Elokuvien palkintogaalakausi on juuri meneillään ja pian se suurin on käsillä eli Academy Awards, joka paremmin tunnetaan nimellä Oscars. Parhaan elokuvan kategoriaan on valkattu kahdeksan viime vuoden aikana julkaistua leffaa ja tämän artikkelin kirjoittajan on tarkoitus nähdä niistä joka ikinen. Olen tällä hetkellä matkani puolessa välissä, joten tässä ajatuksia neljästä elokuvasta, joita akatemia on pitänyt ehdokkuuden arvoisina.
Roma
Ohjaus: Alfonso Cuarón
Isoin Oscar-suosikki on yllättäen tämä meksikolainen Netflix-elokuva. Tarina ei sijoitu Italian pääkaupunkiin, vaan nimi viittaa Mexico Cityn kaupunginosaan Colonia Roma. Leffa on kuitenkin ottanut vahvasti vaikutteita vanhasta italialaisesta neorealismin elokuvaliikkeestä, jossa keskityttiin kuvaamaan köyhälistön vaikeuksia sodanjälkeisessä Italiassa. Roman kaunis mustavalkokuvaus ja luonnollinen vähäeleisyys korostavat tätä samankaltaisuutta.
Cleo Gutiérrez on kotiapulainen keskiluokkaisen perheen talossa. Erinäiset parisuhdeongelmat perheessä ja Cleon omassa elämässä sekoittavat pakkaa, mutta perheen lasten kasvattaminen pakottaa jaksamaan. Elokuvan rytmi on rauhallinen, ja yleinen tunnelma on hyvinkin arkinen. Hahmot ovat kuitenkin niin aidontuntuisia että heidän kaikkia tekoja seuraa mielenkiinnolla. Kun dramaattisemmat käänteet hyökkäävät päälle tarinan loppupuolella, ne tuntuvat musertavilta. Jos ei hidastempoisuus haittaa, niin tässä on yksi viime vuoden parhaimpia elokuvia, ja se on helposti nähtävissä Netflixin kautta.
BlacKkKlansman
Ohjaus: Spike Lee
Spike Lee on vähintään viimeiset kymmenen vuotta pysynyt ahkerasta työurakastaan huolimatta jokseenkin näkymättömänä, mutta on nyt palauttanut itsensä takaisin parrasvaloihin tällä komediallisella trillerillä. Leffa on monella tavalla suoraviivaisemmaksi kuin Leen viimeaikaiset kokeellisemmat elokuvat. Ohjaaja ei ole kuitenkaan luopunut hänelle ominaisesta intohimoisesta poliittisesta kerronnastaan.
Tositarinaan perustuvassa juonessa nähdään kuinka mustaihoinen poliisimies soluttautuu Ku Klux Klanin sisään. Hänen valkoihoinen poliisiparinsa esittää häntä kaikissa henkilökohtaisissa tapaamisissa. Absurdi asetelma luo ihan itsestään hyvää komediaa ja jännitystä. Spike Lee käyttää tilaisuuden hyväkseen pistää rotujen välisen jännitteen ja vastakkainasettelun historialliseen kontekstiin. Elokuvan lopun montaasi myös vääntää rautalangasta kytkökset tämän päivän vallitsevaan Yhdysvaltojen poliittiseen ilmapiiriin. Hienovaraiseksi BlacKkKlansmania ei voi kutsua, mutta rehelliseksi ainakin, ja kieltämättä viihdyttäväksi.
A Star Is Born
Ohjaus: Bradley Cooper
Tämä musiikillinen melodraama on jo kolmas remake 30-luvulla tehdystä alkuperäisestä elokuvasta. En voi verrata elokuvaa aikaisempiin versioihin kun en ole niistä yhtäkään nähnyt, mutta itsenäisenä teoksena tämä toimii erittäin hyvin. Bradley Cooperin näyttelemä alkoholisoitunut rokkikonkari löytää satunnaisesta baarista Lady Gagan näyttelemän lahjakkaan laulajan, johonka hän rakastuu ja antaa mahdollisuuden laulaa suuremmalle yleisölle.
Elokuvan hienoin saavutus on onnistua kertomaan luonnollinen rakkaustarina suuren musiikkiteollisuuden kulisseissa. Yksi hahmoista on elävä musiikkilegenda ja toinen on nouseva megatähti, ja silti heidän välinen suhteensa pysyy uskottavana. Lady Gagan näyttelijäntaidot yllättävät positiivisesti ja hänen suorituksestaan voi aistia joitakin omaelämänkerrannallisia elementtejä. Bradley Cooper on jo tunnustettu esiintyvä taiteilija, mutta nyt ensimmäistä kertaa ohjaajana, ja hän osoittaa siinäkin varmaa otetta. Alkuperäinen musiikki on taidolla tehtyä modernia rokkia sekä poppia, ja kaikki tukee leffan tunteellista sisältöä. Hyvä treffielokuva, ehdottomasti.
Bohemian Rhapsody
Ohjaus: Bryan Singer, (Dexter Fletcher)
Monet tuotannolliset ongelmat, päänäyttelijän vaihto ja jopa ohjaajan vaihtuminen kesken kuvausten eivät estäneet tämän rokkibändi Queenista kertovan elokuvan valmistumista. Tämän artikkelin julkaisun hetkellä se on jo saanut lipputuloissa 845 miljoonaa dollaria. Se on tulos, johonka jopa Marvel-supersankarielokuva olisi tyytyväinen. Tätä voisi väittää jonkinlaiseksi riemuvoitoksi ellei itse elokuva olisi niin tylsä. Mielipiteessäni olen varmasti vähemmistössä, sillä elokuva on selvästi saanut suuren yleisön puolelleen. Leffassa on kyllä hyvät puolensa. Live-esitykset ovat hienosti toteutettuja ja Rami Malekin imitaatio Freddie Mercurysta on osuva.
Draamana se on kuitenkin erittäin geneerinen ja painotukset ovat väärissä paikoissa. Elokuvaa häiritsee pahasti bändin omahyväinen itsensä kehuminen. Kyllä, Queen on yksi parhaita bändejä ikinä mutta ei sitä tarvitse minulle kertoa vartin välein. Mielenkiintoisemmat dramaattiset elementit pidetään yksinkertaisina ja syvempiin vesiin ei uskalleta sukeltaa. Suosittelen katsomaan oikean Queenin livetaltiointeja Youtubesta samalla kun luet Freddie Mercuryn Wikipedia-sivua. Tätä elokuvaa ei tarvitse mihinkään.
Ensi viikolla arvostelussa toiset neljä Oscar-ehdokasta: The Favourite, Green Book, Vice ja Black Panther.
Janne Karjalainen
1 Trackback / Pingback