Olin Tampere-talossa kahtena päivänä J.R.R. Tolkienin tunnelmissa: Lauantaina 17.8.2024 seuraamassa Taru sormusten herrasta -näytelmän läpimenoharjoitusta, ja sunnuntaina 18.8. kävin katsomassa John Howen näyttelyn, joka oli auki viimeistä päivää. Tämä juttu on pitkä kuin matka Mordoriin, joten pakkaa lembas ja miruvor reppuusi ja jatka eteenpäin mikäli uskallat.
Taru Sormusten herrasta
Tampereen teatterin uusi jättiproduktio Taru sormusten herrasta on nostanut hypeä jo paljon ennen ensi-iltaa, ja olen itsekin ollut siitä kiinnostunut. Kalliiden lippujen takia kuitenkin pelkäsin, että jääköhän se itseltäni näkemättä. Niinpä kun kuulin, että Nauhalaiselle on tarjottu mahdollisuus päästä ilmaiseksi katsomaan esityksen läpimenoharjoitus, ilmoittauduin empimättä mukaan.
Kaltaisilleni teatterikielestä tietämättömille läpimeno on siis kenraaliharjoitusta edeltävä harjoitus, jossa esitys esitetään kokonaisuudessaan, mutta jotakin siitä saattaa vielä olla hienosäädettävänä.
Esitys oli jaettu kolmeen näytökseen, ja väliaikojen kanssa kestoa oli nelisen tuntia. Pituus säikäytti jokusen kollegani eivätkä he lähteneet mukaan. Kumma kun ei ilmainen istuminen kelpaa, ja vielä Keski-Maassa! Paikkoja meille oli kuitenkin varattuna vain 12 kappaletta. Olikohan meitä lopulta noin kymmenkunta päätä siellä yhteensä Nauhan eri ryhmistä. Alakatsomo oli varattu tuotantoryhmälle ym. erikoisvieraille, ja me muut paikalle kutsutut saimme valita vapaasti paikan ylä- ja sivukatsomoista. Kaikenkaikkiaan katsomo tuli melko täyteen, mutta joitakin hajapaikkoja jäi, sillä kuten meiltäkään, ei varmasti kaikista muistakaan kutsun saaneista organisaatioista tullut ihan maksimimäärää ihmisiä paikalle.
Hieman ennen klo 11 lauantaiaamupäivällä juontaja toivotti yleisön tervetulleeksi ja kertoi lyhyesti aikataulusta ym. Hän mainitsi, että nyt nähtävä esitys on muuten valmis, mutta ”muutamat pyroefektit ja tulijutut ovat vielä laatikoissa”. Saimme kuulla myös, että olemme ihka ensimmäinen koeyleisö koko esityksen valmistelun aikana, joten olo tuntui etuoikeutetulta. Tämä jengi on paiskinut töitä ties kuinka kauan, ja nyt saamme nähdä mitä he ovat saaneet aikaiseksi. Juontaja päätti lyhyen puheensa rennosti huudahtaen: ”Lähdetään Keski-Maahan, jee!”
Etukäteen jännitin, miten tällainen laajaan maailmaan sijoittuva, eeppinen seikkailukertomus voi mahtua teatterin lavalle. Toinen kysymys on, miten kolmiosainen tiiliskivi voi mahtua neljään tuntiin, kun jopa Peter Jacksonin mammuttimainen kolmen erikoispitkän elokuvan sarja joutui paikoin oikomaan mutkia suoriksi. Elokuvatrilogiassa toisaalta oli myös lisätäytteenä sitä pidentämässä aika paljon pöhöttynyttä Hollywood-taistelumäiskettä. Nyt mentäisiin vähän eri polkuja.
Esitys alkoi tietenkin Repunpäästä, jossa nopeasti käytiin läpi syntymäpäiväjuhla ilotulituksineen ja katoamistempppu. Aikaa ei tuhlattu selittelyyn, vaan homma lähti kulkemaan kuin hobitti kohti ruokapöytää. Pidin tyylistä miten kerrontaa oli tiivistetty esittämällä vain ja ainoastaan olennainen. Älkää käsittäkö väärin – kirjassa ei mielestäni ole mitään turhaa – mutta esityksessä oli heti alusta asti hyvä flow, jossa keskeiset käänteet seurasivat toisiaan. Ensimmäinen näytös oli pisin, ja pidin siitä sillä tavalla eniten, että muissakin medioissa pidän tuosta tarinan alusta huomattavan paljon. Konnusta lähdössä on erityinen odotus suuresta seikkailusta, ja Rivendell on paikka jonne itse mieluiten menisin. Sinne päättyikin ensimmäinen näytös. Väliaika, kahvia ja pullaa.
En kylläkään tilannut mitään, koska arvelin kahvintarpeen olevan suurempi toisella väliajalla. Kävin vessassa ja kittasin vettä. Väliaika oli lyhyt, vain 15 minuuttia, ja taustalakanaan heijastettu digitaalikello sekoili ja sitä pikakelattiin eteenpäin. Ja sanotaan tähän väliin vielä, että se tarjoilukioski ei sitten ollutkaan enää auki toisella väliajalla, mistä saattoi johtua se, että keskittymiseni alkoi herpaantua viimeisellä kolmanneksella Näinollen toinen ja kolmas näytös sulautuvat mielessäni yhdeksi mössöksi.
Mitenkäs se seikkailun tuntu sitten? No, kyllähän se toimi aivan yllättävän hyvin. Lavasteet ja erikoistehosteet olivat vaikuttavia ja monipuolisia. Useimmin käytetty lavaste oli pyörivällä lavalla oleva kaareva kallioseinä, jota täydennettiin erilaisilla lisäosilla eri kohtauksissa. Lisäksi oli monia erilaisia sivuilta ja ylhäältä tulevia seiniä, Repunpään sisätila, ja paljon kaikenlaista muuta härpäkettä. Ja vaikka kaikki tuliefektit eivät tässä versiossa olleetkaan vielä toiminnassa, niitä kuitenkin nähtiin – olipa mukana jopa tuleen syttyvä näyttelijä.
Ikoninen kohtaus jossa mustat ratsastajat jäävät joen kuohuihin oli yksi hienoimmista, kun hulmuavaa harsoa heijastettiin etualalle, ja seassa ui mekaanisia hevosenpäitä. Hienoin hirviö oli ilmeisesti mekaanista ja ihmisvoimaa yhdistävä jättihämähäkki Lukitari hehkuvine silmäriveineen. Tuossa vain esimerkkejä hienoista yksityiskohdista. Digitaalisia tai videoefektejä ei ollut paljon, ja nekin olivat hyvällä maulla tehtyjä; keskeisimpänä Balrog, joka ei näyttänyt Marvel-elokuvasta repäistyltä, vaan pikemminkin liekkien lailla elävältä maalaukselta.
Tehosteitakin tärkeämpää teatterissa ovat kuitenkin näyttelijät. Kuinkas se puoli oli kunnossa? Pääosin erittäin hyvin. Gandalfissa (Ville Majamaa) oli oikeanlaista lempeän isällistä mutta tarvittaessa myös voimakasta velhokarismaa. Näyttelijä tavoitti mielestäni oikeanlaisen Gandalf-tunnelman minkä vuoksi hahmo ylipäätään on yksi suosikeistani. Antti Reini veti Aragornin roolin tasavarmalla otteella josta ei noussut erityisiä huippukohtia. Hienoimmat taistelukoreografiat mielestäni esitteli Boromir (Tommi Raitolehto) miekkailukohtauksessa joka oli kuin parasta toimintaelokuvaa ja jonka olisi suonut jatkua pidempäänkin. Risto Korhonen taas oli ihmismuotoinen erikoistehoste Klonkkuna vetäessään kroppansa ihmeelliselle mutkalle ja tarjoillessaan hermostuneella höpinällään humoristisiakin hetkiä, joille yleisö pari kertaa hihitteli. Legolas (Lasse Viitamäki) ja Arwen (Henna Tanskanen) pitkälti noudattelivat elokuvista tuttua haltiatyyliä. Yleisesti ottaen hahmot olivat tunnistettavia ja hyvä niin.
Sukupuolirooleja rikottiin monen hahmon kohdalla, mikä kuulostaa paperilla erikoisemmalta kuin mitä lopulta olikaan. Naisnäyttelijöitä oli useamman hobitin roolissa (mm. Ella Mettänen, Frodo) ja tämä ratkaisu toimi mielestäni erinomaisesti. Täytenä yllätyksenä vasta näin esityksen jälkeen tuli, että myös karhean kääpiöäijä Gimlin parran takana oli näyttelijä nimeltään Elina Rintala. Ainoa mikä hieman hämäsi oli miesnäyttelijä Galadrielina (Arttu Soilumo). Periaatteessa kannatan, että näin voi tehdä – jo senkin takia, etteivät nykymaailmassa kaikki mahdu kahteen lokeroon. Mutta mielestäni kyseinen hahmo on aika vaativa; Galadriel on kaikista eteerisin feminiinisyyden huipentuma, joka on pelkkää tuulen huminaa ja linnunlaulua. Soilumon (no nimi on kyllä sopiva) hieman käheä puheääni ei aivan vastannut heleää mielikuvaa. Kritiikin ydin: tämä oli ainoa hahmo, jota en meinannut tunnistaa – päässä olevien häkkyröidenkin jotenkin tuodessa mieleen enemmän Thranduilin. Näyttelijä hoiti hommansa sinänsä ihan hyvin ja haltiamaisesti. Elokuvissa hangonkeksinä hymyilevä Cate Blanchett digitaalisen hehkun takaa suodatettuna vaan asettaa sentimentaalisen siirappiriman aika korkealle.
Jäin pohtimaan yleisellä tasolla: onko tärkeintä, että ulkoisesti muistuttaa esitettävää hahmoa, vai onko teatterin tekemisessä kyse jostakin muusta? Tavallaanhan kuka tahansa voi esittää ketä tahansa, mutta milloin se palvelee kokonaisuutta ja yleisöä? Kenties tätä kysymystä tässä on haluttukin nostaa keskusteluun, ja se on hyvin mielenkiintoinen kysymys.
Mukana tuotannossa oli myös Sorin sirkuksen väkeä, mikä näkyi erilaisina akrobaattisina temppuina niin majatalon tansseissa kuin taisteluissakin. Puujalkojen avulla monta metriä pitkäksi saatu entti Puuparta puhuvine päineen (Sampo Suihkonen + Esko Roine, ääni), oli sekä hieno erikoistehoste että painovoimaa uhmaavaa sirkustaidetta. Myös roikkuvia liinoja pitkin kieppuen puista alas laskeutuvat haltiat olivat selvästi sirkuksen porukkaa.
Harjoituksen ollessa kyseessä muutama repliikeissä takeltelu tapahtui, mutta ne olivat niin pieniä, että sellaisia voi tapahtua missä tahansa esityksessä, ja niistä päästiin heti ammattimaisesti eteenpäin ilman isompaa kompurointia. Kyllä tämä ihan valmiilta esitykseltä tuntui.
Yläkatsomosta ei näkynyt lavalle kovin tarkasti, mutta tätä paikkasivat lavan molemmin puolin olevat, hieman puunkannon muotoa muistuttavat epäsymmetriset kankaat, joihin heijastettiin lähikuvaa näyttelijöiden kasvoista. Kuva oli patinoituneen näköinen eikä liian kirkas, joten se sopi luonnontunnelmaiseen kokonaisuuteen eikä varastanut huomiota niin kuin telkkari Esson baarin nurkassa. Sen saattoi unohtaa pelkäksi taustavalaistukseksi silloin kun katsoi suoraan lavalle. Tämä ratkaisu oli mielestäni todella toimivasti tehty, joskin se tuntui paikoin hieman sattumanvaraiselta, kenen pärstä siellä screenillä näkyy.
Lauluja mukana ei (onneksi) ollut. Vaikka toisinaan pidän musikaaleista, on hyvä ettei mitään välijollotuksia oltu tungettu mukaan, sillä tässä oli niin paljon tavaraa jo ilman niitäkin. Orkesterimusiikkia kylläkin kuultiin runsaasti; Tampere Filharmonia säesti tapahtumia dramaattisesti ja elokuvamaisesti.
Puheen volyymi oli aluksi hiljainen, mutta sitä ilmeisesti lisättiin. Toisessa näytöksessä taas jotkin ääniefektit ja musiikki tulivat jo niin lujaa, että aloin huolestua paikalla olevien lasten korvista, kun jopa tällainen vuosia hevikeikoilla korviaan kurmuuttanut siitä hätkähti. Viimeisessä näytöksessä miksaaja ehkä taas aavistuksen himmaili, kun volyymiin ei enää kiinittänyt niin paljon huomiota. Koska kyseessä oli ensimmäinen harjoitus yleisön kanssa – ja väkimäärä aina vaikuttaa salin akustiikkaan – ei ole yllätys, jos miksauksessa oli aluksi hieman hakemista. Uskoisin ensi-illassa olevan volyymit jo paremmin kohdillaan.
Kaikenkaikkiaan näytelmä oli muhkea pläjäys, jossa erilaisia tekniikoita yhdisteltiin tyylikkäästi, ja silti se oli niin kompakti kuin lähdemateriaalin huomioin ottaen voi olla. Näin pitkää ja monivaiheista tarinaa ei ole helppo puristaa tällaiseen muottiin, mutta siinä oli mielestäni onnistuttu jopa hämmästyttävän hyvin. En tosin osaa sanoa, kuinka hyvin juonenkäänteissä pysyy kärryillä, jos tarina ei ole entuudestaan tuttu. Siinä kun esiintyy paljon hahmojen ja paikkojen nimiä. En sitten tiedä onko käsiohjelmassa suuntaviivoja seikkailun etenemisestä, mutta meille ei ollut vielä sellaisia tarjolla. Kuitenkin kaltaiselleni puoli-tolkienistille joka huvikseen tutkiskelee Keski-Maan karttaa ja muistelee mitä tapahtui missäkin, juonen seuraaminen oli helppoa. Pituudesta huolimatta esitys ei tuntunut liian pitkältä, sillä yksittäiset näytökset olivat maltillisen mittaisia. Toisekseen, Keski-Maa on paikka jossa viihdyn ja se on täynnä mielenkiintoisia hahmoja ja suuria tunteita. Liikutuksen kyyneliltä ei vältytty.
Loppukumarruksia ei oltu vielä harjoiteltu, joten esityksen loputtua juontaja kuulutti katsomosta käsin lyhyesti – ja hieman vitsikkäästi vihjaillen: ”Kiitos kun tulitte harjoittelemaan kanssamme, ja jatkamme harjoituksia välittömästi kun lähdette täältä.”
Kiitos minunkin puolestani, kun pääsin todistamaan tämän ainutlaatuisen tilaisuuden.
Suosittelen esitystä lukijoille, jos vain onnistutte liput jotenkin saamaan.
Ohjelmistossa 22.8.2024 – 11.01.2025.
John Howen taidetta: Matka J.R.R. Tolkienin maailmaan
Kesän aikana Tampere-talossa on myös ollut kuvataiteilija John Howen taidenäyttely. Havahduin, että se oli nyt viimeistä viikonloppua, ja minua jäisi harmittamaan, jos se jäisi näkemättä. Niinpä teatteriesitystä seuraavana päivänä – näyttelyn viimeisenä päivänä – hilasin itseni paikalle mahdolllisesta lopputungoksesta huolimatta.
Howen työt ovat minulle tavallaan osa yleistä kulttuuriympäristöä, sillä niitä on näkynyt mm. levyjen kansissa ja niitä on itsekin tullut käytettyä tietokoneen taustakuvina. Törmäsin Hoween kai jo 1990-luvun lopulla, kun hitaalla modeemiyhteydellä vaivalloisesti availin internetistä kaikenlaisia mielenkiintoisia kuvia, joita tallensin koneelleni kuin keräilykortteja. Tuolloin tutuiksi tulivat monet fantasiataiteilijat kuten Boris Vallejo, Frank Frazetta, Ted Nasmith, Larry Elmore, Michael Whelan, ja yhtenä tässä sumassa myös John Howe.
Näyttely oli Tampere-talon Sorsapuisto-salissa, jossa sunnuntaina puoliltapäivin oli jo tungokseksi asti porukkaa. Sisään tullessa näyttelyn ensimmäisessä kulmauksessa oli kaikkien taulujen edessä tiivis rivi ihmisiä, ja kuvia katsoakseen piti suorastaan jonottaa. Onneksi näyttely oli kuitenkin niin laaja, että siellä saattoi kuljeskella katsomassa teoksia haluamassaan järjestyksessä, ja näin yrittää välttää pahimmat ruuhkasumat. Valokuvia näyttelyssä sai ottaa, mikä oli hyvä näin artikkelin kirjoittamisen kannalta, joskin hieman myös häiritsi, kun monet räpsivät kuvia joka toisesta maalauksesta. En oikein miellä sellaisen olevan näyttelyissä käymisen tarkoitus.
Teoksia oli näytillä monen vuosikymmenen ajalta, osa tutumpia Tolkien-aiheisia, mutta myös muihin aiheisiin liittyen. Osa vanhemmista teoksista oli niitä itselleni netistä ja muualta hyvinkin tuttuja – kuten esim. Sam taistelemassa Lukitaria vastaan ja Nazgûl lentämässä kohti Mustaa tornia. Mutta yllätyin siitä, että mukana oli myös runsaasti uudempia teoksia – jopa aivan viime vuosilta, jotka olivat yhtä näyttäviä kuin vanhemmat klassikotkin. Tämä mies todella tykkää piirtää ja maalata, ja sehän meille sopii, sillä eipä tällaisia maisemia ja tunnelmia moni osaa kankaalle loihtia.
Näyttely ei ollut pelkkiä maalauksia seinällä, vaan se oli myös muuten mielenkiintoisesti sisustettu kera värivalojen ja seinille heijastettujen lentävien lohikäärmeiden. Taiteilija itse myös esiintyi muutamalla videoscreenillä kertoillen juttuja taiteestaan sekä mm. yhteistyöstään Peter Jacksonin kanssa elokuvamaailmassa.
Harmillisesti näyttely päättyi nyt juuri kun teatteriesityksen ensi-ilta on vasta ovella. Moni fani olisi varmasti käynyt katsomassa molemmat samalla reissulla, mutta kaipa näyttelyn teokset on varattu jo muualle, ettei tämän parempaa aikataulua niille ole saatu.
Kiitoksia John Howelle mahtavasta elämäntyöstään ja Tampere-talolle mahdollisuudesta päästä sitä näkemään.
Teksti ja valokuvat: Pietari H.
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?