Muinaiselle Suomen kansalle metsä oli pyhä paikka. Se antoi suojan ja ruuan, mutta oli myös vaarallinen niille, jotka eivät sitä osanneet kunnioittaa. Metsässä liikkuessaan muinaiset suomalaiset pyysivät suojelusta Tapiolan hallitsijoilta, joista tunnetuin ja vaikutusvaltaisin oli Metsänjumala Tapio.
Tapio oli metsänvaltias ja muinaisten suomalaisten arvostetuin jumala. Hänet tunnettiin metsien ainoana kuninkaana ja Tapiolan valtiaana. Tapion väkeä olivat metsän asukkaat – hatiat, hiidet ja menninkäiset- ja metsien eläimet olivat hänen karjaansa. Hän hallitsi valtapiiriään Tapiolaa täysivaltaisesti, ollen yhtäaikaisesti kaikkialla metsässä. Hän otti olomuotonsa tarpeen mukaan; hän saattoi näyttäytyä joko eläimenä tai ihmisenä tai jonain siltä väliltä. Metsissä kulkiessaan hän saattoi olla korkeimpien puiden korkuinen kun taas ahoilla riittävän pieni piiloutuakseen heinän ja ruohon sekaan.
Vaikka Tapio olikin luonteeltaan äkkipikainen ja kiivastuessaan pitkävihainen, piti hänen vaimonsa Mielikki metsien valtiaan tavallisesti hyvällä tuulella ja Tapio vaelteli mielellään valtakunnassaan milloin naavaturkissa, eläimenä tai ilkialastomana. Kulkiessaan Tapio jätti jälkiä metsään, esimerkiksi tuulenpesiä.
Tapion väki – Tapiolan piiat ja rengit – hoitivat Tapion valtakuntaa siivoten metsiä ja huolehtien niiden kasveista ja eläimistä. Tapio itse puolestaan päätti muunmuassa metsästysonnesta vaimonsa Mielikin kanssa.
Lemminkäinen pyytää Tapiolta metsästysonnea. Kalevala, 14. runo. Tapiosta puhuttaessa metsän ja Tapion välinen raja usein hämärtyi, sillä muinaisen Suomen kansalle Tapio oli yhtä kuin metsä.
Vanhojen kansanuskomusten mukaisesti Tapion ja muiden tapiolan jumalten ja haltijoiden kanssa kommunikoitiin uhraamisen kautta. Uhrilahjana saattoi toimia vaikkapa ruoka, väkijuomat tai maallinen omaisuus kuten hopea, mutta myös veri, joka saatettiin valuttaa metsästyssaaliista tai tarvittaessa vaikka metsästäjän omasta sormesta. Uhrilahja asetettiin usen muurahaispesän päälle tai juurelle, sillä uskottiin, että metsän pienimmät työläiset kulkivat ihmisten ja haltijoiden maailman välillä.
Metsien myyttisimmän ja kunnioitetuimman eläimen eli karhun kohdalla on nähtävissä vahva yhteys Tapioon ja karhu voitiinkin nähdä pitkälti Tapion fyysisenä ilmentymänä. Samoin kuin Tapio, karhu nähtiin metsien valtiaana. Kunnioitetun eläimen ja myyttisen jumalan välinen yhteys ei ole kovinkaan yllättävä, sillä karhun kohtaaminen oli metsämiehille aina todellinen mahdollisuus ja uhka, joka pisti muinaisen suomalaisen kunnioittamaan metsän ja luonnon mahtia. Karhun kaatamisen jälkeen pidetyissä karhunpeijaisissa kiitettiin nimenomaan karhua itseään saalista, joksi metsämiehille antautui ja osoitettiin kunnioitusta sekä itse eläintä että metsää kohtaan. Voidaan katsoa että karhun kaatamisen yhteydessä Tapio tarjosi metsän varassa eläville ihmisille oman lihansa ja verensä. Kiitoksena Tapiolle ja metsälle karhusta syötiinkin käytännössä kaikki. Se mitä ei voitu syödä – turkki ja luut – hyödynnettiin puolestaan muun muassa vaatteisiin, koruihin ja työkaluihin.
Tapio kulkemassa valtakunnassaan karhun ja hirven taljoissa. Hän saattoi näyttäytyä eri metsäneläinten hahmossa metsässä kulkevalle suopealla päällä ollessaan. Hän saattoi toisinaan näyttäytyä myös naavapartaisena ja naavalakkisena vanhana miehenä ja tehdä joko kepposia tai johdattaa harhaan.
Teksti ja kuvat: Sami Olkkonen
Lähteet: Suomalainen mytologia (Martti Haavio, 1967, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura), Suomalaiset taruolennot (Eero Ojanen, Sirkku Linnea, 2017, Minerva Kustannus), suomalaisiakansanperinteita.blogspot.com, taivaannaula.org
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?