Rockvuosi 1970

31.3.2025 Musiikki 0
Kuva: Unsplash / Eric Krull

Rockvuosi 1970

Rockmusiikin historiaa vuosi vuodelta kartoittavassa sarjassa käännetään kalenterista seuraava vuosikymmen. Edelliset osat: 1965, 1966, 1967, 1968, 1969.

Juttu paisui matkan varrella kuin taikina, johon on lipsahtanut reilusti liikaa hiivaa. Siltikään mukana eivät ole kaikki vuonna 1970 julkaistut oleelliset, tärkeät, hyvät ja kiinnostavat levyt. Tämä kertoo paitsi kirjoittajan kyvyttömyydestä järkevään rajaamiseen myös siitä, kuinka hurjassa vauhdissa rockin laajeneminen ja kehitys tuolloin oli. Artikkelissa poimitaan muutama trendi otsikoksi, kuten raskaampi rock ja proge, mutta tyylisuuntien rajat ovat häilyviä ja moni julkaisu sopisi helposti useamman otsikon alle.

Sisällysluettelo helpottamaan selaamista:

Maailman tapahtumia vuonna 1970

1960-luvun loppupuolella alkanut yhteiskunnallinen turbulenssi jatkui länsimaissa mm. Vietnamin sodan vastustuksen, afrikkalaisamerikkalaisten kansalaisoikeusliikkeen ja nuorison vastakulttuurin merkeissä. Uudempina teemoina yhteiskunnallisessa keskustelussa nousivat pinnalle naisten yhteiskunnallisten oikeuksien lisääminen ja ympäristönsuojelu.

Vietnamin sota laajeni alueellisesti naapurivaltioihin, kun Yhdysvallat ulotti hyökkäykset Vietkong-sissejä vastaan Kambodzhan puolelle ja alkoi pommittaa Ho Chi Minhin huoltotietä Laosissa. Sotaan liittyviltä kuolonuhreilta ei vältytty Yhdysvaltain kotirintamallakaan, kun Ohiossa kansalliskaarti ampui kuoliaaksi neljä sodan laajentumista vastaan mieltään osoittavaa opiskelijaa ja haavoitti yhdeksää muuta.

Apollo 13 -kuulento epäonnistui teknisten ongelmien vuoksi, mutta astronautit selvisivät takaisin Maahan. Jumbojetti Boeing 747 otettiin käyttöön matkustajaliikenteessä.

Länsi-Euroopassa koettiin jonkinlaista lauhtumista kylmässä sodassa erityisesti Länsi-Saksan liittokanslerin Willy Brandtin uuden ”ostpolitikin” myötä. Suhteet Itä-Saksaan normalisoituivat asteittain, ja Länsi-Saksan ja Neuvostoliiton sekä Puolan välillä solmittiin hyökkäämättömyyssopimukset. Edellisinä vuosina neuvoteltu ydinaseiden leviämistä rajoittava ydinsulkusopimus astui voimaan.

Terrorismi nousi merkittäväksi tekijäksi. Yhdysvalloissa Weather Underground -ryhmä järjesti pommituksia ja tuhopolttoja. Länsi-Saksassa aloitteli toimintaansa terroristiryhmä Punainen armeijakunta eli Baader-Meinhof-ryhmä. Lähi-Idässä palestiinalaisryhmät yrittivät murhata Jordanian kuninkaan ja kaappasivat useita lentokoneita, minkä seurauksena käytiin mustana syyskuuna tunnettu ”sota” Jordanian ja palestiinalaisten PLO:n välillä. Espanjassa kuusi baskiseparatistia tuomittiin kuolemaan, joskin tuomiot muutettiin myöhemmin pitkiksi vankeusrangaistuksiksi.

Suomessa pidettiin eduskuntavaalit, joissa Veikko Vennamon johtama SMP saavutti ison voiton, mutta hallitukseen ei presidentti Kekkonen heitä kelpuuttanut. Vaalien jälkeen muodostettiin hetkeksi virkamieshallitus, minkä jälkeen vaalit hävinneen Keskustapuolueen Ahti Karjalainen nousi pääministeriksi. Eduskunta päätti jatkaa YYA-sopimuksen voimassaoloa saman tien kahdellakymmenellä vuodella.

Ensimmäisen lottoarvonnan kuponkien myynti alkoi joulukuussa. Varsinainen arvonta pidettiin vasta tammikuun alussa vuonna 1971.

Rock vuonna 1970

Rockin kehityksessä vuosi jää historiaan erityisesti raskaan rockin noususta ja metallin synnystä, vaikka sitä ei vielä sillä nimellä kutsuttukaan. Vuoden suurin uutinen oli The Beatlesien hajoaminen ja jäsenten siirtyminen soolourille. Jo edellisinä vuosina alkanut progen kehitys otti lisää kierroksia. Yhdysvalloissa nousussa olivat myös kantri- ja folkrock sekä laulaja-lauluntekijät.

Tämä rockin sukupolvi koki myös ensimmäiset suuret menetykset Jimi Hendrixin ja Janis Joplinin menehdyttyä parin viikon sisällä syksyllä 1970. Kummallakin syyt liittyivät rokkielämäntavan varjopuoleen ja molemmat olivat vain 27-vuotiaita.

Isot rockfestarit olivat tulleet jäädäkseen ja vuoden merkittävimpiä olivat Isle of Wightin ja Bathin festivaalit Englannissa, Atlanta Pop Festival Yhdysvalloissa, sekä Suomessa ensimmäinen Ruisrock. Ruissalossa esiintyivät ulkomaisista yhtyeistä mm. Family, Colosseum ja Argent ja kotimaisista Wigwam ja Tasavallan Presidentti.

Raskaan rockin kehitys — saattaa sisältää lyijyä ja muita raskaita alkuaineita

Rock oli askeltanut yhdeltä reunaltaan raskaampaan suuntaan jo jonkin aikaa, esimerkkeinä brittibluesin äänekkäimmät yhtyeet (Cream & co.), Hendrix, 1960-luvun amerikkalainen garagerock, sekä Blue Cheer, Steppenwolf ja okkulttisekoilijat Coven. Jopa Beatlesien Helter Skelteriä (White Albumilla, 1968) voi argumentoida ensimmäiseksi hevibiisiksi. On tulkintakysymys, mihin kohtaan hard rockin, heavy rockin ja metallin alkupisteen tai pisteet tarkalleen asettaa. Vuonna 1970 homma joka tapauksessa viimeistään ja varsinaisesti alkoi.

Läheskään jokainen alla esitelty levy ei ole kauttaaltaan edes raskasta rokkia, saati nykymittapuulla metallia. Selvä trendi ilmaisumuodon liikkumisesta raskaampaan suuntaan on kuitenkin nähtävissä ja myöhemmät “varsinaiset” metallibändit ottivat vahvasti vaikutteita näistä tekijöistä ja levytyksistä.

Huom: Levyjen nimissä on linkit Spotify-musiikkipalveluun, jos levy sieltä löytyy, parissa tapauksessa Youtubeen. Näytebiisien linkit vievät Youtubeen ja sieltä on pyritty valitsemaan virallinen julkaisu, jos saatavilla.

Black Sabbath: Black Sabbath
Black Sabbath: Paranoid
Biisi: Iron man

“What is this that stands before me? Figure in black, which points at me,” ihmettelee Ozzy debyyttialbumin ensimmäisen biisin Black Sabbath alussa. Kyseessä oli varmaankin jokin hevin syntyä ihmettelemään tullut pimeyden agentti. Yhdessä päivässä äänitetty ensilevy naulasi jo bändin tyylin ja toinen LP saatiin vielä samana vuonna. Paranoid-levystä muodostui bändin suurin klassikko, jolla oli toinen toistaan legendaarisempia biisejä. Lähes yhtä kovia oli kyllä jo debyytillä ja tavallaan ne olivat sikäli merkittävämpiä, että olivat lajissaan ensimmäisiä. Nykypäivän vinkkelistä ei oikein edes pysty hahmottamaan, kuinka hurjalta tämä kuulosti vuonna 1970.

 

Led Zeppelin: III
Biisi: Since I’ve Been Loving You

Zeppelinin kolmas sai aikanaan heikon vastaanoton kriitikoilta, mikä ei tosin ollut uutta, niin olivat saaneet molemmat aiemmatkin levyt. Arvostelijoita närästi ja hämmensi, kun levyllä oli useampia akustisvoittoisia biisejä, eikä yhtä paljon raskasta rokkia kuin kakkoslevyllä. Nykyvinkkelistä älyttömältä vaikuttava kritiikki saikin Jimmy Pagen menettämään lopullisesti hermonsa lehdistöön, ja seuraava LP julkaistiin nimettömänä ilman yhtyeenkään nimeä kannessa. Oikeasti tämä kolmoslevykin oli erinomainen — vaikka jutun kirjoittaja ei Zeppeliniä kykenekään arvioimaan millään tavalla objektiivisesti. Bändi soitti vuoden 1970 helmikuussa myös ainoan Suomen-keikkansa Helsingin Kulttuuritalolla.

 

Deep Purple: Deep Purple in Rock
Biisi: Child in Time

In Rock oli jo Purplen neljäs levy, mutta oikeastaan siitä yhtyeen ura nykyisin tunnetussa muodossa vasta lähti liikkeelle. Ns. Mark II -kokoonpanoon laulajaksi pestattu Ian Gillan veti korkealta ja kovaa, ja muutenkin nuppeja väännettiin reilusti myötäpäivään. Eeppisen Child in Timen ohella kohokohtia ovat mm. riffihirmut Speed King ja alun perin vain sinkkuna julkaistu Black Night.

 

Mountain: Climbing!
Biisi: Mississippi Queen

Legendaarisen amerikkalaisen raskaan bluesrockin yhtyeen muodostivat kitaristi Leslie West, basisti Felix Pappalardi ja rumpali Corky Laing. Lauluvastuun jakoi Westin kanssa Pappalardi, joka oli tuottanut Creamin levyjä ja säveltänytkin heille pari biisiä. Siten on varsin luonnollista, että hänen tekemissään kappaleissa on Cream-sävyjä. Theme from an Imaginary Western -biisi tällä levyllä oli puolestaan vieläpä Jack Brucen ja Creamin vakiosanoittajan Pete Brownin tekoa. Mountain ei suinkaan silti ollut mikään halpa Cream-kopio, vaan heillä oli ihan oma tyylinsä, jonka ehkä keskeisin elementti oli Westin elämää suurempi kitarasoundi.

 

Uriah Heep: …Very ’Eavy …Very ’Umble
Biisi: Gypsy

Uriah Heepin debyytillä on mukana useita raskaita biisejä, mutta myös muunlaisia tyylikokeiluja. Urkuri Ken Hensley liittyi yhtyeeseen vasta levyn äänitysten aikana, joten hänen osuutensa biisien teossa ei ollut vielä yhtä suuri kuin miksi se myöhemmin muodostui, mutta bändin soundissa hän oli jo suuressa roolissa. Muut pääjehut olivat vokalisti David Byron ja kitaristi Mick Box.

 

Jethro Tull: Benefit
Biisi: To Cry You a Song

Tullin voisi asemoida tämänkin jutun luokittelussa useamman eri otsikon alle. Ehkä raskas rock on tälle kolmannelle platalle sopivin viitekehys, kun se oli edeltäjiään rouheampi runsailla jämäköillä Martin Barren kitarariffeillä. Niille tuovat vastapainoa ja kontrastia Ian Andersonin huilu, akustinen kitara ja folkvaikutteiset melodiat.

 

Atomic Rooster: Atomic Roooster
Atomic Rooster: Death Walks Behind You
Biisi: Death Walks Behind You

Brittiläinen Atomic Rooster julkaisi kaksi ensimmäistä levyään, jotka olivat ajan mittapuulla raskasta progea (tai progehtavaa raskasta rockia). Ensilevyn soundia dominoi urkuri Vincent Crane. Kitaristi John Du Cann tuli mukaan vasta albumin teon jälkeen, joskin hänen kanssaan äänitettiin biisejä uusiksi levyn Yhdysvaltain-julkaisulle. Kakkoslevyllä Du Cannilla oli jo merkittävä rooli, kun hän otti päävastuun laulustakin.

 

Status Quo: Ma Kelly’s Greasy Spoon
Biisi: Junior’s Wailing

Kahden ekan levyn psykedeliakokeilujen jälkeen Status Quo löysi kolmannella levyllä oman tyylinsä: suoraviivaista, väkevää boogierockia (alias “ränttätänttää”), jolla tiellä yhtye Francis Rossin luotsaamana jatkaa yhä. Albumi oli aika intensiivistä runttausta alusta loppuun, pari hengähdystaukoa mahtui väliin. Tuolloin oli jo koossa klassinen “Frantic Four” -nelikko: Rossi, Rick Parfitt, Alan Lancaster ja John Coghlan. Lisäksi mukana oli vielä kosketinsoittaja Roy Lynes, joka lähti levyn teon jälkeen.

 

Cactus: Cactus
Biisi: Parchman Farm

Cactuksen oli alun perin tarkoitus olla Vanilla Fudgessa soittaneiden rumpali Carmine Appicen ja basisti Tim Bogertin projekti brittikitaristi Jeff Beckin kanssa. Yhtye laitettiin kuitenkin kasaan Jim McCarty kitaristina, kun Beck joutui telakalle auto-onnettomuuden takia. Vokalistiksi löytyi Rusty Day. Soitto oli mitä energisintä tujua bluespohjaista rockia, mutta materiaalin omaperäisyys jättää ehkä toivomisen varaa. Beckin kanssa Appice ja Bogert pistivät kamat kimppaan muutamaa vuotta myöhemmin.

 

The Stooges: Funhouse
Biisi: 1970

Kumpikin Detroitin protopunkkarikoplista, The Stooges ja MC5, julkaisi toisen levynsä. Funhouse oli Stoogesien alkuperäisen uran kolmesta albumista ehkä kokonaisuutena paras, vaikka kaikki ovat omalla tavallaan oivallisia. Rankkaa räimettä sävytetään mm. saksofonilla.

MC5: Back in the USA
Biisi: Looking at You

Kakkoslevy oli MC5:n ensimmäinen studiolevy, kun debyytti oli epätavallisesti live. Osin siksi, osin tuottaja Jon Landaun vaikutuksesta, bändi kuulostaa jonkin verran siistimmältä. Kovaa kamaa silti! Oli levyllä kontrastia tuomassa yksi balladikin.

 

Grand Funk Railroad: Closer to Home
Biisi: Sin’s a Good Man’s Brother

Amerikkalaisbändi sai kolmannella levyllään kaupallistakin menestystä. Musiikillisesti meininki sai vähän lisää sävyjä mm. jousisovituksista, mutta punaisena lankana säilyi yhä reipas raskas rock.

 

James Gang: Rides Again
Biisi: Funk #49

Kitaristi Joe Walsh tunnetaan parhaiten myöhemmästä Eagles-pestistä ja soolouralta. Ennen niitä hän johti tätä clevelandilaistrioa, joiden toinen levy lienee heidän parhaansa ja sisältää tunnetuimman biisinsä Funk #49 (edellisellä levyllä oli jo Funk #48).

 

Humble Pie: Humble Pie
Biisi: Red Light Mamma, Red Hot!

Steve Marriottin ja Peter Framptonin kipparoima yhtye yhdisti kolmannella albumillaan debyyttilevyn rokkauksen kakkoslevyn tunnelmointeihin ja kantrisävyihin. Bändi oli matkalla raskaampaa soundia kohti, mutta ei vielä kokonaan perillä. Vähän yliyksinkertaistaen: Marriott oli innokkaammin liikkumassa raskasta ilmaisua kohti, Frampton vähemmän, ja suunta selkeni jälkimmäisen jätettyä yhtyeen seuraavana vuonna. Kimpassakin he ehtivät vielä ennen sitä levyttää.

 

Trapeze: Trapeze
Trapeze: Medusa
Biisi: Medusa

Vähemmälle huomiolle jäänyt yhtye tunnetaan lähinnä jäsentensä myöhempien tekemisten kautta: basisti-vokalisti Glenn Hughes päätyi Deep Purplen kolmoskokoonpanoon, kitaristi Mel Galley Whitesnakeen ja rumpali Dave Holland Judas Priestiin. Bändin debyytti oli popahtavaa psykedeelistä rokkia puhaltimilla maustettuna. Toiselle albumille kokoonpano typistyi em. kolmikon voimatrioksi ja tyylilajiksi vaihtui väkevä hard rock.

 

Leaf Hound: Leaf Hound (aka Growers of Mushroom)
Biisi: Freelance Fiend

Brittibändi teki alun perin vain tämän yhden levyn, joka julkaistiin Länsi-Saksassa vuonna 1970 nimellä Leaf Hound ja vuotta myöhemmin Isossa-Britanniassa nimellä Growers of Mushroom parilla lisäbiisillä. Vokalisti Peter French päätyi Atomic Roosterin riveihin, mutta laittoi Leaf Houndin nimellä uuden bändin kasaan 2000-luvulla. Tämä alkuperäinen levy on oivallinen esimerkki varhaisesta hard rockista rouheammasta päästä.

 

Sir Lord Baltimore: Kingdom Come
Biisi: Hard Rain Fallin’

Aikanaan vähälle huomiolle jäänyt, mutta myöhemmin kulttiklassikoksi noussut debyytti newyorkilaiselta hevitriolta. Meininki oli aggressiivista, raskasta ja rupista. Levyn yksi slovari ei oikein tuntunut kuuluvan joukkoon, mutta osoitti bändin kykenevän paahdon lisäksi muuhunkin. Kitaristi Louis Dambran soitto oli kauttaaltaan mainiota. Taiteessa ja viihteessä menestyminen ei tietenkään perustu vain joihinkin laatukriteereihin, vaan riippuu myös mm. tuurista ja ajoituksesta. Sir Lord Baltimorekin olisi saattanut enemmän suosiota ansaita, mutta biisimateriaalin laadussakin oli kuitenkin eroa ainakin legendoiksi nousseisiin aikalaisiin verrattuna. Epäsuorempi vaikutus koko genreen oli, että Creem-lehden levyarvostelussa käytettiin ilmeisesti ensimmäistä kertaa termiä “heavy metal” tarkoittamaan musiikkityyliä.

Bloodrock: Bloodrock
Bloodrock: Bloodrock 2
Biisi: D.O.A.

Teksasilaisbändi tallaili raskaamman rockin kenttää mm. Grand Funk Railroadin jalanjäljissä. Urkusoundista ja muutenkin voi vetää vertailuja myös brittiläisiin alan kärkinimiin. Soitto oli toimivaa, mutta materiaalin taso ei riittänyt siivittämään yhtyettä suurempaan menestykseen. Aivan yhden tempun ponista ei silti ollut kyse. Esim. debyyttilevyn Fantastic Piece of Architecture on komea slovari ja kakkoslevyn tunnelmallisesta D.O.A.:sta tuli pikkuhittikin.

Jeronimo: Cosmic Blues
Biisi: Highjack

Länsi-Saksassa tehtiin myös suoraviivaisempaa raskasta rockia kosmisissa sfääreissä leijailun ohella. Levyllä oli kyllä ihan poppibiisienkin versiointeja, jopa Hair-musikaalin Let the Sunshine In.

Randy Holden: Population II
Biisi: Blue My Mind

Muutama edellä mainittu levy jäi aikanaan melko vähäiselle huomiolle. Tämä entisen Blue Cheer -kitaristin varhainen hevilevy oli pitkään vielä syvemmässä unholassa, kun levyä ei joko julkaistu lainkaan vuonna 1970, tai jos julkaistiin niin vedettiin saman tien pois. Piraattikopioita ja joitakin harvoja aitoja kappaleita liikkui keräilijäpiireissä, mutta albumi saatiin lopulta virallisesti julki 2000-luvulla. Musiikki oli oikeastaan Black Sabbathin kanssa raskainta kaikista vuoden albumeista, ja keskitempo oli doomtyylisesti hitaamman puoleinen.

Muut eturivin rokkarit

Jimi Hendrix: Band of Gypsys
Biisi: Machine Gun

Band of Gypsys -livelevy oli viimeinen Jimin elinaikana (k. 18.9. 1970) julkaistu albumi ja ainoa live. Postyymejä julkaisuja on myöhempinä vuosina ja vuosikymmeninä tullut julki iso kasa niin live- kuin studioäänityksiäkin ja lisää saadaan yhä.

Albumi on koostettu neljältä uuden vuoden 1969-1970 keikalta New Yorkin Fillmore Eastissa, joista on julkaistu täydellisemmät versiot myöhemmin (Songs for Groovy Children: The Fillmore East Concerts, 2019). Hendrixillä oli muutosta ilmassa ja uusi kokoonpano: Billy Cox bassossa ja Buddy Miles rummuissa. Varsinkin Miles otti isoa vastuuta laulustakin. Hendrix oli jo aiemmin liikkunut sujuvasti eri tyylien välillä, mutta verrattuna Experiencen studiolevyihin Gypsys kallistui selvästi enemmän funk- ja soulvaikutteiden suuntaan, vaikkakin ihan omalla kierteellä. Monet pitävät levyn hurjaa Machine Gunia definitiivisenä Hendrix-raitana, josta on vaikea olla vahvasti eri mieltä, vaikka kandidaatteja on monia muitakin.

Band of Gypsys -kokoonpano hajosi jo aikaisin vuonna 1970, ja Hendrix korvasi Buddy Milesin taas Mitch Mitchellillä, Billy Coxin jatkaessa bassossa. Jimi äänitti vuoden mittaan uutta musiikkia, jota on jälkikäteen muiden toimesta julkaistu, mutta itse hän ei ehtinyt seuraavaa levyä saada valmiiksi.

The Beatles: Let It Be
Biisi: Get Back

Beatlesien legendaarin ura päättyi bändin hajoamiseen. McCartney lähti ensin, ainakin julkisesti, joskin todellisuudessa Lennon oli hiljaisesti eronnut jo aiemmin. Olkoon tarkka aikajana mikä hyvänsä, vuoden 1970 lopulla bändi joka tapauksessa julistettiin virallisesti hajonneeksi. Viimeiseksi jääneen Let It Be -levyn tekoprosessi oli jo pahasti ristiriitojen vaivaama. Suurin osa levystä äänitettiin jo ennen vuotta aiemmin julkaistua Abbey Roadia, mutta materiaalin saattamisesta julkaisuvalmiiksi ei meinattu päästä yhteisymmärrykseen. Tätä dokumentoitiin jo samana vuonna myös Let It Be -nimisessä dokumenttielokuvassa, ja vuonna 2021 Peter Jackson kasasi aiheesta yli kahdeksantuntisen dokumenttisarjan Get Back. Molemmat ovat kirjoitushetkellä katsottavissa Disney+-suoratoistopalvelussa. Itse levy lienee harvan ykkössuosikki Beatles-katalogista, mutta kaikesta yhtyeen sisäisestä väännöstä huolimatta silläkin oli kosolti laadukasta materiaalia.

George Harrison: All Things Must Pass
Biisi: My Sweet Lord

Kaikki neljä Beatlea siirtyivät saman tien soolouralle. Harrison oli jo julkaissutkin pari soololevyä edellisinä vuosina, joista Wonderwall Music oli intialaisvaikutteinen elokuvasoundtrack ja Electronic Sound sisälsi kokeellista elektronista musiikkia. All Things Must Pass oli siis häneltä ensimmäinen tavanomaisempi levy, jos lähes kaksituntista triplalevyä voi tavanomaiseksi kutsua (ja uusintajulkaisuilla siitä on vielä pidempiä versioita). Ehkä yllättäen se oli ex-Beatlejen soolojulkaisuista suurin menestys niin kaupallisesti kuin kritiikkienkin puolesta.

Harrison oli toki saanut omia biisejään Beatlesien levyille, mutta jäänyt kuitenkin selvästi Lennonin ja McCartneyn varjoon. Nyt hänen oma sävellystuotantonsa purskahti ilmoille kuin ketsuppipullosta. Materiaalia oli paljon, alkuperäisversiollakin 23 biisiä, ja se oli monimuotoista. Levyn tuotti Harrisonin kanssa “wall of soundistaan” tunnettu Phil Spector, joka kuului mm. runsaissa päällekkäisäänityksissä ja orkestroinneissa.

Yleisilme albumilla oli letkeä ja americana-vaikutteinen, ja siinä kuului selvästi Harrisonin yhteistyö Bob Dylanin, The Bandin, Eric Claptonin, Delaney ja Bonnie Bramlettin sekä Leon Russellin kanssa — eli pitkälti saman porukan, joka antoi Claptonin uralle uuden suunnan. Monet heistä vierailivatkin levyllä, ja ilmeisesti Ericin ja taustabändinsä soitto niissä sessioissa oli esiaste Derek & The Dominosille. Heidän levyn lopussa oleva pitkä jamittelunsa oli tosin useimpien mielestä tämän julkaisun heikointa antia.

John Lennon: John Lennon/Plastic Ono Band
Biisi: Working Class Hero

Lennon oli julkaissut kokeellisia avantgardistisia levyjä Yoko Onon kanssa, mutta tämä oli myös häneltä ensimmäinen tavanomaisempaa musiikkia sisältänyt soololevy. Kyseessä oli konkreettisesti terapialevy. Albumin lyriikat olivat intensiivisen omakohtaisia ja liittyivät Lennonin lapsuuden traumoihin ja hänen niiden takia läpikäymäänsä terapiaan. Musiikillinen tyyli vaihteli pianoballadeista räväkkään rokkaukseen, mutta varmaankin levystä pidetään (tai ei) pääosin juuri sanoitusten takia.

Paul McCartney: McCartney
Biisi: Maybe I’m Amazed

Macca teki levyn pikaisesti kokonaan omin voimin: tuotti, äänitti, soitti ja lauloi kaiken itse (Linda-vaimon taustalaulujt poislukien). Hyvin erilainen lähestymistapa kuin Beatleseilla tai esim. Harrisonin soololevyn Phil Spector -produktiossa siis. McCartneyn kärsi tekoaikana masennuksesta, johon vaikutti erityisesti vielä virallisesti kasassa olleiden Beatlesien rakoilu ja Lennonin ei-julkisena pidetty lähtö bändistä. Ilmestymisaikana platta sai kriitikkiä kotikutoisuudestaan ja sitä ei pidetty saman tasoisena kuin Beatles-levyjä tai Lennonin ja Harrisonin soololevyjäkään. Arvosteluun vaikutti myös yksioikoinen käsitys McCartneysta miehenä, joka hajotti Beatlesit. Myöhemmin levyn arvostus on jonkin verran noussut.

Ringo Starr: Sentimental Journey
Ringo Starr: Beaucoups of Blues
Biisi: Beaucoups of Blues

Ringokin julkaisi kaksi sooloalbumia, jotka poikkesivat selvästi sekä toisistaan että Beatleseista. Ensimmäinen sisälsi versiointeja 1950-luvun pop- ja jazzkappaleista, kun taas toinen oli Nashvillessä äänitetty kantrilevy, ja ne jäivät kuriositeeteiksi hänen pitkällä urallaan. Ringon omaa sävellys- tai sanoitustuotantoa albumeilla ei ollut vielä lainkaan, eivätkä ne siten olleet yhtä omakohtaisia kuin Harrisonin, Lennonin ja McCartneyn julkaisut, mutta persoonaansa ja laulutaitojaan hän toki sai silti esille.

Eric Clapton: Eric Clapton
Biisi: Let It Rain

EC:n ensimmäisellä soololevyllä musiikillinen tyyli muuttui ja kehittyi edelleen Blind Faithista, joka oli jo ottanut pesäeroa Creamin raskaaseen bluesiin. Toki blues on aina Claptonin tekemisissä mukana, mutta yleisfiilis levyllä oli lähinnä letkeä, laid back. Keskeisiä vaikutteita ja vaikuttajia uudelle suunnalle olivat mm. The Band, J.J. Cale, Leon Russell sekä Delaney ja Bonnie Bramlett, joiden kiertuebändissä Eric oli soittanut ja jotka osallistuivat vahvasti levyn tekoon. Albumi oli myös ensimmäinen, jolla Clapton otti itse päävastuun laulamisesta.

Derek and the Dominos: Layla and Other Assorted Love Songs
Biisi: Layla

Claptonin seuraavaan bändiprojektiin valikoitui mukaan em. soololevyllä ja jo Bramlettien yhtyeessä soittaneita muusikoita: Bobby Whitlock, Carl Radle ja Jim Gordon. Blind Faithin tapaan Dominoskin jäi yhden levyn kokoonpanoksi, mutta Layla-albumista tuli yksi EC:n pitkän uran ehdottomista kokokohdista. Siinä missä soololevy oli Claptonin ohella pitkälti Bramlettien käsialaa, Dominoissa keskeinen säveltäjäkumppani oli urkuri Whitlock. Tyylillisesti oltiin samalla sivulla soololevyn kanssa, mutta sävellykset olivat asteen-pari kunnianhimoisempia. Yksi levyn kohokohdista oli vierailija Duane Allman slidekitaroineen. Ericin läheinen ystävä George Harrison vaikutti sekä bändin syntyyn että kolmiodraaman kautta nimibiisin takana olevaan tarinaan.

Faces: First Step
Biisi: Wicked Messenger

Jeff Beckin yhtyeen Rod Stewart ja Ronnie Wood sekä Small Facesien Ian McLagan, Ronnie Lane ja Kenney Jones perustivat uuden bändin. Wood vaihtoi samalla basson kuusikieliseen kitaraan. Yhdysvaltain-julkaisuissa bändin nimenä olikin Small Faces, mutta ihan eri yhtye oli tyylillisestikin kysessä. Faces teki bluespohjaista rokkia, lähempänä Beckiä kuin Small Facesia, mutta toki ilman hänen virtuositeettiaan.

Santana: Abraxas
Biisi: Black Magic Woman

Latinorokkarien toisella levyllä oma biisimateriaali oli vahvempaa kuin debyytillä, vaikka kohokohdista Oye Como Va olikin Tito Puenten ja Black Magic Woman  Peter Greenin Fleetwood Macin tuotantoa. Carlos Santanan maagisen kitaroinnin ohella kaikki muutkin hoitivat tonttinsa hienosti. Carlosin kitaran ohella bändin soundin tavaramerkkejä olivat latinorytmit ja runsaat perkussiot. Myös jazz-sävyjä albumilta löytyi. Platta on yhtyeen tuotannon ehdotonta parhaimmistoa.

 

Free: Fire and Water
Free: Highway
Biisi: All Right Now

Paul Rodgersin johtama brittiyhtye julkaisi kolmannen ja neljänen levynsä. Niistä ensimmäisellä oli mukana bändin ylivoimaisesti suurin hitti All Right Now. Biisit olivat muutenkin hyviä, mutta toisaalta bändin alkuajan vimmasta jotain oli ehkä jo laimentunut? Varsinkin Highway oli selvästi letkeämpi ja matalamman intensiteetin albumi, mikä ei toki ole välttämättä huono asia. Ilmeisesti ainakin The Bandin debyytti Music from Big Pink oli vaikuttamassa tyylin monipuolistumiseen.

Elton John: Elton John
Elton John: Tumbleweed Connection
Biisi: Your Song

Elton John julkaisi edellisen vuoden debyytin jatkoksi toisen ja kolmannen levynsä ja suosiotakin alkoi kertyä. Laulujen tekemisen laatu oli jo korkealla tasolla. Lyriikat kirjoitti Bernie Taupin, joka on toiminut Eltonin aisaparina koko tämän pitkän uran ajan. Tumbleweed Connection otti yllättäen vähän erilaisen suunnan. Americanan ja jälleen The Bandin vaikutus kuului ja sanoituksissa oli läpi levyn villin lännen kuvastoa.

The Kinks: Lola Versus Powerman and the Moneygoround, Part One
Biisi: Lola

Kinksien kahdeksas levy oli löyhä konseptialbumi, jolla Ray Davies purki satiirin keinoin huonoja kokemuksiaan musiikkibisneksestä. Sanoitusten sävy oli vähintään purevan ivallinen ja vihainen, jos ei katkerakin. Sanan säilästä saivat niin levy-yhtiöt, managerit kuin lehdistökin. Musiikillisesti levy oli jälleen hyvin vaihteleva, yhtye käytti laajaa skaalaa herkistä balladeista räväköihin ja aika raskaisiinkin rokkibiiseihin. Yhtyeen kokoonpano kasvoi viisihenkiseksi, kun kosketinsoittaja John Gosling otettiin mukaan. Koskettimia oli toki aiemmillakin levyillä ollut Ray Daviesin itse soittamina.

David Bowie: The Man Who Sold the World
Biisi: The Man Who Sold the World

Bowielta saatiin ensimmäinen klassikkolevy. Mukana olivat ensimmäistä kertaa kitaristi Mick Ronson ja rumpali Mick Woodmansey. Alun perin kyseessä piti olla uusi Hype-niminen yhtye, mutta sopimussotkujen selvittyä Bowie jatkoikin soolouran merkeissä. Edelliseen albumiin verrattuna materiaali oli selvä askel rokimpaan, paikoin varsin raskaaseenkin, materiaaliin. Kaikki biisit olivat ainakin nimellisesti Bowien tekemiä, mutta levyn teon loppuvaiheessa hänen kiinnostuksensa suuntautui siviiliasioihin. Niinpä albumin sovitus ja viimeistely jäivät pitkälti Ronsonin ja tuottaja Tony Viscontin kontolle.

Tyrannosaurus Rex: A Beard of Stars
T. Rex: T. Rex
Biisi: Jewel

Marc Bolanin johtama bändi oli vuonna 1970 ison muutoksen keskellä. Nimi lyhennettiin vuoden kahden levyn välillä Tyrannosaurus Rexistä T. Rexiksi ja musiikkityyli siirtyi vaiheittain akustisesta psykedeelisestä folkista kohti tujumpaa sähköistä glam rockia. Aivan perille ei muodonmuutoksessa vielä päästy, mutta varsin pitkälle.

Wishbone Ash: Wishbone Ash
Biisi: Blind Eye

Wishbone Ashin debyyttilevy koostui rivakasta bluespohjaisesta rockista, jossa on myös progesävyjä ja pitkiä instrumentaalijameja. Biisimateriaali ei ollut välttämättä vielä parhaimmillaan, mutta meininki oli reipasta ja viihdyttävää. Kaksikko Andy Powell ja Ted Turner olivat tuplakitaroinnin edelläkävijöitä, ja vaikuttivat vähintään epäsuorasti myöhempiin siitä tunnettuihin yhtyeisiin, kuten Thin Lizzyyn, Judas Priestiin ja Iron Maideniin.

Creedence Clearwater Revival: Cosmo’s Factory
Creedence Clearwater Revival: Pendulum
Biisi: Run Through the Jungle

Edellisen vuoden kolmen albumijulkaisun sijaan CCR:ltä saatiin vuonna 1970 vain kaksi levyä. Hiekka yhtyeen tiimalasissa oli pikkuhiljaa valumassa loppuun, mutta John Fogertyn sävellyskynässä oli vielä terää ja näytebiisi Run Through the Junglen lisäksi syntyi myös mm. Travelin’ Band, Up Around the Bend, I Heard It Through the Grapevine, Have You Ever Seen the Rain ja Hey Tonight. Näiden jälkeen bändiltä saatiin enää yksi levy pari vuotta myöhemmin, joka ei yleisen mielipiteen mukaan yllä varhaisemman tuotannon tasolle.

 

The Doors: Morrison Hotel
Biisi: Roadhouse Blues

Levy puhalsi uutta elämää välillä alamaissa olleeseen yhtyeeseen. Edellisen levyn jousi- ja puhallinsovitukset heitettiin mäkeen ja tyylillisesti albumi sisältänee eniten bluespohjaista rokkia Doorsien koko katalogissa. Vaikka levy oli musiikillinen ja kaupallinenkin menestys, ongelmat mm. Jim Morrisonin alkoholismin ja keikkakäyttäytymisestä aiheutuneiden boikottien suhteen eivät poistuneet. Virtaa riitti kuitenkin vielä hetken.

 

The Who: Live at Leeds
Biisi: Young Man Blues

Livelevyjä valikoituu näihin artikkeleihin studioalbumeja tiukemmalla kriteerillä, koska niillä ei yleensä ole uutta materiaalia, eikä niillä useinkaan oteta musiikillisesti uusia suuntia. Melko monet ovat myös selkeitä välitöitä tai julkaistu vain levytyssopimusten täyttämiseksi. Kaikkiin tämä ei tietenkään päde. Välillä livelevyt ovat laadullisesti ja merkitykseltään vähintään samaa tasoa artistin tuotannossa kuin studioäänitykset.

Monien bändien tapauksessa live-esiintymisissä tulevat parhaiten esille ryhmän energisyys, yhteissoittotaidot ja improvisaatiokyvyt. Näin oli ehdottomasti myös The Who:n klassikkoliven Live at Leeds kohdalla. Alkuperäinen versio levystä oli varsin tynkä, mutta laajempia versioita keikkaäänityksestä on saatu myöhemmillä uudelleenjulkaisuilla. Albumi oli myös varsin pitkään ainoa yhtyeen alkuperäiskokoonpanon livejulkaisu, jälkikäteen niitä on saatu lisää.

The Rolling Stones: Get Yer Ya-Ya’s Out!
Biisi: Midnight Rambler

Rollaritkin julkaisivat klassikkolivelevyn. Materiaali on kasattu marraskuun 1969 keikoilta ja se on myös kitaristi Mick Taylorin ensimmäinen varsinainen levy rollarijäsenenä. Bändi oli kokonaisuudessaan tuolloin tiukassa soittokunnossa ja biisimateriaali A-luokkaa.

Van Morrison: Moondance
Biisi: Moondance

Yhä vuonna 2025 kahdeksankymppisenä aktiivinen Morrison teki kolmannelle levylleen tyylinvaihdoksen suoraviivaisempaa rock-soulia kohti. Kahden vuoden takainen Astral Weeks -albumi oli kyllä saanut jatsahtavalla folkillaan suitsutusta kriitikoilta, mutta kaupallinen menestys oli jäänyt heikoksi. Vaikka muutoksen motivaatio olikin suuremman suosion tavoittelu, se ei tarkoittanut taiteellisen kunnianhimon hylkäämistä. Tasapaksua tavaraa ei ollut nytkään tarjolla, vaan vaikutteita ja sävyjä otettiin useammasta eri suunnasta. Kuten Morrisonin levyillä aina, dominoivin osa soundia oli hänen hyvin tunnistettava ja intensiivinen laulunsa, mutta biisimateriaali oli muutenkin erittäin vahvaa. Palkinnoksi mies saikin hyvien arvostelujen lisäksi runsasta myyntimenestystä. Albumia pidetään perustellusti hänen uransa kohokohtana ja se esiintyy säännöllisesti erilaisilla kaikkien aikojen parhaat -listoilla.

Fanny: Fanny
Biisi: I Just Realized

Filippiiniläissyntyisten siskosten Jean ja June Millingtonin johtama bändi oli uraauurtava ensimmäisenä naisista koostuvana rockyhtyeenä, joka saavutti jonkin verran menestystäkin. Naisia oli tuolloin levyttävissä rockbändeissä ylipäätään hyvin vähän soittajina, laulajina sentään vähän enemmän. Musiikillisesti levy oli mainiota keskitien rockia ajankohtansa kontekstissa, ei popimmasta mutta ei raskaammastakaan laidasta. Melkein kaikki biisit olivat omaa tekoa, Millingtonien lisäksi kosketinsoittaja Nickey Barclaylta, mutta myös Creamin Badge versioitiin pätevästi.

Taste: On the Boards
Biisi: What’s Going On

Irlantilaistrio julkaisi toisen ja samalla viimeisen studiolevynsä, jonka jälkeen yhtyeen keulahahmo kitaristi-laulaja Rory Gallagher lähti soolouralle. Pari livelevyä bändiltä saatiin vielä seuraavana vuonna — ja yhtye kuuluu niihin, jonka livemeininki kannattaa ehdottomasti myös tsekata. Koko trio, mutta erityisesti Rory, oli albumilla kovassa vedossa. Pelkkää tykitystä alusta loppuun levy ei ollut, vaan hengähdystaukoja saatiin muutaman rauhallisemman biisin muodossa, jotka nekin taittuivat bändiltä komeasti.

Etelän rock, kantrirock, folkrock yms.

Edellisvuoden trendeistä jatkui myös amerikkalaista folkia, kantria ja muitakin tyylejä rockiin sekoittavan musiikkiin kehitys ja laulaja-lauluntekijöiden (singer-songwriter) suosion nousu. Heillä varsinaista rockia on välillä aika ohuesti mukana, mutta monet keskeisistä tekijöistä tekivät kuitenkin välillä rokkaavampaakin materiaalia ja olivat kiinteä osa sen ajan musiikillista yhteisöä Yhdysvaltain länsirannikolla, vaikuttaen suoraan monien rokkarienkin tekemisiin. Pitkälti samaa kalifornialaisperäistä folk/kantrirock-tyyliä (ja samaa tekijäporukkaa) kuvaa myös termi “soft rock”.

The Band: Stage Fright
Biisi: The Shape I’m In

Kanadalaistaustaisen roots-yhtyeen kolmoslevy oli hieman edeltäjiään rockimpi ja ainakin lyriikoiltaan tummasävyisempi. Jotkut ilmestymisajan kriitikot pitivät levyä pienenä pettymyksenä, mutta jälkikäteisarvioissa se nostetaan yleensä kahden edeltäjänsä tasolle. Makuasioita, ei tekemisen laadussa minkäänlaista notkahdusta ole kuultavissa. Lauluvastuut jaettiin taas melko tasan Richard Manuelin, Rick Dankon ja Levon Helmin kesken. Kitaristi Robbie Robertson vastasi edelleen lähes yksin sävellyksistä, mikä oli osaltaan aiheuttamassa rakoilua jäsenten väleissä, joskin huonompaan fiilikseen bändin sisällä oli muitakin syitä.

The Allman Brothers Band: Idlewild South
Biisi: Midnight Rider

Veljeskoplan musiikillinen näkemys kehittyi toisella levyllä monipuolisempaan suuntaan. Debyyttiin verrattuna hurjaa bluespohjaista rockia oli mukana vähän vähemmän, vaikka sitäkin saatiin. Rauhallisemmat biisit olivat kuitenkin nekin mainioita. Dickey Betts nosti profiiliaan biisintekijänä. Saattaa olla bändin paras studiolevy, vaikka seuraavan vuoden livelevy onkin jokseenkin yksimielisesti kaikkien mielestä heidän huippukohtansa.

Crosby, Stills, Nash & Young: Deja Vu
Biisi: Teach Your Children

Crosby, Stills & Nash värväsivät toiselle levylleen mukaan Neil Youngin. Lopputulos oli tekoprosessin tuskaisuudesta huolimatta hieno. Ryhmän yhteistyö ei oikein pelannut, eikä osoittautunut pysyväksi: seuraavaa nelikon yhteislevyä saatiin odottaa lähes 20 vuotta, joskin vaihtelevilla pienemmillä porukoilla kimppaan palattiin paljon aikaisemmin. Isoimmat ristiriidat taisivat olla Crosbyn, Stillsin ja Nashin kesken eikä niinkään Youngin kanssa, vaikka hän väsäsikin omat osuutensa pitkälti erillään muista. Hänen läsnäolonsa toi joka tapauksessa yhtyeen soundiin erilaista juonnetta.

Neil Young: After the Gold Rush
Biisi: Southern Man

CSNY-yhteislevyn lisäksi Young julkaisi myös soololevyn. Materiaali oli alun perin tarkoitettu suunniteilla olleen elokuvan soundtrackiksi, mutta leffaa ei koskaan tehty. Soittamassa oli sekä vakiobändi Crazy Horsen jäseniä että CSNY-kollega Stephen Stills, höystettynä nuorella kitaristi-pianisti Nils Lofgrenilla (joka keräsi suuremman maineensa myöhemmin Bruce Springsteenin kanssa). Crazy Horsen mukanaolosta huolimatta levy ei ole Youngin tuotannon rokimpaa laitaa, vaan vahvasti kantri- ja folksävytteinen. Monen mielestä kyseessä on miehen uran ensimmäinen mestariteos ja joka tapauksessa yksi hänen keskeisistä albumeistaan.

Stephen Stills: Stephen Stills
Biisi: Go Back Home

CSNY-kööristä myös Stephen Stills julkaisi sooloalbumin jo samana vuonna. Levyllä vierailivat myös mm. Jimi Hendrix, Eric Clapton ja Ringo Starr, mutta kyseessä on nimekkäistä kavereista huolimatta silti Stillsin show. Musiikillisesti hän liikkuu sujuvasti useamman eri tyylin välillä, CSNY:n tyylisestä folkrockista bluesiin, gospelsävyihin ja raskaampaankin rockiin.

James Taylor: Sweet Baby James
Biisi: Fire and Rain

James Taylorin toinen soololevy sinkosi hänet tähteyteen ja laulaja-lauluntekijöiden kärkinimeksi. Taustabändissä oli Los Angelesin kovimpia studiosoittajia, mukaanlukien Carole King pianossa.

Joni Mitchell: Ladies of the Canyon
Biisi: Big Yellow Taxi

Kanadalaissyntyinen Joni Mitchell oli aikakauden ja kaikkien aikojenkin merkittävimpiä laulaja-lauluntekijöitä. Rokkia hänen tuotannossaan ei usein kummoisesti ollut, mutta liitetään hänet tähän kohtaan listaa silti, koska hän oli aivan keskeinen hahmo Los Angelesin seudun folk/kantri/soft rock -piireissä. Levyn nimen “Canyon” viittaa Laurel Canyoniin Hollywoodin kukkuloilla, missä Mitchell asui tuolloin yhdessä Graham Nashin kanssa. Crosby, Stills, Nash & Young versioivatkin tämän levyn tunnetuimpiin kuuluvan biisin Woodstock saman vuoden Deja Vu -albumilleen.

Randy Newman: 12 Songs
Biisi: Mama Told Me Not to Come

Randy Newman oli työskennellyt jo pitkään laulunkirjoittajana muille ennen omaa levytysuraansa. 12 Songs oli hänen toinen julkaisunsa. Materiaali eroaa tyypillisestä folkiin pohjautuvasta laulaja-lauluntekijätyylistä paikoin varsin rokkaavalla ja bluesahtavalla soundillaan. Biisit olivat hyvin tiiviitä, pisinkin kestoltaan vain reilut kolme minuuttia. Myöhemmällä urallaan Newman on niittänyt mainetta säveltämällä musiikkia varsinkin Pixarin ja Disneyn elokuviin.

Leon Russell: Leon Russell
Biisi: A Song for You

Debyytti monitaitoiselta amerikkalaiselta lauluntekijältä. Russell oli mukana samana vuonna ilmestyneellä Eric Claptonin ensimmäisellä sooloalbumilla ja tällä levyllä puolestaan vieralivat mm. Clapton, George Harrison, Ringo Starr, Mick Jagger, Bill Wyman, Charlie Watts ja Stevie Winwood. All star -nimilista kertoo arvostuksesta, jota mies oli jo uransa alkuvaiheissa ehtinyt saada. Levy sopinee americana-nimikkeen alle jos mikään. Sillä kuullaan niin rockia, bluesia, kantria kuin gospelsävyjäkin.

Grateful Dead: Workingman’s Dead
Grateful Dead: American Beauty
Biisi: Friend of the Devil

The Dead on tunnetusti leimallisesti livebändi, mutta ei studiolevyjäkään vallan huomiotta kannata jättää. Vuoden 1970 platat ovat järjestyksessä niistä neljäs ja viides. Meininki on ensimmäisiä levyjä vähemmän hapokasta, suoraviivaisempaa ja monin paikoin selkeän kantrisävyistä.

The Flying Burrito Brothers: Burrito Deluxe
Biisi: Lazy Days

Rokkaavien burritoveljesten toinen albumi. Tässä vaiheessa bändin siihenastinen keskushenkilö Gram Parsons oli jo menettämässä kiinnostustaan hommaan, ja sai monoa vuoden mittaan. Aikalais- ja myöhemmätkin kriitikot ovat arvostelleet levyä heikommaksi kuin debyyttiä, mutta ihan mainio platta tämäkin on ja ehkä ensilevyä enemmän rokkiin päin kallellaan. Fun fact: levyllä on versio Rollarien Wild Horses -biisistä jo vuotta ennen kuin he itse sen levyttivät.

Poco: Poco
Biisi: You Better Think Twice

Toinen levy entisten Buffalo Springfield -kitaristien Richie Furayn ja Jim Messinan kantrirockpumpulta. Yhtyeen alkupään tuotanto on laadullisesti aivan tyylisuunnan kärkipäätä, mutta menestys ei ollut samaa luokkaa kuin muutamilla kollegoilla.

Progea, fuusiota ja kosmista outoilua

Proge ja siihen liittyvät ala- ja rinnakkaisgenret laajenivat tähän aikaan hyvin voimakkaasti. Meininki oli usein niin omintakeista, että harvat artistit kuulostivat keskenään samanlaisilta. Tämä oli linjassa progen kokeellisen, rajoja venyttävän ja rikkovan eetoksen kanssa, mutta tekee tyylilajin tarkasta määrittelystä ja siististä yhteenvedosta aika mahdotonta. Progen kultakauden keskeiset tekijät alkoivat järjestään olla kaikki aktiivisia, joskaan eivät jokainen vielä aivan parhaimmillaan.

King Crimson: In the Wake of Poseidon
King Crimson: Lizard
Biisi: Pictures of a City

King Crimsonin kakkos- ja kolmoslevyistä ei muodostunut yhtä legendaarisia kuin edellsen vuoden debyytistä, pitkälti koska ne eivät olleet yhtä uraauurtavia. In the Wake of Poseidon muistutti monin tavoin edellisvuoden ensialbumia ja on makuasia, pitääkö sitä yhtä hyvänä tai jopa parempana. Bändin kokoonpano oli tuolloin jatkuvassa murroksessa ja mm. vokalisti Greg Lake lähti ennen kolmannen levyn tekoa. Lizardilla laulusta vastasi Gordon Haskell ja musiikillisesti kahden ensimmäisen albumin sapluunasta poikettiin hieman mm. jazzvaikutteiden noustessa selkeämmin pintaan.

 

Pink Floyd: Atom Heart Mother
Biisi: Atom Heart Mother

Floydilta saatiin jo viides levy, mutta tyyli oli äijillä edelleen jokseenkin hakusessa. Levyn avasi 23-minuuttinen orkestraalinen teos ja päätti 13-minuuttinen dokumentti bändin roudarin aamiaisesta… Välissä oli yhdet normaalimmat biisit Watersilta, Wrightilta ja Gilmourilta. Bändin jäsenet eivät itse ole albumia jälkikäteen lämmöllä muistelleet, mutta kyllä sillä hetkensä oli, ja monet sillä jo kuultavat elementit hiottiin myöhemmin parhaaseen muotoonsa. Hipgnosis-taidekollektiivin lehmäkansi on klassikko.

Yes: Time and a Word
Biisi: Then

Yesin kakkoslevyllä oli vielä sama kokoonpano kuin debyytillä: Jon Anderson, Peter Banks, Tony Kaye, Chris Squire ja Bill Bruford. Musiikillisestikin oltiin jokseenkin samalla tontilla. Suurin muutos oli puhaltimien ja jousien lisääminen levylle, joka aiheuttikin kiistaa. Kitaristi Banks oli vahvasti ideaa vastaan, ja sai lähteä bändistä pian albumin julkaisun jälkeen. Yesin mittavan, edelleen jatkuvan uran kontekstissa levy on lähinnä kuriositeetti ja alkuaikojen dokumentti, mutta sellaisena mielenkiintoinen.

Genesis: Trespass
Biisi: The Knife

Genesiksen tilanne oli varsin samanlainen kuin Yesillä, toinenkin levy oli vielä vähän hakemista ja kokoonpanossa päivitystarpeita. Kitarassa oli vielä Anthony Phillips ja rummuissa John Mayhew, jotka korvautuivat seuraavalle levylle eri kaliiperin kavereilla. Sen kummemmin aikalaiskriitikot kuin myöhemmätkään arvostelijat eivät ole levylle suuresti lämmenneet, mutta bändin ja ylipäätään 70-lukulaisen progen ystävien kannattaa se silti tsekata. Näytebiisi The Knife ei ole sikäli kovin edustava, että se on muuta levyä selvästi rapsakampi ja raskaampi veto.

Gentle Giant: Gentle Giant
Biisi: Giant

Ensimmäinen albumi vähän kuuluisimpia progebändejä pienemmälle huomiolle jääneeltä brittiläiseltä Gentle Giantilta, joka on kuitenkin genressä ohittamaton. Yhtyeen ydin olivat kolme Shulmanin veljestä Derek, Phil ja Ray, joilla oli seurana kolme muuta kokkia saman kunnianhimoisen musiikillinen keitoksen kimpussa. Materiaali on rönsyilevää, suurelta osin reipasta kitaravetoista progea, mutta sopassa on lisäksi mm. klasari- ja jazzvaikutteita, syntikoita, puhaltimia, viuluja ja lauluharmonioita. Homma pysyy kuitenkin silti jotenkin kasassa ja musa on monimutkaisuuteensa suhteutettuna aika helppoa kuunneltavaa. Paradoksi, vai jopa hyvän progen tunnusmerkki? Aikakauden progen, ja Gentle Giantin oman myöhemmän tuotannonkin, kontekstissa levy asettuu raskaampaan päähän skaalaa.

Emerson, Lake & Palmer: Emerson, Lake & Palmer
Biisi: Knife-Edge

ELPin muodostivat kosketinsoittaja Keith Emerson (ex-Nice), laulava basisti Greg Lake (ex-King Crimson) ja rumpali Carl Palmer (ex-Atomic Rooster). Kyseessä oli siis koskettimet-basso-rummut-trio ilman kitaristia, joskin hieman kitaraakin levyillä on. Soolojen puutteeseen homma ei silti kaatunut, vaan Emerson oli rockin kitarasankarien veroinen solisti ja showmies. Hänen taustansa näkyi useina lainauksina klassisen musiikin pianokappaleista. ELPin teatraalisten ja virtuoosimaisien puuhien perimää voi hyvinkin kuulla esim. myöhempissä progemetallibändeissä.

Magma: Magma (aka Kobaïa)
Biisi: Kobaïa

Ranskalaisbändin perustaja, rumpali Christian Vander, kertoi inspiraatioksi “vision ihmiskunnan spirituaalisesta ja ekologisesta tulevaisuudesta”. Vakavasta paneutumisesta kertoo sekin, että Vander kehitti itse keinotekoisen kobaïa-nimisen kielen sanoituksia varten. Oma tyylilajin nimikin yhtyeellä on, zeuhl, joka tarkoittaa suurin piirtein fuusiojazzin ja klassisen sävytteistä progea. Debyyttilevy oli yli 80 minuutin kestonsakin puolesta massiivinen teos.

Van Der Graaf Generator: The Least We Can Do Is Wave to Each Other
Van Der Graaf Generator: H to He, Who Am the Only One
Biisi: White Hammer

Nämä vuoden 1970 kaksi albumia olivat brittiläisen VdGF:n uran “varsinainen” alku, vaikka debyytti oli tehty jo edellisenä vuonna. Se oli kuitenkin alun perin tarkoitettu Peter Hammillin soololevyksi, eikä sitä edes julkaistu kotimaassa. Nämä albumit olivat aitoja bändilevyjä, vaikka Hammill vastasikin edelleen suurimmaksi osaksi biisien teosta. David Jacksonin saksofonit ja huilu sekä Hugh Bantonin urut olivat isossa osassa bändin soundissa, kun taas kitaraa mukana oli minimaalisesti tai ei lainkaan.

The Move: Shazam
The Move: Looking On
Biisi: Beautiful Daughter

Roy Woodin johtamalla The Movella oli vuonna 1970 ilmassa muutoksen tuulia. Musiikillinen tyyli monipuolistui, monimutkaistui ja muuttui raskaammaksikin parin vuoden takaiseen debyyttiin verrattuna. Vokalisti Carl Wayne otti loparit levyjen välissä, mutta yhtyeeseen liittyi aiemmin The Idle Racea luotsannut Jeff Lynne. Hänen varsinainen motivaationsa oli päästä mukaan Woodin alulla olleeseen sivuprojektiin nimeltä Electric Light Orchestra.

Soft Machine: Third
Biisi: Slightly All the Time

Canterburyn progejazzporukan kolmas oli tuplalevy. Jokaisella neljästä levypuoliskosta oli yksi parinkymmenminuuttinen teos, jotka poikkesivat toisistaankin varsin paljon ja vokaaleja oli vain kolmannella. Sävellyksistä vastasivat basisti Hugh Hopper, kosketinsoittaja Mike Ratledge ja rumpali-multi-instrumentalisti Robert Wyatt. Yhtyeen musiikillinen reitti oli kulkenut psykedeliasta progen kautta kohti jazzia ja elektronistakin musiikkia. Musiikki muistutti enemmän tuon ajan Miles Davisia kuin kitaravetoista perusprogea (kitaraa levyllä ei taaskaan ollut lainkaan). Albumia pidetään yleisesti bändin tuotannon huippukohtana, mutta helpoiten sulavaa kuunneltavaa se ei ole.

Caravan: If I Could Do It All Over Again, I’d Do It All Over You
Biisi: And I Wish I Were Stoned / Don’t Worry

Caravan oli Soft Machinen ohella tärkein Canterburyn progeskenen yhtyeistä, joskin koko paikallisen ilmiön merkityksestä ja olemassaolosta on kiistelty. Oli kyse sitten toimittajien keksimästä nimikyltistä tai ei, bändit olivat kovia. Caravanin musiikki oli kakkoslevylläkin paljon naapuribändiä perinteisempää ja helpommin maallikkoonkin uppoavaa progea, mutta oikein pätevää sellaista. Yhtye operoi akustisvoittoisen folkin ja sähköisen rockin välillä ja pidemmissä biiseissä oli usein rönsyileviä improvisaatio-osioita.

Curved Air: Air Conditioning
Biisi: It Happened Today

Curved Airin perustivat kosketinsoittaja-kitaristi Francis Monkman ja viulisti Darryl Way. Laulajaksi löydettiin Lontoon Hair-musikaalituotannossa esiintynyt Sonja Kristina. Sekä Kristinan melankolissävyiset vokaalit (joita on usein verrattu Jefferson Airplanen Grace Slickiin) että Wayn virtuoosimainen sähköviulu olivat omaperäisiä ja erottuvia elementtejä tuon ajan progekentässä, ja monitaitoinen Monkman loisti useamman eri instrumentin kanssa. Biisimatsku oli monipuolista, paikoin yllättävänkin raskasta ja välillä hempeän tunnelmallista.

Beggars Opera: Act One
Biisi: Poet and Peasant

Skottibändin debyyttialbumilla oli useita suoria lainauksia klassisen musiikin sävellyksistä ja Alan Parkin urut olivat dominoiva instrumentti, vaikka reipasta kitarointiakin oli levyllä runsaasti. Meininki oli rönsyilevää ja yllättävänkin rokkaavaa. Yleisimmin mainitut vertailukohdat ovat The Nice ja ELP, mutta myös varhainen  Deep Purple (Mark I).

Hawkwind: Hawkwind
Biisi: Hurry on Sundown

Länsi-Saksassa viriteltiin kosmische musikia ja brittiläinen ”space rock” sai puolestaan käytännössä alkunsa tästä. Laulaja-kitaristi Dave Brockin johtaman bändin debyytistä suurin osa oli yhtä pitkää instrumentaalia, joka jaettiin muutamalle eri albumiraidalle. Vaikka Brock oli yhtyeen pääasiallinen säveltäjä, Dik Mikin elektroniset äänimaisemat ja efektit sekä Nik Turnerin saksofoni olivat tärkeä osa albumin kuulokuvaa.

 

Gong: Magick Brother
Biisi: Gong Song

Soft Machinea alulle laittamassa olleen Daevid Allenin ja vaimonsa Gilli Smythin yhtye sekoitti debyytillään folkia, poppia, progea, avaruusrockia ja jazzia varsin eksentriseksi, mutta viihdyttäväksi sopaksi. Hippeily ja psykedelia olivat vahvasti läsnä. Levyä pidetään niin musiikillisesti kuin tasoltaan suhteellisen kevyenä verrattuna myöhempään tuotantoon.

Chicago: Chicago (aka Chicago II)
Biisi: 25 or 6 to 4

Chicago Transit Authority -nimi lyheni kakkoslevylle, kun sitä nimeä käyttävä viranomainen uhkasi oikeustoimilla. Seuraavasta levystä lähtien bändi keksi albumienkin nimeämiseen simppelin mallin: roomalaiset järjestysnumerot. Tämäkin levy tunnetaan nykyään II:na. Yhtye menestyi kaupallisesti mainiosti, mikä kertoo musiikin valtavirtaistumisesta, vaikka siinä säily yhä selviä jazzrock-elementtejä. Leimallisia bändin soundille olivat mm. popahtavat lauluharmoniat ja runsas puhallinsektion käyttö. Terry Kathilta kuultiin hienoa kitarointia.

Captain Beefheart: Lick My Decals Off, Baby
Biisi: Lick My Decals Off, Baby

Kapun neloslevy seurasi hyvin hämmentävän, mutta monen mielestä nerokkaan, kokeellisen mammuttiteoksen Trout Mask Replican jalanjäljissä. Joidenkin mielestä Decals on hieman helpommin sulatettava kuin kalamaskialbumi. Ehkä, on se ainakin puolet lyhyempi. Joidenkin mielestä se on Trout Maskia parempikin. Saattaa ollakin. Jos pitää yhdestä, pitää luultavasti toisestakin.

Alice Cooper: Easy Action
Biisi: Mr. & Misdemeanor

Cooper ja kumppanit olivat kakkoslevyllään välitilassa. Pääosin liikuttiin vielä debyytin tavoin kokeellisissa psykedeliamaisemissa, mutta kaikuja tulevasta oli kuultavissa. Zappa ei enää ollut tuottamassa, vaikka olikin vahva yhtyeen alkuvaiheen taustavaikuttaja. Kun levyn vastaanotosta kävi selväksi, ettei tällä tyylillä ollut mainittavaa menestystä tiedossa, yhtye pakkasi kamppeensa ja muutti Los Angelesista Detroitiin. Seuraavalla levyllä olikin eri ääni kellossa. Vaikka levy ei Alicen tuotannosta helposti valikoidu kuunteluun, on se kiinnostava vähintään historiallisena dokumenttina bändin muutoksesta.

Frank Zappa: Burnt Weeny Sandwich
Frank Zappa: Weasels Ripped My Flesh
Frank Zappa: Chunga’s Revenge
Biisi: Transylvania Boogie

Zappalandiassa vietettiin taas kolmen albumijulkaisun vuotta. Kaksi ensimmäistä oli edellisenä vuonna hajonneen Mothers of Invention -yhtyeen nimissä ja koostui aiemmin levytetystä studio- ja livemateriaalista. Chunga’s Revenge oli puolestaan Hot Ratsia tyyliltään muistuttava fuusiojazzplatta ja nimellisestikin Frankin soololevy, mutta kaikilla levyillähän materiaali oli lähes kokonaan hänen tekoaan.

The Velvet Underground: Loaded
Biisi: Sweet Jane

Neljäs levy oli viimeinen ”varsinainen” Velvets-julkaisu ja Lou Reedkin jätti bändin pian albumin julkaisun jälkeen. Aiemman tuotannon kokeellisuus sai pääosin väistyä, kun selvänä pyrkimyksenä oli tuottaa kaupallisesti paremmin menestyvää materiaalia. Reedin biisintekotaidot olivat yhä huippuluokkaa, joten siinä pitkälti onnistuttiinkin. Vaikka biisit olivat aiempaa paremmin suureen yleisöön uppoavia, yhtyeen oma äänikään ei kokonaan kadonnut.

Amon Düül II: Yeti
Biisi: Archangel Thunderbird

Edellisenä vuonna aloittaneen yhtyeen kakkoslevy oli tupla-LP ja yksi länsisaksalaisen ns. kosmische Musikin (josta englanniksi käytetään usein termiä krautrock) varhaisista merkkiteoksista. Tuplan ensimmäinen levy sisälsi sävellettyä materiaalia, toinen koostui pitkistä improvisaatiokappaleista. Harmillisesti tämänhetkisissä Spotify- ja Youtube-julkaisuissa ei kakkoslevy ole kuunneltavissa.

Verrattuna moniin muihin alkuvaiheen kosmische-ryhmiin, jotka olivat eturintamassa kartoittamassa elektronisten instrumenttien mahdollisuuksia, Amon Düül II käytti tavanomaista rock-instrumentaatiota rumpuineen, bassoineen, urkuineen ja kitaroineen, joskin myös viulu oli vahvasti mukana. Musiikki levyllä oli monin paikoin psykedeelissävyistä ja hypnoottisen toisteista, mutta myös vaihtelevaa.

Rock Suomessa vuonna 1970

Suomen livemusiikkirintamalla otettiin vuonna 1970 muutama tärkeä askel: ensimmäinen Ruisrock järjestettiin Turussa, Tavastia-klubi aloitti toimintansa Helsingissä ja syyskuussa koettiin myös ensimmäinen stadionkeikka, kun The Rolling Stones soitti Olympiastadionilla. Rollarien konsertti ei tuolloin vetänyt kansaa läheskään nykyisiä määriä, vaan ilmeisesti yleisöä oli luokkaa 5500-8000 henkeä.

Suomalaisen rockin levytysrintamalla oli edelleen varsin hiljaista angloamerikkalaiseen maailmaan verrattuna. Levyjen pieni määrä ei suinkaan kertonut koko totuutta aktiivisuudesta, vaan ainakin suurimmissa kaupungeissa oli paljonkin vireää ruohonjuuritason toimintaa. Toisaalta kun kotimaisia levytyksiä saatiin vähän, olivat ne harvat suhteessa sitä merkittävämpiä. On mielenkiintoinen ilmiö, kuinka Suomessa levytettiin hyvinkin etukenossa progea ja muuta kokeellisempaa rockia, mutta ns. perusrockia aluksi hyvin vähän. Levy-yhtiö Love Records oli siinä täysin keskeinen toimija.

Ulkomaisista rokkareista Suomenkin albumilistoilta löytyivät tutut nimet: Led Zeppelin, The Beatles, CCR, The Rolling Stones, Jethro Tull, Black Sabbath, jne. Kotimaisista nimistä listojen kärkipäätä kansoittivat mm. Tapani Kansa, Danny, Kirka, Katri Helena ja Irwin Goodman. Omaleimainen ilmiö myyntilistoilla olivat työväenlaulukokoelmat.

Wigwam: Tombstone Valentine
Biisi: Frederick & Bill

Wigujen kakkoslevylle tuottajaksi löytyi amerikkalainen Kim Fowley. Samalla sanoitukset vaihtuivat kokonaan englanninkielisiksi ja tyylilaji keveni debyytistä popimmaksi, mutta oli biisimateriaalissa helmiäkin joukossa. Sävellyksistä vastasi pääosin Jim Pembroke, mutta myös Jukka Gustavson ja bändiin liittynyt basisti Pekka Pohjola kantoivat kortensa kekoon. Nikke Nikamon erottua yhtyeestä kitarat soittivat levylle hyvin tunnistettava Jukka Tolonen sekä studiokettu Heikki Laurila.

 

Pekka Streng & Tasavallan Presidentti: Magneettimiehen kuolema
Biisi: Sisältäni portin löysin

Tasavallan Presidentiltä ei ilmestynyt omaa levyä vuonna 1970, mutta yhtye oli säestämässä Pekka Strengiä hänen ensimmäisellä levyllään. Strengin biisit poikkesivat suuresti Pressan tyypillisestä omasta materiaalista. Folksävyiset laulut olivat paikoin varsin herkkiä, mutta psykedeelisiäki sävyjä kuului. Parantumatonta syöpää sairastaneen Strengin lyriikat heijastelivat osin sitä mielenmaisemaa, mutta myös hänen hippihenkistä ideologiaansa. Yhteistyö progebändin kanssa muunsi kuitenkin albumin laulaja-lauluntekijä-levystä joksikin muuksi.

Suomen Talvisota 1939-1940: Underground-rock
Biisi: Kasvoton kuolema

Yhtyeen johtohahmot, laulajat ja säveltäjät olivat M.A. Numminen, Rauli “Badding” Somerjoki ja Rauli Ojanen. Numminen kirjoitti suurimman osan lyriikoista, mutta siinä olivat mukana myös runoilijat Markku Into ja Jarkko Laine. Sanoitukset olivat suurelta osin hyvinkin kantaaottavia, joskin vahvaan ironiakerrokseen käärittynä,  mutta paikoin puhtaan humoristisia tai tajunnanvirtaisia.

Suomeksi oli toki tehty taidokkaita lauluntekstejä jo iät ja ajat, mutta rockin piirissä levy oli lajissaan ensimmäisiä ja siten merkittävä — se osoitti, että kunnianhimoinen suomenkielinen rocklyriikka oli ylipäätään mahdollista. Sanoitusten tyyli oli selvästi erilainen kuin esim. Hectorilla, Vexi Salmella, Jussi Raittisella saati Reino Helismaalla. Ideana oli Nummisen sanoin “omituisten sanojen yhdistäminen helppotajuiseen musiikkiin.” Musiikillisesti biisit olivatkin simppeliä perusrokkia puhallinmaustein. Soittajakaarti oli pätevää, tunnetuimpia mm. kitaristi Antero Jakoila, rumpali Matti Oiling ja saksofonisti Paroni Paakkunainen.

Apollo: Apollo
Biisi: Hideki Tojo 1884-1948

Tehtiin kotimaassa toki raskaampaakin rokkia. Apollon ainokaisella on esimerkkejä varhaisesta suomeksi lauletusta hard rockista. Rehevän riffittelyn ohella levyllä on kevyempää ja hieman kokeellisempaakin matskua. Rumpusoolokin löytyy. Eivät äijät ihan sattumalta tainneet keikoilla Zeppelin-covereita veivata. Kokoonpano oli nimekäs ja pitkälti Topmostin peruja: Harri Saksala, Eero Lupari, Holle Holopainen ja Edward Vesala.

Eero Raittinen: Eeron elpee
Biisi: St. Louis Blues

Raittisen veljeksistä nuoremman ensimmäinen soololevy koostui amerikkalaisten ja brittiläisten rock-, blues- ja soulbiisien covereista englanniksi laulettuna. Tunnelma oli monin paikoin varsin jatsahtavakin. Albumilla musisoi iso lauma maan eturivin soittajia, jälleen mm. Tasavallan Presidentin jäseniä, johon yhtyeeseen Eero itsekin päätyi pari vuotta myöhemmin. Biisillä St. Louis Blues oli kitarassa tuolloin vielä suurelle yleisölle tuntematon Albert Järvinen, ensimmäistä kertaa levylle taltioituna.

Muiden tyylien parhaita

Rokkihan on parasta, mutta yhtä hienoa on moni muunkinlainen musa. Näitä muiden musiikkityylien helmiä ei esitellä tarkemmin, jotta artikkelin mitassa säilyisi edes jokin tolkku. Onhan näitä iso kasa silti mainittava.

Miles Davis: Bitches Brew
Milesin sähköisen fuusiokauden suurin klassikko, jolla oli vaikutteita rokkareilta ja tuli puolestaan itse vaikuttamaan rokkareihin.

Robert Johnson: King of the Delta Blues Singers Vol II
Deltabluesin pääjehun ainoaksi jääneiden vuosien 1936-1937 äänitysten jälkimmäinen osa. Ensimmäinen julkistui jo vuonna 1961 ja teki suuren vaikutuksen mm. nuoriin britteihin.

B.B. King: Indianola Mississippi Seeds
B.B.:n huimaa uraa ei juuri tunneta yksittäisistä albumeista, ja usein niistä nostetaan esiin livejulkaisuja kuten Live at the Regal. Tämä oli studiolevyjen kärkipäätä.

Kris Kristofferson: Kristofferson
Outlaw countryn tarinankertojamestarin ensialbumi.

Cat Stevens: Mona Bone Jakon
Cat Stevens: Tea for the Tillerman
Huikea brittiläinen laulaja-lauluntekijä.

Tim Buckley: Starsailor
Aiempi folkmies oli ehtinyt sieltä jo kauas kokeellisen avantgarden rajoille. Vokaaleissa suorastaan aavemaisia kaikuja siitä, miltä poika Jeff tuli kuulostamaan reilut 20 vuotta myöhemmin.

Simon & Garfunkel: Bridge Over Troubled Water
Kaksikon viimeinen yhdessä.

Carole King: Writer
Työkseen muille jo pitkään hittejä kirjoittaneen (ja soittaneen) Kingin eka oma levy. Tulilangan sytytys ennen seuraavan levyn isoa pamausta.

Carpenters: Close to You
Klassista poppia sisarusduolta Karen & Richard Carpenter.

Stevie Wonder: Signed, Sealed & Delivered
Soulin ihmelapsi alkoi parikymppisenä ottaa itse suurempaa vastuuta laulujen kirjoittamisesta ja levyjen teosta.

Donny Hathaway: Everything Is Everything
Debyytti mainiolta soulmieheltä, jonka ura ja elämä jäivät traagisen lyhyiksi.

Aretha Franklin: Spirit in the Dark
Soulin kuningattaren kultakausi jatkui.

Mavis Staples: Only for the Lonely
Mavis ponnisti soolouralle perhebändi The Staple Singerseistä.

Curtis Mayfield: Curtis
Mestarillinen debyytti. Psykedeelistä funksoulia, tai jotain siihen suuntaan.

The Delfonics: The Delfonics
Philadelphian-soulia. Nimi lienee tuttu Jackie Brown -leffan ystäville.

Funkadelic: Funkadelic
Funkadelic: Free Your Mind… and Your Ass Will Follow
Parliament: Osmium
George Clintonin psyke/soul/funkryhmät aloittivat levyjen tehtailun.

Bo Hansson: Sagan om ringen / Music Inspired by Lord of the Rings
Ruotsalaista Tarun sormusten herrasta inspiroimaa progea.

Kraftwerk: Kraftwerk
Saksalaisten konemusapioneerien eka. Bändi itse on käytännössä häivyttänyt ensimmäiset julkaisut historiastaan.

Tangerine Dream: Electronic Meditation
Debyytti Edgar Froesen perustamalta länsiberliiniläiseltä ryhmältä, kosmista musiikkia elektronisesti. Froese taisi lanseerata kosmische musik -terminkin.

Bruce Haack: The Electric Lucifer
Elektronista happorockia Kanadasta.

Eikä siinäkään vielä kaikki

Leikkaamon lattialle jäivät selostukset mm. näistä levyistä (oli niitä lisääkin). Kai täällä internetissä on tilaa, jos laitetaan pelkkä lista:

Just one more thing, sanoisi komisario Columbo. Muutamia sinkkubiisipoimintoja eri tyyleistä vuoden varrelta:

Lähteitä

Osittainen lista, monia muitakin käytetty vähintään taustatietoina.

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Vastaa