Suomen Kädentaidot -messuilla nähtyä

Messukeossa kuhistiin

Raita Ry: Tykkimyssy ja aluspitsi

Kolmen päivän hulinaranneke ja käsitöitä Tampereen messuhallin verran. Nauhalainen oli mukana viime vuonna, ja ensi viikonloppua odotellessa lämmittely-fiilistelyt ovat paikallaan.

Perjantaina 16. marraskuuta 2018, heti bussin saapuessa Tampereen Messukeskukselle, pihalla on Seppä Antin Paja myyntihuoneineen ja ahjoineen. Tuore Vuoden Taideseppä 2018 Antti Kuikka polkee matka-ahjonsa pyörää, kuumentaa hiillosta, odottaa raudan hehkuvan pakottaakseen sen vasarallaan tulevaan muotoonsa.

Pöydät notkuvat mielikuvituksellisia rauta-koristeita ja ikisuosikkeja: puukkoja ja kynttelikköjä. Antti Kuikka käyttää metalliartesaanikoulutuksessa hankittua ammattitaitoaan kokopäivätyössä, elättäen itseään, vaimoaan ja kolmevuotiasta tytärtään.

Yllättävää kyllä, hän kertoo yksinäisen työn tekijöiksi mielletyillä sepillä olevan tiivis yhteisö. Joskus keräännytään vapaa-ajan merkeissä takomaan huvin vuoksi, muun toveruuden ohessa. Itsenäisen ja vapaan aikataulunsa hän silti rytmittää, kuten suurin osa työmaailmasta, kahdeksasta-neljään tasapainottaakseen perheensä arkea.

Kysyessäni työn raskaudesta, hän tyrmää sen myytiksi. Painotus on tekniikassa ja vuosien saatossa hioutuneissa liikeradoissa – rautaa pitää myös oppia ymmärtämään. Joihinkin yksinkertaisiin staattisiin töihin hän saattaa käyttää sähköisiä työkaluja, mutta eiväthän ne kuitenkaan koskaan työtä yksin tee; sepän käsi sen tekee. Peruskunnon täytyy silti olla kohdillaan. Myynti ja markkinointi taas lienee ainakin Kuikalle se haasteellisempi osuus.

Veitikkamaisen hymynkareen näkee vilahtelevan keskustelun välissä Kuikan ja Samuli Taivalmäen, Nauhalaisen ensimmäisen sarjakuvataiteilijan keskustelun kiertäessä varsin värikkäitä, mielikuvituksellisia aiheita. Mielikuvitus on ilmeisesti sepän pajassakin aika-ajoin valloillaan, voi päätellä esineiden muotokielestä. Kuikka kuitenkin painottaa vakavana, että sepän työ on nykyaikaa, ei pelkkää historian elävöitystä. Tämän päivän ihmisille, tämän päivän tarpeisiin. Hän esimerkiksi tekee tilaustyönä portaita ja muita rakenteita asiakkaiden toiveiden mukaan.

Viisitoistavuotisen takomisen jälkeen innostus on edelleen tallella, inspiraation iskiessä esimerkiksi veistoksen kanssa ajantaju saattaa kadota. Hänet tapaa Saksassa Viiniviikoilla ja valikoiduilla tapahtumilla, kuten Tampereen Joulutorilla, mutta lähinnä tilaustöiden parista pajalta.

Vastikään tunnustusta saanut Antti Kuikka on päästänyt pajassa luovuuden valloilleen varmojen myyntiartikkeleiden muodossa. Kysyin, lämmittääkö ahjon liekki. ”Ei”, oli vastaus. Työ kyllä, lisää Seppä Antti. Messukeskuksen piha on kylmä, avara, betoninen. Tuuli tuivertaa. Ovia lähempänä on useita leivosten, kalakukkojen, leipien ja muun sadon myyjiä hanskat kädessä toppatakeissaan. Eivät tainneet olla ensikertalaisia. Antti jatkoi töitään.

Ovet aukenivat meille ja betonikuutio paljasti sisäisen maailmansa. Kuin lampaat väki ohjattiin aidan toiselle puolen. Karttoja, messuoppaita, jono sinne ja kolmas tuonne – hetken haisteltua oli aika valita laidunkiertueensa.

Sukellus

Vilinässä on alkuun vaikea hahmottaa mitään. Kasvoja, pöytien yksityiskohtia. Kovahko melu, joka hiljalleen erottuu puheeksi, rapinaksi, kävelyksi, kilinäksi. Kahvia jonotetaan, pöytiä pällistellään, tavaroita pakataan uusille omistajille. Tuttavat tapaavat toisiaan, halauksia ja leveitä hymyjä. Hyppään virtaan.

Eräs pöytä laukaisi metsästäjä-keräilijä-vaistoni alta aikayksikön – mitä tuolla on? Marketta Auvinen, graafikko ja keramiikkataiteilija, on vuosien hionnalla ja pigmenttien tutkimisella oppinut kynttilänvalmistustekniikkansa. Suuri pöytä notkuu väriloistoa. Enää ei tarvitse arpoa menetelmien kanssa, vaan ideat saavat toteutua inspiraation hetkellä. Ne suorastaan loistavat, myös ilman liekkiä!

Keramiikka Envalds näytti omalla pöydällään esimerkillisesti, miten lasituksen määrää ja ajoitusta säätelemällä voi oppia leikkimään värjäyksen ja tekstuurin kanssa. Mielikuvitus ja mielenkiinto pakotti minut jättäytymään pöydän ääreen toviksi.  Hillittyjen luonnonsävyisten käyttöesineiden ja innovatiivisten eläväpintaisten maljojen kanssa pöytää valloittivat myös maukumukit.

Annika Laineen eli Kirjava Kippuran pöytä yllätti toimittajan täysin. Hämärämpiin hygge-asetteluihin jo silmät tottuneina, ja yksityiskohtia etsimään tarkennettuina, valkoinen pitsiastiasto suorastaan sokaisi kohdalle tultaessa.  Valo ja valkoiset esineet, ja lisää valoa kilpailivat pöydän takana loistavan empaattisen hymyn kanssa. Messuilla pöydän puikoissa oli Annikan tytär. Työstötekniikoiden vuosien hiominen taas todisti  töissä voimansa. Käyttöesineitä ja koristeita lämpimällä luovuudella.

POPO’s taasen tarjoili kuva-aihekoruja. Helsinkiläisellä Ninni K:lla oli kattava valikoima mm. 50-luvun mainoksista tehtyjä avaimenperiä, teksti- ja kuvakoruja sekä maustepurkkeja. Vesi herahti kielelle ainakin tietyistä strösselikoruista. Kaikkea saa tilata omilla toiveilla.

Ranskaa ja saksaa opiskelleen turkulaisen kuvataiteilijan, puu- ja lasiartesaanin Riikka Forsmanin neiti Pimpula f on päässyt tänä vuonna hittikuvistaan koottuun kalenteriin asti. Iloisesti rupatellen haaveilimme neiti Pimpula f:n 2012 ilmestyneen keittokirjan multimediallisesta tulevaisuudesta.

Taito Kenkävero oli tulvillaan kasvitauluaiheisia tuotteita ja tutkijoita riitti. Toiminnanjohtaja Anne Ossi ehti kuhinan keskellä pikaposeeraukseen.

Taitolavalla himmeleiden tekoa opetti Marja-Liisa Katajala Taito Keski-Pohjanmaa Kokkolasta. Materiaaleina hän käytti paperipillejä ja ohutta rautalankaa.

Titvi Ikäheimo-Hall oli tuonut “namit” paikalle.

Titvi Ikäheimo-Hall, joka oli juuri juhlinut yrityksensä 40-vuotista taivalta ja omia seitsemänkymppisiään, puuhaili hymyillen osastollaan. Patentoiduissa “Taikamalliston” perusjakuissa ja asusteissa on väri- ja kuosivaihtoehtoja lähes loputtomiin. Materiaaleissa näkyy ompelun ammattiosaaminen esimerkillisesti. Hän painottaa laatutyön merkitystä; mikään suunnitelma ei toimi, jos toteutus on huono.

Ikäheimo-Hall kehuu vuosien varrella olleita sekä mallimestareitaan että ompelijoitaan: eräänäkin vuonna linnan juhlissa oli kahdeksan Titvin pukua kerralla, Titvi itse kantaen yhtä niistä.

Titvi Ikäheimo-Hall on suunnitellut asuja niin tasavallan presidentti Tarja Haloselle kuin diplomaateillekin – ja monille muille vaikutusvaltaisille naisille. Malliston menestys perustuu käytännöllisyyteen: matkustaessa voi ottaa mukaan erilaisia vaihdettava asusteita, huiveja ja tekstiilikoruja. Näillä “nameilla” tuodaan esiin yksilön persoonallisuutta ja saadaan aikaan “pikaista kasvojenkohotusta”, Titvi nauraa.

Titvin puoliso Keith Hall on Lontoosta kotoisin oleva jazz-rumpali, ja musiikki tuokin perheeseen paljon iloa. Titvi lohkaisee, että hänen asuissaan on hänen oma rytminsä. Luovassa perheessä on opittu antamaan tilaa toisen omille tavoille toimia, siihen kannustaenkin. Välttämätömyys pitkille urille, ja varmasti parisuhteellekin. Hall hoitaa myös Titvin pukujen kuvauksen ja esitteiden teon.

Ikäheimo-Hall on haaveillut tekevänsä useita asioita, laulavansa ja tanssivansa, mutta on tullut suuntautuneeksi tekstiilin pariin. Hän oli töissä Suomen Trikoolla Tampereella ennen muuttoaan Sveitsiin 1974. Sittemmin hän on mm. ollut suunnitelijana Metsovaaralla ja WSOY on julkaissut vuonna 1981 lasten lorukirjan Hiiren Häät. Matkustelu ja malliston esittely ulkomailla on antanut Titville avaramman kuvan nykyajasta ja maailmasta. Hänen vaatteensa ovat ajattomia, kulttuuriin ja paikkaan sitoutumattomia. Omasta linjastaan hän on oppinut pitämään kiinni. Luovia haasteita ja ideoita tulee niin runsaasti, että on pakko karsia kun aika ei vain riitä. Mutta se, mitä päättää tehdä, on tehtävä niin hyvin kuin pystyy. Hetkien arvostaminen on myös todistanut Titville arvonsa ja välttämättömyytensä: ”Onnen pikku hetket.”

Sanna Pekkanen Haminasta oli tuonut oman kekseliään valikoimansa messuille. Hän kalastaa ja metsästää pienpetoja ja riistaa itse, eikä halua heittää mitään hukkaan. Tarkka käyttö on Pekkaselle sydämen asia. Tarhattuja turkiksia ei hänen pöydästään löydä, vaikka turkishattua, kalanvuotaa ja luuta on useisiin tarpeisiin. Koruja  on tehty kalanruodoista ja helmistä, solkia luusta ja plektroja hirven sorkasta, vyölaukkuja kalannahasta. Turkistuotteita on ketusta sekä harvennetusta supikoirasta. Hittiartikkelit ovat kalannahat ja luutyöt. Kaikki on itse käsiteltyä.

Kalannahat Pekkanen kertoo tekevänsä isommissa erissä, parikymmentä kerralla eli paljullinen. Nahat ensin yhtenä päivänä pestään, sitten tiettyjen kuivattujen puiden keittoliemeen asetetaan nahat likoamaan; isot, paksut lohennahat saattavat vaatia parkkiintuakseen läpikotaisin viitisenkin viikkoa. Pekkanen ei itse juurikaan soita, mutta rumpujen teko luonnistuu; pari rumpua on hirvennahasta ja yksi roadkill-kauriista. Supikoiraa on kotikulmilla liikaakin, ja harvennetuista yksilöistä käytetään kaikki mahdollinen. Myös muut kaatajat tilaavat Pekkaselta jatkojalostusta.

Oma resepti nahanhoito-rasvaan on saanut yllättävänkin asiakaskunnan; eräätkin rouvat olivat tulleet hakemaan rasvaa messuhallin kuivan ilman vuoksi, sipaisten sitä samantien huuliinsa. Valmistukseenhan on käytetty vain kosmetiikka- ja elintarvikekelpoisia tuotteita!

Ohikulkija kiinnitti toimittajan huomion. Amerikassa asuva Alkemia Terapian luoja Tanjariitta Anttila kertoo saaneensa ja keränneensä yksittäisiä asusteita ympäri maailmaa. Liivi on lahja äidiltä Amerikasta, laukku Espanjasta. Tyylikäs kokonaisuus erottuu jopa väentungoksessa.

Helmivene oli tuonut omien alpakoidensa lankoja ja valmiita tuotteita näytille. Heillä oli myynnissä ainakin Callen ja Elinan karvaa eläimen luonnetiedoilla ja syntymäpäivillä varustettuina – mikä keksintö! He myös maahantuovat itse muiden alpakkaa. Pöydässä oli myös Weranna’s:n kutimia. Weranna’silla on useita projekteja eetisyyteen ja ekologisuuteen ja Intian slummien naisten työllistämiseen liittyen. Ohi kulkenut poika oli hihkaissut Harry Potter -sauvoista, ja nyt pöydässä puikot olivatkin ”taikasauvojen” nimellä. Pohdiskelimme perustajan, Virpi Grönroosin kanssa termiä ”taikuus” kaiken uuden rakentamisessa ja muotoilussa. Huumorin kukka kukki myös sinkku- ja rakkauslapasten muodossa.

Ohittaessani Kudonta Art Tiinan pöydän olin kuin pakotettu pysähtymään erityisen paksujen villapeittojen äärelle. Lyhyenkin kosketuksen lämpö oli yllättävää. Tarvikkeita myös kirjojen sidontaan liittyen löytyi, sekä valmistettuja vihkoja ja kirjoja, katajanappeineen ja värjättyine nahkakansineen. Pohdimme uuden oppimista ja tekemisen iloa, nimenomaan luonnon omista materiaaleista ja mahdollisimman luonnonmukaisista menetelmistä, parhaan tuloksen saamiseksi. Ja oikeiden työkalujen tarpeellisuudesta.

Raita Ry oli tuolloin ollut olemassa reilun vuoden. Se perustettiin informaation välikäsiksi ja ylläpitäjiksi. Kysytyimpiä kysymyksiä on ollet esimerkiksi missä kansallispukuja voi myydä, mistä ostaa tarvikkeita ja mistä ohjeita. Karjalaisen nuorisoseuran tuunaamohaaste yllytti yhä nuorempia kiinnostumaan aiheesta – ja tuunaamisesta. Siinä yhdistetään perinnetekniikoita ja materiaaleja nykyvaatetukseen ja -tarkoituksiin. Nouseva trendi on myös historian elävöittäjien kasvava harrastajamäärä; kansallispuvut koetaan myös aikuisten cosplaynä. Kuvassa vasemalla Maria Helena Ekqvist tuunatussa tykkimyssyssään ja isoäitinsä puvussa, Pia Ala-Äijälä villamusliiniturbaanissaan, Sini Vento sekakäyttäjä-lookissaan helavöineen, ja Hilu Toivonen-Alastalo asennetatuointeineen pitäen esimerkkiä tykkimyssyn alapitsistä.

Raita Ry: leidit; Maria Helena Ekqvist, Pia Ala-Äijälä, Sini Vento ja Hilu Toivonen-Alastalo. Kuvan etualalla sukkanauhan punomistarvikepaketit.

Kuule enemmän 28 minuutin äänityksestä siitä kun epäammattimainen toimittaja kävi Raita Ry:n tykönä kyselemässä paljon ja tyhmiä. Vastausten monipuolisuus hyökyi ja tempasi toimittajan mukaansa. Kuuntele haastattelun ääniraita!
Raita Ry kertoo

Vaikka jokaisella näyteilleasettajalla ja takuulla myös kävijällä on oma yksityinen polkunsa halki elämän, messuilla asenne ja tunnelma olivat ikään kuin pysähtyneitä. Kuin kaikki yli 50 000 kävijää olisivat latautuneet ja kerääntyneet yksissä tuumin hyggeilemään messukeskuksen vaimentaville kokolattiamatoille.

Villapeittojen, satuhevosten ja pitsimekkojen ääreen kyllä kelpasikin jämähtää tunnelmoimaan, samoin kuin inspiroitumaan tyylikkäämmästä ja helpommasta, ekologisesta ja tyydyttävämmästä elämäntavasta. Huhu kiertää, että haaveilu aiheuttaa muutoksia ja antaa mahdollisuuden tavoitteille. Lisäksi haaveilu auttaa muistamaan, miksi muuttuisimme ja mihin suuntaan. Ja antaa voimaa rakentamiseen.

Tasaisen puheensorinan peittäessä alleen yksittäiset riitasoinnut, valloillaan oli vieraiden ihmisten yhteinen tila ja yhteiset kiinnostuksen kohteet – vaikka mitä enemmän aiheista kuuli, sitä selkeämmin kävi ilmi, kuinka erilaisissa maailmoissa maalaaja ja polttaja, karstaaja ja ompelija ovatkaan. Silti, yhteinen päämäärä – elo ylipäätään – tuo joka vuosi tapahtumaan tekemisinnostuksen sekä toivoa, kun näkee ihmisten yltävän parhaimpaansa harjoittelun, uudelleen yrittämisen ja tarkkuuden hiomisen kautta.

Kaksi miinusta jäi: ilman lippua ei pääse pissalle ja 2,90 euron kahvi. Julkinen imetys puolestaan herätti mielipiteitä jakavana tilanteena huomiota. Kartan kanssa suunnistaessani huomasin, että toimenpiteelle olisi kyllä ollut järjestettynä oma rauhallinen tilansa. Ilmeisesti tätäkin asiaa on tapahtuman 23 vuoden järjestämisen aikana ehditty miettiä.

Lauantaina Idealavalla haastateltu cosplay-harrastaja Noora Nevalainen totesi, että joskus on ihanaa kun pukua saa tehdä rauhassa ja omassa tahdissa silloin, kun pystyy. Joskus puvun rakentamiseen saattaa mennä vuosikin.

Nevalainen myös painottaa, ettei ikä, raha tai status ole ongelma, vaan motivaatio on tärkeintä. Tekemällä oppii ja innostus auttaa keksimään materiaaleja.  Sukupuolikaan ei ole kysymys, vaikka monesti näin luullaan. Jopa “äijienäijät” löytävät omansa; esimerkiksi Predatorin tai Terminatorin kaltaisten pukujen teko on haastavaa käsityötä.

Työtarjouksiakin on mahtunut Nevalaisen cossaus-uralle esimerkiksi mainostempauksissa ja promootioissa tilanteen mukaisilla hahmoilla. Yhtenä esimerkkinä hän kertoi olleensa Warcraft-elokuvan kutsuvieras-ennakkonäytöksessä tervehtimässä tulijoita pelihahmoksi pukeutuneena.

Tampere kuplii ja Tracon ovat Tampereella järjestettäviä sarjakuva- ja roolipeliaiheisia tapahtumia jossa cosplay-harrastajat kokoontuvat tapaamaan. Kiinnostuneet pääsevät niissä tutustumaan sekä aiheeseen että harrastajiin.

Lavan vieressä parveili pieni ryhmä oletettavia asianharrastajia, jotka eivät vaikuttaneet pahastuvan toimittajan tuppautumisesta seurueeseen. Annika Sälli oli pukeutunut Tales Of Graces f:n Pascaliksi ja Jasmina Korpelalla on yllään Sakizon suunnittelema asu Little Mermaid.

Juuri puvustajan opinnot aloittanut Korpela kertoo vaatimattomasti aloittaneensa puvun teon loppukesästä ja myöntää olleensa hidas. Toimittaja puolestaan tuumaa, että on vasta marraskuu. Korpelan puvun rakenteista löytyy muun muassa worblaa, eri tekstuuriset vaaleat kankaat on kirjailtu helmin ja paljetein, ja reunat ovat kuin pitsiputouksia. Messuhallista ulos kuvaamaan mennessämme paljastui helman alta sirot nahkaiset pikkukengät, jotka olivat (tietysti) täydellisen samaa sävyä kuin peruukki. Yksityiskohdat ratkaisevat. Prinsessaksi pukeutuminen on myös tapa vaihtaa vapaalle; prinsessa ei vain voi olla arkitunnelmissa.

Sällin peruukki on ystävän tekoa, ja se on yhdistetty kahdesta. Itse hän on ommellut puvun puuvillasta. Vaikka toisaalta puuvillaa on verrattain helppo ommella, virheen sattuessa pitää korvata koko pala uudella. Mangalinssien takaa kimmeltää rohkea katse.

Sälli valisti toimittajaa cosplayn itseasiassa alunperin lähteneen Amerikasta, hirviömaskiharrastajien innoittamina, Japaniin vastoin monia yleisiä käsityksiä. Kysyessäni surullisenkuuluisista fanittajien yllätyshyökkäyksistä he toteavat, ettei tapauksia ole yleisesti mutta tarpeeksi. On sattunut näitä tapauksia, joissa fani lempihahmonsa nähtyään ja tilannetajunsa hämärtyessä on hyökännyt halaamaan rutistaen vahingossa cossaajaan puvun rikki. Varsinkin vasta menomatkalla kilpailuun olevaa tekijää taatusti harmittaa. Eräs harrastaja oli pukeutunut Muumien Möröksi pukuun liitettyine musiikkilaitteistoineen päivineen; jostain syystä hänet oli jätetty rauhaan.

Vaikka Annikan ja Jasminan mukaan heidän cosplay-harrastuksensa on vain yksi kiinnostuksen kohde muiden joukossa, sillä on silti tärkeä rooli taitojen kartuttamisessa – mutta ennen kaikkea yhteisessä vapaa-ajanvietossa. Yksi työn paikoista, jos ei joillekin jopa työn mahdollistavista paikoista, on Monitoimitalo 13. Neidit ovatkin paikalla myös ”Monarin” edustajina. Monitoimitalo 13:ssa on myös kerran kuussa ikärajaton päivä, jolloin käytössä on muun muassa saven, tekstiilin ja korujen laitteisto ja tarvikkeet sekä vertaistuki. Talo sijaitsee Satakunnankatu 13:ssa, ja ikärajattomat päivät ovat lähes aina joka kuun viimeinen tiistai. Nuorille käytössä on myös äänitysstudio.

Hyökättyäni tekemään muistiinpanoja kylmän eväskahvipulloni kanssa kirjaimellisesti katonrajaan messutilaisuus paljasti aivan uudet kasvonsa. Alhaalla jonot soljuvat kiltisti eteenpäin, ihmiset väistelevät toisiansa, löytävät tuttuja kasvoja, rupattelevat mennessään ja kurkistelevat näytteilleasettajien pöytiin. Toisissa pidetään työnäytöksiä, toisissa on vain valmiita tuotteita. Useat tekijöistä kertovat kuitenkin mieluusti tekotavoistaan. Alhaalla on lämmin ja viihtyisä tunnelma, jos saa asenteen kohdilleen, mutta näkyvyys eteenpäin kuin sumuisella moottoritiellä aamuruuhkassa. Täältä ylhäältä katsoessani minua kuitenkin naurattaa: kuin katsoisin muurahaispesää! Ei kun samoilemaan.

Haltijaemo Tuija Leinonen oli tullut Helsingistä satumaailmansa kanssa, ja hetken pöydän lähistöllä tarkkailtuani kuulin tuon tuostakin ihastuneita huokaisuja, yllättyneitä pikku kiljahteluja ja puheensorinan seassa olevia huomautuksia Pienen Haltijakaupan tunnelmasta. Todellisuus on asennekysymys, kuten Tuija esimerkillään havainnollistaa – ainakin hetkittäin. Ja sillä pääsee jo pitkälle muuttamaan maailmaa.

Ida Lassila ja Anna Ankorio olivat puuhastelemassa Saskyn ja Ikatan pisteellä. Neidit rakensivat pajupalloja ja kertoivat tekemisestä, johon sisältyi yllättäviäkin teknisiä vaatimuksia. He olivat kertomassa koulustaan. Saskyn luonto- ja ympäristöalan perustutkinto ja Ikaalisten käsi- ja taideteollisuusoppilaitos tarjoavat harvinaisempaa koulutusta; esimerkiksi luonnonvaratuottaja ja luonto- ja ympäristöneuvojuutta monen muun käsityöläisammatin lisäksi.

Anna Ankorio ja Ida Lassila

Keramiikka- ja kuva-artesaani Karoliina Viskari oli tehnyt sellaisia lasitustutkielmia, että mahdoin näyttää ohi kiirehtiessäni pöllöltä pääni kääntyessä. Olihan se otettava kuvat, käyntikortti ja muutama sana. Karoli Oy on vasta vuoden ikäinen yritys, mutta toki harrastuspohjaa on vuosien takaa. Hän dreijaa Napialan vanhassa nahkatehtaassa Tervakoskella.

Kuten missä tahansa, bussipysäkeilläkin voi sattua kummia. Vaeltaessani parin bussillisen pituisen jonon päähän, huomaan kenkien lähestyvän. Niissä on mielenkiintoinen tekoturkisviritelmä, tupsut, kirjailuja ja villasukkaa. Kääntyessäni ympäri näen, että kengillä on myös ihminen. Puhe alkoi vilkkaasti solista ja aiheet ajautuivat nopeasti syviinkin vesiin.

Paljastui, että nilkkainten suunnittelija ja toteuttaja on kuvataideterapiaopiskelija Elina Holopainen. Bussin saapuessa ja imiessä osan jonosta kaivan pikaisesti kameraa esiin. Seuraava bussi saapuu, ja jono pääsee meidänkin takaamme osaksi kyytiin. Kuin missä tahansa muuallakin, juttumme jatkuu. Aiheet ponnahtelevat mietelmistä pakon, suorittamisen ja luulojen varassa elämisestä ja elämänsisällön tärkeydestä omaan elämäniloon. Kevyitä bussirupatteluita siis.

Kuvataideterapiaopiskelija Elina Holopainen

Taikamyllyn Marjo on tehnyt Taikamyllyn nimen alla seitsemän vuoden ajan asusteita. Turbaanimallisto on lähtenyt käytännön tarpeesta, niin kuin kaikki hyvät keksinnöt. Kireät pipot joita on runsaasti saatavilla eivät ensinnäkään mahdu suurinutturaiselle, saati näytä hyvältä pyöreämmillä kasvoilla. Moni huomattavasti vähempihiuksinenkin on löytänyt turbaanit itselleen. Koristeruusuketta tai rusettia ja solkea vaihtelemalla vaikka päivittäin päähineestä saa hyvinkin yksilöllisen.

Marjo on kasityönopettajan tytär, filosofian maisteri, venäjänkielen tulkki ja käsityöläinen. Eräs herra oli ihmetellyt, voiko älykäs ihminen olla käsityöläinen. Marjo nauraa, että sana käsittää ja käsityöläinen ovat niin läheisiä, että eiväthän sanat voi jättää tulkinnanvaraa. Näin sanoo tulkki.

Ensimmäinen ammattitoiveensa, käsityöläisyys, oli kiellettyä äidin toimesta äidin tuntiessa ammatin haasteet. Hän valitsikin siten toiseksi parhaan vaihtoehtonsa, kirjallisuuden. Ja koska venäläinen kirjallisuus viehätti tuohon aikaan, hän lähti kielen opiskeluun. Kielenkääntäjän opinnot kuitenkin joutivat piippuhyllylle naimisiinmenon ja Yhdysvaltoihin muuton yhteydessä. Takaisin tullessaan Marjo tuli toteamaan, että rajojen ja muurien sorruttua kaksikielisten määrä ja laatu oli tehnyt suomalaisten tulkkausopiskelusta tarpeetonta. Töitä ei enää ollut.

Pään tuntemuksensa hän ulkoisti pakkomielteeseensä: käsitöihin. Tarve hyvään päähineeseen ajoi ongelmanratkaisuun ja synnytti turbaanit. Nykyään hän tekee kevytyrittäjyydellä osa-aikaisesti käsitöitä oman terveydentilansa mukaan. Suomen tämänhetkisten säädösten mukaan on erittäin vaikeaa elättää itsensä käsityöläisammatissa. Olipa sitä eräs ihminen kuvannutkin ”hitaaksi itsemurhaksi”. Myös tapahtumissa käynti on kallista lupien ja internetyhteyksien takia.

Marjo kertoo käyttävänsä mahdollisimman paljon tekstiiliteollisuuden ylijäämämateriaaleja, mm. Suomen armeijan ylijäämävilloja ja Nextiili-pajaa erityisesti retrolippiksiin. Silloin tällöin tilaustöihin käytetään juuri nimenomaisia haluttuja kankaita kaupasta tai asiakkaan omista ja esimerkiksi merinovillaa pyydetään, mutta sitä on vaikeampaa saada. Uudempia keksintöjä ovat pannat. Turbaanit ovat asiakaspalautteen mukaan aina siistejä ja helposti mukana kulkevia – siis tarvittu keksintö muillekin.

Sunnuntaina jouduin toteamaan, että ainut Rintala-ständi, jolla ehdin tänä vuonna vierailemaan, oli  Luomutila Rintalan osasto. Ylänteellä toimiva tila oli tuonut itsevärjättyjä lankojaan lampaista ja alpakoista. Puulaatikoista kootussa hyllyssä hehkuvat oranssit sävyt vihreiden kanssa sulassa sovussa. Kävisi väriterapiasta ottaa kerä työstettäväksi. Silti, harmaita, vaaleita ja ruskeitakin löytyi kiitettävästi rauhallisemmalle tekijälle.

https://www.ravelry.com/patterns/library/villapesupakat
Villapesupäkät on kahden Oululaisen blogistin Villapesuohjelman oma malli ( heiltä tulee joka perjantai uusi video YouTubeen) ja heidän mallissaan käytettiin Rintalan Tilan Ilo ja Suru lankaa. Messujen jälkeen Anne Rintala kertoo kantaneensa Postiin ennätysmäärän Ilo ja Suru -lankapaketteja Villapesupäkä-yhteisneulonnan innostamana.

Halli D oli varattu ruokakeksinnöille, tuunauksille ja perinteille. Löysin sunnuntaina seuraavaa:

Esimerkit puhuivat puolestaan. Pieniin kohteisiin ei todella tarvita teräviä metalliritilöitä ja sormihaavoja. Ceramicon on suunnitellut Merja Tammi ja viimeiset kolme vuotta sitä on valmistanut Porvoolainen keramiikkataiteilija Minna Sola. Toimittajaa ilahduttaa suuresti ”pyörän uusi keksiminen”. Näitä Ceramicon väripaloja löytää messuilta, kyselyt voi osoittaa R.A.O Finland Oy:lle. (www.rao.fi)

Yllättävän useat haastatellut olivat jossain vaiheessa asuneet ulkomailla ja kokeilleet erilaisia ammatteja. Päätän juttuni toteamukseen, että polku meillä kaikilla on vaihteleva, ja jos hyvin käy, löydämme matkan varrella paljon mielekästä tekemistä. Kuten äitini tapaa sanoa: ”Onnea on, jos saa tehdä työkseen sitä mitä melkein tekisi muutenkin”.

Messuilla jaettiin myös palkintoja. Puukko-Pekka Keiteleeltä sai Taito-Finlandia 2018 -palkinnon ja rakennusrestauroija Jonne Lindholm Turusta valittiin Vuoden Artesaaniksi 2018. 4H-järjestö, Novita ja messujärjestäjä palkitsivat lapsia ja nuoria kilpailutoistään. Kävijöitä messuilla oli ennätykselliset 50 996.

Seuraavia messuja pääsee kokemaan jo 15.-17.11. 2019 ja aiheena on käsitöiden tuottama hyvä olo. Se on monille jokapäiväistä faktaa; joillekin onnekkaille jo kehdossa opetettua, toisille pakollista hulluutta ja joillekin ”vain hauska harrastus”. Odotan mielenkiinnolla mitä aiheesta koostetaan messuilla nähtäväksi.

Messujen kotisivuille pääsee tästä.

Teksti ja kuvat: Milla Taivalmäki (ellei muuta mainita)

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Vastaa