Frank Zappa: rockmusiikin nero ja satiirikko

Keksintöjen äitien isä

Baltimoressa Marylandissa 21.12.1940 syntynyt Frank Zappa on ollut aikakautemme merkittävimpiä muusikoita. Hän on luonut legendaarisen maineensa sanoituksissaan kriittisenä satiirikkona, tinkimättömänä musiikillisena virtuoosina kitaristina ja säveltäjänä sekä monien eri kokoonpanojensa bändin johtajana.

Mies on tyylinikkaroinut tiensä aina villeimmästä undergroundista rockin, doowopin, jatsin ja progressiivisen taiderockin merkittävimpien vaikuttajien joukkoon 1960-luvun puolivälistä 1990-luvun alkupuolelle asti. Hän on tarjonnut purtavaa sointuanalyytikoille, sanoitusten tulkitsijoille ja musiikkikriitikoille sekä saanut paljon faneja tinkimättömällä asenteellaan.

 

Underground-klassikoiden aikakausi

Vuosi 1966 oli varmasti yksi popmusiikin huippuvuosista. Ilmestyihän silloin The Beatlesien Revolver ja monet muut popin klassikot. Tällöin Zappa tuli julkisuuteen Mothers Of Invention -yhtyeensä kanssa julkaistuaan debyyttialbuminsa Freak Out!, joka oli ensimmäinen tupla-albumi rockmusiikissa. Levyn merkittävyys kiteytyi sen luomaan uuteen underground-tyylisuuntaan.

Zappan diggareita kutsuttiin freakeiksi. Mies itse oli älykäs ja sanavalmis persoona, joka antoi värikkäitä haastatteluita. Huutia saivat muun muassa mielenosoitukset, politiikka sekä musiikkikriitikot, joiden lehtijutut perustuivat ihmisten viihdyttämiseen. Zappa ei ollut mikään vakava tyyppi vaan niin sanoituksissaan kuin live-esiintymisissäkin heitti nerokkaan humoristista linjaansa.

Vuosina 1965-69 koossa olleen ensimmäisen Mothers of Invention -kokoonpanon jäsenet olivat luovia muusikoita, jotka toteuttivat Zappan uusia, ennenkuulumattomia ideoita. Näitä olivat esimerkiksi erilaisten tahtilajien sähköistettyjen puhaltimien sekä kitarassa wah wah -pedaalin käyttö.  Niinpä esikoisalbumi Freak Out! onkin riemastuttavaa ja tuoretta kuunneltavaa.

 

Levytyssopimus MGM-yhtiön kanssa

Zappan bändi oli saanut monessa levy-yhtiössä kielteisen vastauksen levytyssopimusta hakiessaan. Heidän musiikkiaan pidettiin liian omituisena ja pukeutumistyyliä kummasteltiin. MGM-yhtiön edustajan satuttua eräälle keikalle sopimus kuitenkin syntyi. Ja koska materiaalia Zappalta löytyi, halusi hän, että levy julkaistaisiin avattavana tupla-albumina.

Freak Out! oli ainutlaatuinen orkestraalinen kokonaisuus, jossa kokeiltiin monenlaisia sointuja, kitarasoundeja, moniäänistä laulua ja rytmejä. Levyn avaa tarttuva Hungry Freaks, Daddy, joka svengaa mainiosti kuten seuraava raitakin I Ain’t Got No Heart. Levyn psykedeelinen hulluttelu oli Zappan ensimmäisiä sävellyksiä, muutama vuosi aikaisemmin kirjoitettu Who Are The Brain Police?. A-puolen huippuja ovat myös Motherly Love ja How Could I Be Such a Fool, joka oli Zappan mukaan saanut vaikutteita Motown-klassikoista. Bändin käsittelyssä biisi on valssi.

Kun Freak Out!ia kuuntelee ensimmäistä kertaa, jää varmasti B-puolen avaava Wowie Zowie tarttuvuudellaan helpoimmin mieleen. You Didn’t Try to Call Me on nerokas sävellys ja sanoitus, jolla Zappa halusi ravistella nuoria apatiasta ja rohkaista heitä ajattelemaan omilla aivoillaan.

Freak Out!-albumilla varsinainen päävokalisti oli Ray Collins Zappan lauleskellessa enemmän taustoja. Taustoja lauloi myös Jim Clarr Black, yhtyeen rumpali ja aito intiaani. Zappa itse lauloi biisin I’m Not Satisfied. B-puoliskon viimeinen raita You’re Probably Wondering Why I’m Here on Roy Estradan sopraanon mainiosti myötäilemä kappale nokkelan humoristinen moniäänisine lauluosuuksineen.

Tupla-albumin kolmos- ja nelospuolella on vain neljä biisiä, joista ensimmäinen Trouble Every Day on pitkä, menevä kipale. Zappa kuvaa laulussaan sukupolvien välistä kuilua terävästi. Vanhempien katsellessa teeveetä ja seuratessa politiikkaa Zappa soitti paljon lavalla Help, I’m a Rockia, joka vaikuttaa tahtilajiltaan aika erikoiselta biisiltä hulvattomine lauluosuuksineen. It Can’t Happen Here puolestaan on moniäänilaulua sisältävä hillitön huumoripala, jota ei varmasti voi vakavana kuunnella. Mutta ei tämä vielä mitään, sillä koko paketin viimeinen The Return of the Sun of Monster Magnet on äänikollaasi, joka joko ärsyttää tai sitten siitä pitää.

Debyyttialbumia myytiin ilmestymisaikanaan noin 35 000 kappaletta, ja se on kaiken kaikkiaan mainio alku Zappan pitkälle muusikkouralle.

 

Zappa luo legendaarisen maineensa muusikkona

Zappa julkaisi 1960-luvulla monia muitakin underground-klassikoita kuten Absolutely Free (1967). Albumi alkaa hillittömällä Plastic Peoplella, ja sama villi meininki yhdistettynä musiikilliseen nerouteen jatkuu tauotta. Ykköspuolella on myös yksi pitempi instrumentaalijami.

Seuraavaksi Zappa julkaisi yhden tunnetuimmista levyistään nimeltään We’re Only in It for the Money. Levyn kansi on parodia Beatlesien Sergeant Pepper Lonely Hearts Club Bandin kannesta. Sen satiirinen teema San Franciscon hipeistä on toteutettu ajalle ominaisessa psykedelian hengessä. Lauluosuuksia on käsitelty eri nauhanopeuksilla. Tuloksena on mainioita biisejä kuten Flower Punk, Let’s Make the Water Turn Black ja Take Your Clothes Off When You Dance.

Lumpy Gravy (1967) oli ensimmäinen kokonaan instrumentaalinen levy, jolla Zappa käytti sovituksissa sinfoniaorkesteria. Cruising with Ruben & the Jets (1968) taas on paitsi tarttuvuudessaan mainio albumi myös yksi helpoimmin lähestyttävistä miehen levyistä.

Seuraava tupla-albumi Uncle Meat (1969) oli doowop-tyylistä, hienoja instrumentaaliraitoja yhdistelevä kokonaisuus. Zappan instrumentaalilevyistä merkittävimpiä on lokakuussa 1969 ilmestynyt Hot Rats. Levyn avaa yksi Zappan hienoimmista sävellyksistä Peaches en Regalia. Albumilla on myös Zappan muusikkotoverin Captain Beefheartin möreällä äänellä tulkitsema Willie the Pimp.

Alkuperäisen Mothers Of Inventionin viimeiseksi albumiksi jäi hieno helmikuussa 1970 julkaistu Burnt Weeny Sandwich, joka sisälsi hienoja progressiivisia instrumentaaliosuuksia. Näin oltiinkin tultu progressiivisen musiikin aikakauteen.

 

Uusi Mothers of Invention

Pian edellisen kokoonpanon hajottua Zappa perusti uuden Mothersin Turtles-miesten Mark Volmanin ja Howard Kaylanin kanssa. Alkajaisiksi uuden kokoonpanon kanssa työstettiin studio- ja live-raidoista koostettu  Chunga’s Revenge, joka ilmestyi lokakuussa 1970. Albumi oli tyylisuunnaltaan progea, bluesia ja poppia. Pop-tyyliä edustivat kappaleet Transylvania Boogie ja Sharleena, jossa olisi ollut vaikka hittipotentiaalia.

Seuraavaksi saatiin kuulla uutta kokoonpanoa livealbumin Fillmore East – June 1971 merkeissä. Tuotos on yksi parhaita livealbumeita kautta aikojen. Samalta kokoonpanolta tuli jopa kokopitkä elokuva 200 Motels, josta koostettiin kolmoisalbumi lokakuussa 1971.

Zappa julkaisi 1970-luvulla tiheään tahtiin albumeita. Vuonna 1973 Zappa julkaisi uuden kokoonpanon kanssa yhden tunnetuimmista albumeistaan Over-Nite Sensation, jolla on monia klassikoita kuten Camarillo Brillo, Dinah-Moe Humm ja Montana, joista tuli lavabravuureja.

Vuoden 1974 levyjä oli Apostrophe, klassikkokamaa sekin. Tällä albumilla Zappa hoitaa kaikki vokaaliosuudet itse.  Livealbumi Roxy & Elsewhere puolestaan oli nauhoitettu Roxy-klubilla, jossa tunnelma on korkealla ja Zappan kitarasta kuullaan monessa biisissä hienot soolot.

Seuraavaksi Zappa teki Captain Beefheartin kanssa yhteislevyn Bongo Fury (1975). Tämäkin oli konserttilevy, jossa on loistavasti esillä Beefheartin väkivahva bluesista ammentava laulutyyli. Zappa soittaa mainion soolon kitarallaan biisissä Carolina Hard-Core Ecstasy.

Hienoa jatkoa Zappan 1970-luvun puolivälin tuotantoon toi vielä 1976 julkaistu Zoot Allures, jolta lavaohjelmistoon vakiintui instrumentaali Black Napkins. Kyseinen albumi jakoi kriitikoiden mielipiteitä siitä, oliko Zappa kaupallistunut – levyllä kun oli jopa disco-musiikkia. Kappale Disco Boy oli kuitenkin mainio satiirinen irvailu aikakauden disco-muodista.

Zappa oli tärkeä myös monille suomalaisille proge- ja rockmuusikoille. Esimerkiksi Juice Leskinen mainitsi lehtihaastattelussa miehen vaikuttajakseen Dylanin ja Lennonin ohella. Helsingissä Zappa kävi konsertoimassa 1974 uuden bändinsä kanssa, jossa oli myös naispuolinen muusikko Ruth Underwood. Tässä vaiheessa Zappan taustabändi oli kokenut jo lukuisia muutoksia, ja niinpä kyseisellä Suomen vierailullaan mies kertoi bändinsä olevan jo yhdeksäs kokoonpano. Zappa soitti kaiken kaikkiaan kolme konserttia Suomessa ja antoi haastattelun muun muassa Intro-lehteen.

 

Teema-albumien parissa

Frank Zappa oli alusta asti tehnyt musiikkia siltä pohjalta, että musiikki toimii ja on laadukasta. Hittilistoille mies ei pyrkinyt, vaan loi suosionsa albumien ja konserttien avulla. Hän ei kulkenut valtavirran mukana vaan oli oma itsensä ja teki sellaista musiikkia kuin itse halusi. Zappasta joko piti tai sitten ei.

1970-luvun lähetessä loppuaan Zappa alkoi tuottamaan teema-albumeita. Ensimmäinen näistä ilmestyi 1978. Sheik Yerbouti oli tuplalevy ja sisälsi ajan hengen mukaisesti jopa punkia – vai oliko kyseessä sittenkin parodiaa? Biisi Jones Crusher on energinen ja tarttuva. Koko tupla-albumipaketti on monipuolinen kokonaisuus Dylan-parodioita myöten. Tuplalla on myös singlelläkin julkaistu amerikkalaisesta kuvernööri Bobby Brownista kertova laulu, josta tuli jopa hitti.

Zappa In New York (1978) oli vuosikymmenen lopun loistava livetupla. Albumilla on uusia ja vanhoja biisejä. Uusista muun muassa Titties and Beer ja The Legend of the Illinois Enema Bandit ovat muodostuneet klassikoiksi.

Vuonna 1979 elokuvateattereihin julkaistiin elokuva Zappan vuoden 1977 Halloween-konsertista. Elokuva kannattaa katsoa, sillä siitä selviää hyvin, minkälaisia miehen konsertit olivat parhaimmillaan 1970-luvulla.

Vuosikymmenen päätteeksi Zappa sai valmiiksi teemakolmoisalbumin Joe’s Garage. Syyskuussa 1979 ilmestyi ensin Joe’s Garage Act I, jota seurasi marraskuussa ilmestynyt tupla Acts II & III. Yhdessä nämä muodostivat tarinan Joe’s Garage -nimisestä bändistä, sen bändäreistä, roudareista ja kaikkea hauskanpitoa valvovasta keskustarkkailija Central Scrutizerista. Tämä oli olio, jonka mielestä kaikenlainen hauskanpito ja musiikki ovat vaaroja, joilta ihmisiä pitää suojella.

Tripla sisältää hyviä biisejä sekä musiikillista virtuositeettia Zappan soittaessa huikeita kitarakuvioita. Vokaaliosuudet hoitaa Zappan lisäksi bändiin vakiintunut Ike Willis. Tripla on täyttä tavaraa alusta loppuun asti, ja harvoin on julkaistu näin mainioita ja ajatuksiaherättäviä kolmoisalbumeita. Levyn sanoitukset herättivät kuitenkin joissain pahennusta, erityisesti biisi Catholic Girls katolisen kirkon piireissä.

Kaiken kaikkiaan 1970-luku oli Zappalle kiireistä aikaa lukuisten levytysten ja kiertueiden merkeissä. Vaikka jotkut musiikkikriitikot vertailivat hänen levyjään 1960-luvun levyihin, on todettava, että Zappa ei jäänyt polkemaan paikalleen vaan loi jatkuvasti uutta musiikkia uusin tavoin.

 

Sensurointia ja vehkeilyä vastaan

1980-luku alkoi jälleen kerran tupla-albumilla. Vuonna 1981 julkaistu livelevy Tinsel Town Rebellion tarjosi 1960-luvun klassikoita ja 1970-luvun biisejä uudessa kuosissa. Tuplalevy You Are What You Is  (1981) puolestaan on hyvin rock-pitoinen ja tarttuva sisältäen monia mainioita biisejä. Laulupuolella löytyy vanhoja Mothers-muusikoita Jimmy Clarr Blackia ja Roy Estradaa myöten.

Zappa myös taisteli rock-sanoitusten puolesta 1980-luvulla pitäen tilaisuuden sanan vapauden puolesta, koska silloinen hallitus pyrki rock-sanoitusten sensurointiin. Zappa esittikin, että asioihin voi vaikuttaa äänestämällä, sillä hän oli aatteiltaan demokraatti. Mielenosoitusten voimaan hän ei monien muiden lailla uskonut, vaan kehoitti ihmisiä äänestämään vaaleissa. Zappa oli aina sanoituksissaan irvaillut yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuksista, ja 1980-luvun lopulla hän harkitsi jopa itse ryhtyä presidenttiehdokkaaksi.

Zappan ura muusikkona jatkui 1980-luvulla useiden levytysten ja kiertueiden merkeissä. Hän teki myös yhteistyötä sinfoniaorkesterien kanssa. Mies oli monelle muusikolle hyvä työnantaja maksaen heille hyvän palkan suorituksistaan, ja hänen bändistään valmistuikin monia muusikoita, jotka lähtivät kokeilemaan omia siipiään musiikkibisneksessä. Näistä menestyneimpiä on kitaristi Steve Vai.

Zappan musiikki ei 1980-luvullakaan ollut tyhjänpäiväistä. Se ei esimerkiksi perustunut videoiden varaan, vaan tarjosi kuulijalleen näkökulman moniin ihmistä lähellä oleviin asoihin saaden kuulijan hyvälle mielelle. Näinkin voi jähmeitä yhteiskunnallisia aiheita käsitellä.

Hyvien elämänarvojen puolesta puhuja

Monikaan ei ole nähnyt muusikon kiertue-elämää yhtä paljoa kuin Zappa. Mukaan mahtuu myös negatiivisia asoita kuten huumeita ja sen sellaista. Zappa oli kuitenkin siitä erikoinen muusikko, että hän ei kannattanut huumeiden käyttöä vaan vastusti omalta osaltaan niitä julkisesti, sillä ne turruttivat hänen mielestään ihmisen ajattelukyvyn antaen päättäjien ohjailla heitä mielensä mukaan. Sen sijaan tupakkaa mies poltti paljon myös esiintyessään.

Zappa esiintyi vielä 1990-luvun alussakin kunnes hänellä ilmeni eturauhassyöpä, joka uuvutti hänet ja lopulta johti hänen kuolemaansa 1993. Frank Zappa elää kuitenkin faniensa muistoissa ja musiikissa, jota ovat kiitettävästi julkaisseet uudellen hänen poikansa ja tyttärensä.

Zappan musiikillinen ura on vertaansa vailla rockmusiikissa. Artisti julkaisi eläessään noin 60 albumia, joista tässä jutussa olen maininnut vain osan. Häneltä on julkaistu myös paljon live-äänitteitä ja studiomateriaalia näiden lisäksi, koska hän tallensi aina kaiken. Niinpä julkaisuja on jo yli 100 albumia. Musiikillinen nerous, eri tyylilajien käyttö, rock, jazz, klassinen, rythm and blues ja doowop – kaikki tämä kuulosti miehen käsittelyssä aina elinvoimaiselta ja inspiroivalta. Frank Zappan musiikissa oli elämää.

 

– Hemuli