Eläinkokeet tuottavat kärsimystä. Tästä huolimatta on tosiaisa, että monet tieteen suurista saavutuksista ovat eläinkokeiden ansiota. Nykypäivänäkin eläinkokeet ovat välttämättön osa arvokasta tieteellistä tutkimusta esimerkiksi lääketieteen alalla. Joskus tutkimukset ovat kuitenkin tarpeettoman julmia ja raakoja. Ja joskus ne ovat outoja. Hyvin outoja. Tässä on viisi outoa eläinkoetta.
Levitoivat sammakot
Vuonna 1997 Nottinghamin ja Nijmegenin yliopistojen tutkijat tekivät tieteen historiaa. He loivat vahvojen magneettien avulla 16 teslan vahvuisen kentän, joka sai pienet esineet lejumaan. Mitä nuo esineet olivat? Sammakoita! Miten magneettikenttä leijutti niitä? En tiedä; vastaus lienee hyvin tieteellinen ja vaikea. Olennaisinta kuitenkin on, että sammakot – jotka ovat tunnetusti lejumattomia eläimiä – leijuivat ilmassa.
Saatat ihmetellä, miksi sammakoita pitää leijuttaa magneettikentässä. Vastaus on: ”Miksi ei pitäisi? Ole hiljaa ja katso kuinka sammakko leijuu!”. Kokeen tarkoitus oli kiinnittää suuren yleisön mielenkiinto magneettista levitaatiota kohtaan, ja sopivia lejuttamiskohteita pohtiessaan tutkijat päätyivät sammakoihin. Sammakot ovat kiinnostavia – ja levitoivat sammakot vielä kiinnostavampia. Suunnitelma toimi ja ihmiset kiinnostuivat. Sammakoille ei tiettävästi aiheutunut kokeesta muuta haittaa, kuin suuri hämmennys, joka meitä kaikkia kohtaisi, jos jättiläiseläin leijuttaisi meitä ilmassa.
Norsu ja LSD
Louis Jolyon West ja Chester M. Pierce olivat kaksi aikuista miestä Oklahomasta. Kaksi aikuista miestä, joilla oli unelma – ja rahoitus tuon unelman toteuttamiseen. He olivat päättäneet vastata ihmiskunnan ikiaikaiseen kysymykseen: mitä tapahtuu, kun norsulle antaa LSD:tä. Paikallisessa eläintarhassa asustava Tusko-norsu sai kyseenalaisen kunnian toimia happotestin koekaniinina/-norsuna. Tutkijoita kiinnosti erityisesti, aiheuttaisiko LSD Tuskolle ravokohtauksen. Toivotun tuloksen saamiseksi norsuun päätettiin ruiskuttaa 297 milligrammaa huumetta. Tämä on 3000 kertaa ihmisen normaaliannoksen määrä (eli naurettavan suuri, sillä norsut eivät ole 3000 kertaa ihmisen kokoisia).
Elokuussa 1962 koitti suuri hetki, kun huumepiikki ammuttiin Tuskon takapuoleen. Tämän jälkeen tapahtui se, mikä kaikkien olisi pitänyt tietää ilman tätä ”koettakin”: Tusko alkoi juosta sekopäisenä ympäri aitaustaan. Riehuttuaan hetken happopäissään, norsu kellahti kyljelleen ja menehtyi yliannostukseen. Koska West ja Pierce olivat oikeita tiedemiehiä, he julkaisvat eläinkokeensa tulokset oikein virallisena tutkimuksena. Tutkimuksen äärimmäisen tärkeä ja hyödyllinen johtopäätös oli, että norsut ovat hyvin herkkiä LSD:lle.
Neuvostoliiton ihmissimpanssi
Neuvostoliittolaisen tieteen historia on kiehtova kokoelma suurenmoisia saavutuksia ja absurdia sekoilua. Proletariaatin paratiisi tarjosi tutkijoille mahdollisuuksia, joista muissa maissa voitiin vain uneksia. Neuvostomaan tieteentekijät antoivat ihmiskunnalle ensimmäisen satelliitin ja ensimmäisen avaruuslentäjän. Sitten on tutkijoita, joiden edesottamukset lähinnä aiheuttavat hämmennystä ja puistatusta. Ilja Ivaimirovitš Ivanov on yksi näistä pahamaineisista neuvostotiedemiehistä. Hänen tapauksessaan tutkimuskohde oli vieläpä poikkeuksellisen omituinen: Ivanov halusi risteyttää ihmisen ja simpanssin.
Ivanov oli hedelmöityshoitoihin erikoistunut biologi, joka oli alkanut muotoilla suurta suunnitelmaansa jo ennen lokakuun vallankumousta. Bolševikkien hallitsemassa Neuvostoliitossa hän viimein pääsi siirtymään suunnitelmista toteutukseen. Simpanssi on – bonobon ohella – ihmisen lähin nykyisin esiintyvä sukulaislaji ja Ivanov halusi luoda näiden lajien hybridin. Kokeen tavoitteena oli keinohedelmöittää simpanssinaaras miespuolisen ihmisen luovuttamilla siittiöillä. Onnistuessaan koe tuottaisi jonkinlaisen kädellisten version muulista, ihmissimpanssin, jonka vanhemmat olisivat eri lajia. Pitkän tähtäimen unelmana oli, että tätä uutta olentoa voitaisiin käyttää esimerkiksi älykkäänä, mutta halpana, työvoimana.
Ivanov suoritti risteytyskokeensa 1920-luvulla. Kolme naarassimpanssia yritettiin hedelmöittää ihmisen spermalla, mutta tulokset jäivät laihoiksi. Hybridin luominen ei näyttänyt onnistuvan tällä tavoin kovin helposti. Herra Ivanov oli kuitenkin sinnikäs mies. Jos koe ei onnistu, muutetaan koetta! Vuonna 1929 hän valmisteli uuden koesarjan. Tällä kertaa ihmisapinoiden siittiöillä yritettäisiin hedelmöittää ihmisen munasoluja. Kokeeseen osallistuvat ihmisnaiset oli tarkoitus valita vapaaehtoisten joukosta (mitä vapaaehtoinen tässä tapauksessa Stalinin Neuvostoliitossa tarkoittaa, jää epäselväksi).
Tilanteen pelasti kokeen viivästyminen, kun Ivanovin viimeinen oranki menehtyi. Samaan aikaan tiedemies oli joutumassa neuvostohallituksen epäsuosioon, mikä ei ole koskaan hyvä merkki. Vuonna 1930 Ivanov passitettiin syrjäiseen tutkimusinstituuttiin Kazahstanin neuvostotasavaltaan. Karkotus päätti Ivanovin risteytyskokeet, eikä maailma koskaan saanut nähdä Neuvostoliiton ihmissimpanssihybridien työläisarmeijaa.
Delfiinikoe lähtee lapasesta
Vuonna 1967 yhdysvaltalainen lääkäri, neurotutkija ja psykonautti John C. Lilly julkaisi kirjansa The Mind of The Dolphin: A Nonhuman Intelligence (Doubleday, 1967). Kirjassa hän kuvasi assistenttinsa Margaret Howen ja Peter-nimisen pullokuonodelfiinin kanssakäymistä. Peter oli valittu osallistujaksi kokeeseen, jonka tavoitteena oli opettaa delfiiniä puhumaan englantia. Howe ja Peter elivät yhdessä vedellä täytetyssä asumuksessaan kuusi kuukautta, opiskellen ahkerasti. Kuusi kuukautta urosdelfiinin ja naisihmisen välistä kanssakäymistä. Uroksen ja naaraan. Eri lajia tosin, mutta… Tämän tarinan suunta on ennalta-arvattava – ja hyvin väärä.
Paljastui, että Peter oli hieman liiankin kiinnostunut naispuolisesta opettajastaan. Tämä vesielämään sopeutunut pervetikko yritti toistuvasti paritella Howen kanssa. Joko Peter ei ymmärtänyt Howen olevan ihminen, tai ymmärsi, mikä tekee kaikesta vielä häiritsevämpää. Seksuaalisen ahdistelun jatkuessa Howe teki, mitä jokainen vastuullinen opettaja tekisi: lähti leikkiin mukaan. Kyllä! Tämä tutkija alkoi pursitella kiimaisen delfiinin penistä käsillään ja jaloillaan – joskus muiden ihmisten katsellessa vierestä. Kuulemani mukaan internetissä kyllä kiertää useita elokuvia, joissa englanninopettaja puristelee miesoppilaan penistä, mutta niissä ei yleensä ole delfiinejä!
Muistutan tässä vaiheessa, että kyseessä oli tieteellinen tutkimus, jossa delfiiniä opetettiin puhumaan. Jos englanninopetus päättyy eläimeensekaantumiseen, moni osallinen saattaisi vaieta tapahtuneesta. Mutta ei John Lilly. Hän kirjoitti kirjan! Pahaksi onneksi tutkimuksen rahoittajat eivät olleet huonon eläinpornon ystäviä, ja liittovaltio sulki tutkimuksen rahahanat. Tähän päätökseen tosin vaikutti eläinseksiä enemmän se, että Lilly oli antanut koedelfiineilleen LSD:tä saadakseen ne puhumaan. Ja kuten kaikki tiedämme, huumeiden käytössä kulkee raja.
Kalkkunaherrat pitävät… irtopäistä?
Kauneus on katsojan silmässä, kuuluu vanha sanonta. Sietää ollakin, sillä kovin mielenkiintoisen näköisiä eläimiä on evoluutio maailmaan tuottanut. Kalkkunakin lienee kaunis lintu toisen kalkkunan mielestä, vaikka ihminen ei kaljua helttapäätä esteettisesti arvostaisikaan. Vaan kuinka viehättävänä kalkkunakukko naaraan päätä pitää. Tämäkin asia on tutkittu, ja tutkimuksen tulos on yhtä aikaa hulvaton ja kamala.
Siirtykäämme 1960-luvun Pennsyllvaniaan, missä Martin Schein ja Edgar Hale -nimiset tutkijat tekivät kiinnostavan havainnon: kalkkunakukot yrittivät paritella kalkkunanaarasta esittävien mallinukkien kanssa aivan yhtä innokkaasti kuin oikeiden naaraiden kanssa. Miehet kehittivät hypoteesin, jonka mukaan kukot olivat erityisen kiihottuneita naaraiden päistä. Varmistaakseen asian, he alkoivat poistaa elottomien mallikalkkunoiden osia pala palalta. Lopulta nukesta oli jäljellä pelkkä tikun nokassa törröttävä pää – ja kalkkunakoiraat kävivät yhtä kuumina kuin ennenkin. Saadessaan valita ruumiittoman pään ja päättömän ruumiin välillä, kukot valitsivat mieluummin pään.
Kohtuullista olisi ollut lopettaa tutkimus tähän, mutta Schein ja Hale janosivat tietää lisää kalkkunoiden pääfetisismistä. Tutkimus sai uuden makaaberin suunnan, kun tutkijat toivat kukkojen ihailtavaksi oikean naaraan irti leikatun pään tikun nokassa. Myöhemmin tämä pää sai seurakseen muita irtopäitä, joista osa oli vanhoja ja kuivuneita. Ja kokeen tulos? Selvisi, että kalkkunakoiraat ovat paatuneita nekrofiileja, joiden halu vain lisääntyy jos soidinkumppanin pää törröttää niiden nokan edessä seivästettynä; kalkkunat yrittivät paritella kaikkien irtopäiden kanssa, riippumatta pään kunnosta.
Teksti: Jesse Laitinen
