lähti täyteen lentoon vasta seuraavan levyn ja uudistuneen kokoonpanon myötä. Tämä debyyttialbumikin on silti kelpo julkaisu.

The Byrds: Fifth Dimension
Biisi: Eight Miles High

Kantri/folkrockilla ja Dylan-versioinneilla uransa aloittanyt Byrds käänsi kolmoslevyllä kurssiaan psykedeliseen suuntaan, mikä jakoi vahvasti mielipiteitä.

Autotallirokkia ja esipunkkia

Vuoden 1965 jutussa mainitun The Sonicsin lisäksi 1960-luvun puolivälissä vaikutti kasapäin muitakin garagen/protopunkin tekijöitä. Juuri vuoden 1966 tienoo oli alkuperäisen garagerockin kulta-aikaa, jonka jälkeen tyyli alkoi tältä erää hiipua. Siinä missä mm. Beatlesien ja Beach Boysien tuotanto kehittyi musiikillisesti ja teknisesti monimutkaisemmaksi, näillä autotallirokkareilla meininki oli paljon suoraviivaisempaa ja rupisempaa. Tyylillistä ja tasollista vaihtelua oli paljon niin artistien välillä kuin heidän tuotantonsa sisälläkin. Osa oli hurjaa runttausta, osa selvemmin bluespohjaista, joissakin taas oli enemmän psykedeliaelementtejä.

On rockissa harvinaista, että eri artistien biiseistä kootuilla kokoelmilla olisi mitään laajempaa merkitystä. Yksi sellainen tapaus kuitenkin oli vuonna 1972 julkaistu kokoelmalevy Nuggets: Original Artyfacts from the First Psychedelic Era, 1965–1968. Se kokosi yhteen 27 biisiä ja sisälsi paljon garageakin. Nuggetsia pidetään varsin merkittävänäkin vaikuttajana mm. punkin myöhemmässä musiikillisessa muotoutumisessa.

Nykyään 1960-luvun garagebändien tuotantoa löytyy laajasti eri musiikkipalveluista. Tsekkaa esim.:

  • The Monks: Black Monk Time (ei Spotifyssä, mutta Youtubesta löytyy)
  • The Music Machine: (Turn On) The Music Machine
  • The Troggs: From Nowhere
  • The Seeds: The Seeds
  • The Shadows of Knight: Gloria
  • The Fugs: The Fugs
  • Paul Revere & The Raiders: Just Like Us.
  • The Standells: Dirty Water
  • The Remains: The Remains
  • Count Five: Psychotic Reaction

Rock Suomessa 1966

Kotimaista rokkia ei Suomessa edelleenkään juuri näkynyt listoilla, vaikka sitä kyllä tehtiin ja julkaistiinkin. Raittisen veljekset Eero ja Jussi julkaisivat toisen albuminsa, Numero 2. Topmost, jossa vaikuttivat mm. Holle Holopainen ja Harri Saksala, julkaisi muutamia sinkkuja, kuten The “In” Crowd ja Näen mustaa vain.

Protestilaulujen saralla tapahtui näkyvämmin. Irwin Goodman julkaisi vuoden 1965 sinkkujensa perään ensimmäisen ja toisen LP:nsä, Irwinismi ja Ei tippa tapa. Useat laulut päätyivät jälleen soittokieltoon radiossa, Uusi Paavo jopa Ylen hallintoneuvoston päätöksellä. Hectorin pari vuotta aiemmin levytetty folk-single Palkkasoturi (käännös Buffy Sainte-Marien protestilaulusta Universal Soldier) nousi hitiksi vuonna 1966. Sitä ei kuitenkaan seurannut muuta suosiota ja mies joutui odottamaan täyspitkän levyn tekoa useamman vuoden.

Protestilaulut pääsivät parodiankin kohteeksi Simo Salmisen Rotestilaulun myötä. Sanoja oli mukana väsäämässä Spede Pasanen. Miehet tekivät samana vuonna myös käännöksen Beatlesien Yellow Submarinesta nimellä Keltainen jäänsärkijä.

M.A. Numminen aloitti levytysuransa kahdella EP:llä, biisejä mm. Naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa ja Laki epäsiveellisistä julkaisuista. Kaikki yritykset luokitella Mauria ja hänen tuotantoaan lienevät tuhoon tuomittuja, parempi vain todeta hänen muodostavan yksin oman genrensä.

Tulevina vuosina keskeiseksi kotimaisen rockin julkaisijaksi muodostuva Love Records perustettiin.

Muiden tyylien parhaita

  • Simon & Garfunkel: Sounds of Silence ja Parsley, Sage, Rosemary and Thyne — folkduo on joidenkin makuun liian siisti ja särmätön, mutta laatua on vaikea kiistää
  • Skip James: Today — kuuluisien kollegoiden varjoon jäänyt deltabluesmestari. Creamin debyytillä on turboversio I’m So Glad-biisistä
  • Nina Simone: Wild Is the Wind — sis. mm. loistava Lilac Wine –versio
  • Sam & Dave: Hold On, I’m Comin’ — Memphisin soulduon debyytti
  • Wilson Pickett: The Exciting Wilson Pickett — nosti Pickettin soulin kärkinimien joukkoon; mukana hitit In the Midnight Hour ja Land of 1000 Dances
  • Merle Haggard: Swinging Doors — otetaanpa kantriakin repertuaariin; kolmas levy yhdeltä genren suurista
  • Ennio Morricone: The Good, the Bad & The Ugly soundtrack — legendaarisimmassa italowesternissä on myös legendaarisimmat musiikit

Vuoden muuta ääniraitaa

Biisipoimintoja eri tyyleistä:

  • Mitch Ryder & The Detroit Wheels: Shake a Tail Feather
  • Ike & Tina Turner: River Deep Mountain High
  • Buffalo Springfield: For What It’s Worth
  • Nancy Sinatra: These Boots Are Made for Walkin’
  • Don Covay: See Saw
  • Donovan: Sunshine Superman
  • Four Tops: Reach Out I’ll Be There
  • Los Bravos: Black Is Black
  • Tim Hardin: Reason to Believe
  • The Lovin’ Spoonful: Summer in the City
  • Frank Sinatra: Strangers in the Night
  • James Brown: It’s a Man’s Man’s Man’s World
  • The Animals: I Put a Spell on You
  • The Supremes: You Can’t Hurry Love
  • The Electric Prunes: I Had too Much to Dream (Last Night)
  • Percy Sledge: When a Man Loves a Woman
  • The Mamas & The Papas: Monday, Monday

Lähteitä

Osittainen lista, paljon muitakin käytetty vähintään taustatietoina.

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Vastaa