Jos jätetään lässytykset sikseen, 80-90-lukujen taitteessa lyhyen mutta ytimekkään uran tehnyt Kingston Wall on ainoa hyvä suomalainen orkesteri kautta aikojen. Se, joka on eri mieltä, ei ole vielä maistanut totuuden miekkaa ja puhkaissut tärykalvojaan äänimetelin huumaavalla voimalla.
Sain ensikosketukseni ryhmän musiikkiin joskus 90-luvun puolivälin jälkeen, kun silloinen kauppaopistolainen opiskelutoverini lahjoitti minulle pahaa aavistamatta äänittämänsä kokoelmakasetin. Olen aina ollut helvetin huono vastaanottamaan toisten tarjoamia suosituksia, on kyseessä sitten musiikki, kirjallisuus tai jokin muu makumaailma. Saatoin siis suhtautua skeptisesti myös tähän äänitteeseen.
Kotiin päästyäni iskin kuitenkin kasetin nauhuriin ja painoin mankan päälle. Nauha alkoi taitureiden debyyttilevyn Jimi Hendrixin ’Fire’-lainauksella, ja Sami Kuoppamäen rumpuintron kolistessa kiveksissäni olin välittömästi mukana kelkassa. Bändin soundissa oli mm. Black Sabbathin ja Megadethin kasvattamalle hevijunnulle jotain ennenkuulematonta.
Ajan myötä ostin kaikki kolme Kingston Wall -levyä, mutta koska en ole ikinä osannut arvostaa musiikkia materiana, kiekot ovat aikaa sitten naarmuuntuneet ja kannet kärsineet. YouTube on pelastukseni. Tätä tekstiä kirjoittaessani taustalla soikin paraikaa II-levyn muun muassa Egyptin pyramideista innoitustaan saanut huikea aistimatkailuviritys ’Could it be so?’. Eiköhän vain.
Bändi on juuri nyt ajankohtainen itselleni myös siksi, että olen toistamiseen lukemassa läpi veljeni minulle joku vuosi takaperin lahjoittamaa, Viljami Puustisen kärsivällisesti loihtimaa Kingston Wall – Petri Wallin saaga -teosta. Kauniisiin kansiin painettu kirja on syväluotaavaa elämäkertaa niin keulahahmo Pete Wallin kuin koko ryhmänkin matkasta. Itselleni kirja on kuitenkin myös mystistä innoitusta huokuva opas taiteilijakolmikon mielenmaisemiin. Luen teosta vimmalla, maistellen sen tunnelmia, en takertuen yksityiskohtiin.
Kingston Wallia on toistuvasti ylistetty huikeaksi live-bändiksi, joka joidenkin mukaan ei levyjulkaisuillaan koskaan tavoittanut elävien esitystensä täyttä latausta. Itse en koskaan nähnyt heitä keikalla. Kaikki kunnioitus Jukka Jyllin bassolataukselle, Kuoppamäen rytmiryminälle ja trion kemioille. Porukan merkitys kiteytyy kuitenkin omalla kohdallani ennen kaikkea Petri Wallin virtuoosimaiseen kitarointiin ja syvintä ydintäni puhutteleviin sanoituksiin.
Olen lukuisia kertoja tunnustautunut lyriikoiden vieroksujaksi, ja kuuntelenkin tätä nykyä etupäässä instrumentaalimusiikkia. En tyypillisesti jaksa vaivautua perehtymään siihen, mitä perkeleen tärkeää sanomaa jollakulla sanataitelijalla on änkeä sävelmien ja soundien sekaan. Miellän laulunkin ensisijassa osana musiikkiesityksen äänimaailmaa, soittimena soitinten joukossa.
Pete Wallin meditatiiviset kielikukkaset ovat kuitenkin jotain aivan muuta. Löydän niistä syvyyttä ja totuutta, joka syöksyy juuri minun tajuntaani halki ajan ja ulottuvuuden. Kingston Wall ja Pete Walli tulivat ja menivät, mutta laulaja-kitaristin viestit raikuvat riehakkaina edelleen niille, joilla on oivallusta aukaista aistinsa vastaanottamaan iätöntä viisautta hiljaisuuden tuolta puolen. Sanojen tulkinta edellyttää ainoastaan uskallusta kurottaa kohti tuntematonta ja tuoda se tähän päivään.
”Praying won’t take you that deep – you need real eyes to realize”
Todellakin: totuuden voi nähdä vain omilla silmillään. Ottakaa siis kyborgiset ulokkeenne, silmälasinne ja arskanne, pois, ja katsokaa, miltä maailma näyttää kirkastetuin silmämunin. Tuijottakaa suoraan kohti auringon kirkkainta ydintä ja huutakaa sille: minä olen aurinko, et sinä!
”We cannot move forwards if we’re stuck in this madness of bringing yesterday in today”
Joka menneitä muistelee, siltä silmät päästä kaivettakoon. Onni ja autuus eivät löydy murehtimalla menneitä epäonnistumisia ja menetyksiä, vaan ne avautuvat sille, joka uskaltaa tuijottaa tähtiin ja elää kohti parempaa huomista. Älkää jumiutuko tuijottelemaan valokuva-albumeitanne, vaan syöksykää sähköä huokuvaan luontoon vangitsemaan yhä uusia ja uusia kokemuksia nälkäisille sieluillenne.
”Everyone is a star in their movie – It can be made so boring or groovy”
Älkäämme siis tylsistyttäkö itseämme enää lojumalla kuoressamme ja piileskelemällä luolissamme. Kukin itse voi päättää, haluaako olla oman elämänsä sankari, luuseri vaiko pelle. Älkää antako toisten määrätä roolianne elämässänne, vaan rimpuilkaa irti siitä, mitä osaa hihittelevät kusipäät luulevat teidän esittävän. Luokaa oma tähtenne tähän maailmankaikkeuden tarinaan murehtimatta, mitä toiset teiltä odottavat.
”Can’t you see it’s all your future – Feelings have to be pushed away”
Juuri niin. Lakatkaa jo herkistelemästä sitä ylikulutettua Shine On Me’tä, ja laittakaa vaikka Palékastro rokkaamaan. Jättäkää nuoruusvuosienne nostalgia sinne, minne se kuuluu, ja hypätkää muna kovana kohti huomista. Sieltä ne tulevaisuuden Kingstonit ja Wallitkin löytyvät.
”I’ve got this bad taste in my mouth and in my soul – I try to taste it, just to know what’s going on”
Pete Walli ei koskaan päässyt kiinni siihen maineeseen ja mammonaan, jota hänen työnsä olisi ansainnut. Kertomusten ja omien mielikuvieni mukaan mies oli kuitenkin rohkea ja henkilökohtaisen totuutensa valaisema oman tiensä kulkija, joka ei halunnut jämähtää vanhaan, tuttuun ja turvalliseen. Walli tahtoi kokeilla asioita ja löytää krapuloiden ja ylilyöntienkin joukosta mystiikkaan kätketyn polkunsa – vaikka se veisi hänet aina helvetin porteille asti.
Kitkerä paska maistuu vielä tämänkin tyhjäntoimittajan suussa. Ehkäpä muutama kuppi kahvia helpottaa myös rutistavaa tunnetta sielussani. Mutta bileet jatkukoon, vaikka artistit sitten makaisivatkin tyhjänpantteina haudoissaan. Legenda elää ja voi hyvin. Voikaa tekin.
– Jere Jokinen