Kuntouttavan työtoiminnan urani olen aloittanut Tampereen kaupungin järjestämässä puuduttavassa kalvosulkeisryhmässä, josta onnekseni tajusin siirtyä Nauhalle. No ei siitä sen enempää, aika ei ole kullannut muistoja.
Urani Nauhalla alkoi eräänä aurinkoisena toukokuun aamuna vuonna 2019. Ryhmän nimi oli Heräämisiä 3. Etsin mystistä Nauhan kahvilaa, jonka yläkertaan pitäisi kavuta. No syvä hengitys ja rappuset reippaasti ylös. Alkujärkytys, IIK ihmisiä, ei kovin paljon, mutta ihmisiä kuitenkin. Vaivaantuneen häpeilevänä istun nurkkaan kauas muista. Alkushokki iskee, estradille astelee hoikka ja tatuoitu pystyhiuksinen rokkari! Mihin olen tullut… Alkujärkytyksen jälkeen selviää, että korean kuoren alla on inhimillinen ihminen nimeltä Juha Laakso. Humoristinen, rento mies on hän. Apuohjaajatkin tuntuivat olevan oikeassa paikassaan ja aidosti kiinnostuneita.
Aikaa kuluu ja pikkuhiljaa jonkun viikon päästä huomaan jo istuvani pyöreän pöydän ääressä muiden joukossa. Nämähän on ihan mukavia ihmisiä. Näiden mukavien ihmisten kesken sain viettää pitkästä aikaa ihan mukavan kesän. Oli museoita, Särkänniemen vierailua, kävelyä muuten vaan Hämeenpuiston markkinoilla. Ei ollut kalvosulkeisia, oli väritestejä ja keskustelua, oli ruokailua ja kahvittelua. Loppukesästä jo aloin huolestua, että näinkö tässä ”kaikki loppuu” ennenkuin ehti alkaakaan. Totisesti olin herännyt!
Onnekseni pääsen jälleen Juhan vetämälle Syysunelmia -kurssille. Tällä kertaa kurssi oli tai ainakin muutti kurssin aikana rauhalliseen Kartanon ympäristöön Kaukajärvelle. Tarkemmin sanottuna Kartanon vintille. Kokoonpano kaikkineen tuntuu olevan hyvin tuttu ja turvallinen. Orastava ystävällinen huumorikin alkaa kääntyä toverilliseksi vi..(rumasanaksi). Jälleen museoidaan ja puhutaan niitänäitä ja joskus noitakin. Apuohjaajat keksivät jossain vaiheessa järjestää aamujumppaa Katri Helenan tahdissa (tästä lie ryhmän nimi). Kolme kuukautta kuluu taas kuin siivillä, Kartanon hellästä huomasta ei tahtoisi vieläkään luopua, niin eräs ryhmän jäsen keksii uudelle kurssille uuden nimen. Ja se nimi oli niin hieno, etten kuollaksenikaan muista sitä! Historiankirjoihin on tylsästi merkittynä ”Keskusteluryhmään osallistuminen”, no toki niin, mutta joku hirveän hieno nimi sillä oli. Olisiko ollut Kepeästi keskustellen mieli virkeäksi, no en ala arvailemaan etten loukkaa hienon ja unohtumattoman nimen keksijää.
Tuttuja kasvoja jälleen, osa on siirtynyt ”seniori”-ryhmiin, osa on uusia, mutta suuri osa vanhoja tuttuja velmuja. Keskusteluryhmän ollessa kyseessä esille nousee jälleen monta tarinaa ja taustaa, se on hienoa ja vaitiolovelvollisuus on allekirjoitettu, joten ei niistä sen enempää. Mutta sanonpa vaan, että voi miksi päivänselviä tapauksia ei päästetä eläkkeelle! Juha on paikallaan ja apuohjaajina samat mukavat Riitta ja Minna. Kurssi alkaa tuttuna ja turvallisena kahvitteluryhmänä, kunnes rysähtää. Juha jää Nauhalta pois jouluun mennessä, mitäs ny! No ei hätää, ruoriin astelee mukava Ilveksen miäs, punapartainen viikinki Marko. Ja kurssin loppupuolella Markohan keksii passittaa minut Verkkolehteä tekemään, jokin intuitio hänellä ilmeisesti syntyy aivoissa. Alkuun järkytyn, lopulta tykästyn.
Joten ei muuta kuin eräänä harmaana maaliskuun aamuna Hatanpäälle johonkin ihme tehtaaseen. Ympäristö ei mieltä ylennä, vienon jäteveden tuoksussa harhailen Rinta-Joupin pihaan ja ”sinne taakse”. No sinne taakse sitten löysin ja kapusin reilun matkan portaita kolkossa rakennuksessa. Sisällä oli sentään hieman kotoisamman oloista, mutta ei se silti pystynyt peittämään rakennuksen olemusta. Ehdin käydä muutaman viikon ahkerasti lehdessä kirjoittaen lähinnä artikkeleja ja orastava mielenkiinto tietovisoja kohtaan alkaa kasvaa; kunnes korona pysäyttää koneiston. Alkaa piinaava pariviikkoinen ja hurja tulonmenetys, kunnes sähköpostiin saapuu tieto etätyömahdollisuudesta. No tottakai se käy, pelit ja vehkeet on kotona ja into tallella. Byrokraattisen hitaan koneiston ansiosta aloitus venähtää ja pakkolomani paisuu kuukauden mittaiseksi. Tästä alkaa ”urani” tuotteliain aika, kaukana on humiseva ja koliseva tehdashalli, poissa keskeytykset.
Edelleen etätyö jatkuu tänäkin päivänä, onneksi. Toisaalta, jos/kun paluu toimistolle joskus koittaa on lohduttavaa tietää, että pääsee sittenkin Kartanon maisemiin. Nauhalaisen toimitus on hylännyt kolkon hallin ja muuttanut viihtyisään ruokalan rakennukseen Kartanon mailla.
Omasta puolestani rohkenen suositella Nauhaa kuntouttavan työtoiminnan suorituspaikaksi – vaatimuksia on vähän ja mahdollisuuksia paljon!
Teksti: Matti R
Kuvat: Nauhalainen
