Koronakriisin takia Kaamoskuutamolla-blogin siskokset Satu ja Sanna päättivät järjestää viikolla 20 virtuaalisen kirjoittaja-tapahtuman, jossa kirjoittamisen harrastajat pääsivät kertomaan omista kirjoitusprojekteistaan ja hieman itsestään kirjoittajina. Tapahtumaan osallistuneet kirjoittajat pitivät omien Instagram tai Facebook-sivujen kautta livelähetyksen, jota pääsivät seuraamaan kaikki kiinnostuneet. Lämminhenkinen virtuaalikohtaaminen oli monelle kirjoittajalle ensimmäinen ja jännitystä oli paljon ilmassa. Samoin itselläni, kun pidin oman vartin mittaisen esityksen käsikirjoituksestani. Lisäksi muutamat kustannustoimittajat sekä jo kirjan julkaistuksi saaneet kertoivat omia näkemyksiään kirjoittamisesta ja kustannusalasta ylipäätään.
Jokaisella kirjoittajan sisällä velloo tarina, joka haluaa tulla kerrotuksi
Syitä sille, miksi kirjailijoiksi haaveilevat ylipäätään kirjoittavat on monia, mutta yksi syy tuntui nousevan muita useammin esiin. Jokaisella heistä tuntuu olevan tietynlainen sisäinen ”pakko” saada kerrotuksi juuri tämä tarina. Joidenkin mielissä tarina on saattanut muhia jo vuosia ja nyt on tullut aika kirjoittaa se ulos. Tunnistan tämän myös itsessäni. Ne tarinat, jotka ovat velloneet sisällä pitkään, eivätkä jätä millään rauhaan, ovat myös niitä, jotka lopulta ovat päätyneet paperille asti.
Tapahtuma olikin todellinen (vielä) kertomattomien tarinoiden aarrekammio. Löytyi dystooppiseen maailmaan sijoittuva tarina, joissa ihmiset on valjastettu ideakoneiksi, jotka asuvat kotien sijaan asumuksissa, joita on vaihdettava päivittäin. Tai miltä kuulostaisi humoristinen tarina Patesta, joka päättää lähteä kiertämään Suomea todistaakseen helsinkiläisten ylivertaisuuden. Olisi myös tarjolla logoterapeuttinen romaani, joka käsittelee hyvinvointia tai mielenterveyttä, ihmisyyttä ja niiden rajoja. Kenties tarina yläasteikäisestä Mirasta, joka pakenee koulukiusaamista K-poppiin (eteläkorealaista populaarimusiikkia), voisi olla kiinnostava. Näitä ja lukemattomia muita tarinoita kypsyy tällä hetkellä ihmisten mielissä ympäri Suomea, ja osa niistä on jo valmiina koettamaan onneaan kustantajalla.
Totuus kuitenkin on, että vain äärimmäisen harva näistäkään päätyy koskaan kirjaksi asti, todennäköisesti ei yksikään. Omani mukaan lukien.
Tie kirjoittajasta kirjailijaksi on pitkä ja kivinen, jossa onnellakin on osansa
Kustannustoimittaja Stella Vuoma Tähtitekstistä ja Kustannusliike Kariston Minna Klapuri kertoivat omia näkemyksiään siitä, miten saada juuri oma kirja tiukan julkaisuseulan läpi.
Pelkästään Karistolle tarjotaan vuosittain noin 800 käsikirjoitusta ja vuodessa julkaistaan 2–5 esikoista. Toisin sanoen oikein hyvänä vuonna todennäköisyys saada oma kirja julkaistuksi on noin 0,00635% luokkaa. On syytä muistaa, että kustannustoiminta on aina kaupallista toimintaa, jonka täytyy olla kannattavaa. Kirjailijaksi haaveilevan onkin siis tehtävä kaikkensa, jotta juuri hänen käsikirjoituksensa nousisi esiin muiden joukosta.
Yksi yhteinen tekijä yleensä yhdistää niitä käsikirjoituksia, jotka nousevat muiden yläpuolelle. Hyvin usein edukseen erottuvien kirjoitusten taustalla on jonkinlaista kirjoittajakoulutusta. Kirjoittamisen taitoja oppii tietenkin vai kirjoittamalla, joten kirjoituskurssit ovat tähän erinomainen apu. Omaa tekstiä on lisäksi hyvä luetuttaa muilla, sillä jokainen sokaistuu lopulta omalle tekstilleen, eikä näe enää ilmiselviä virheitä. Lisäksi löytyy arvostelupalveluja, joista saa arvokasta palautetta omalle tekstilleen. Myös ihan maksullista kustannustoimituspalvelua kannattaa harkita. Kaiken kaikkiaan kannattaa tehdä kaikkensa sen eteen, että teksti on mahdollisimman valmista ennen kuin lähettää sitä kustantamoille, sillä hyvää viimeistelyä tekstiä on aina miellyttävämpi lukea kuin sellaista, joka tarvitsee vielä paljon muokkaamista.
Täydellisyyskään ei kuitenkaan aina riitä. Vaikka kaikki olisi kohdillaan, niin siitä huolimatta erittäinkin laadukas käsikirjoitus voidaan hylätä. Vuoman mukaan hyvä käsikirjoitus on vain 1/8 kriteereistä, joilla julkaistava käsikirjoitus lopulta valitaan. Siinä missä tarjottavien käsikirjoitusten taso on noussut vuosi vuodelta, niin jaettava kakku on vastaavasti pienentynyt. Kakun pienentyessä kriteerit kovenevat ja julkaisumäärät laskevat entisestään.
Joten teitpä asiat kuinka hyvin tahansa, lopulta tarvitaan vielä onnettaren apua. Kirjailija Elina Rouhiainen kertoi, että hänen oma käsikirjoituksensa sai lukuaikansa sattumalta, kun kustannustoimittajan kokous oli viivästynyt ja odotellessaan kustannustoimittaja oli sattunut tarttumaan juuri hänen käsikirjoitukseensa.
Kun käsikirjoitus on hyvä ja viimeistely sekä tähtien asennot ovat kohdillaan, niin edessä on köyhä kirjailijan elämä.
Miksi siis kirjoittaa?
Suomessa hyvin harva pystyy elättämään itsensä vain kirjoittamalla. Kirjailijan tulonlähteistä vain pieni osa tulee itse kirjamyynnistä ja apurahat ovatkin merkittävä tulonlähde. Rita Dahl painottaa omassa esityksessään, että apurahat eivät ole mikään köyhäinapu vaan niitä saa, kun on näyttöä laadukkaasta kirjallisesta työstä. Yleensä julkaisukynnyksen ylittäminen on tällainen kriteeri ja jos kyse on omakustanteesta, niin sen riittävä laatu on pyrittävä osoittamaan apurahanmyöntäjille jotenkin muuten. Vaikka kaikki kriteerit olisivatkin kunnossa, niin apurahaa ei välttämättä siltikään myönnetä.
Kirjoittaminen on vuosia kestävä työ, josta ei ole luvassa mammonaa ja mainetta, ei edes riittävää elantoa elossa pysymiseen. Vuosien työ tulee todennäköisesti saamaan kielteisen päätöksen kaikilta kustantamoilta, eikä sääli- tai lohdutuspalkintoja jaella. Miksi siis kirjoittaa?
Jokaisen kirjoittajan sisällä asuu jokin sisäinen ”pakko” kirjoittaa ja kertoa tarina. Se jokin saa ryhtymään vuosia kestävään projektiin, jonka lopussa ei ole luvassa mitään. Ainoa järkevä syy kirjoittamiselle on, että kirjoittaminen itsessään on arvo.
Teksti: Ville Paajanen