Jo kesällä 2022 keskustelimme Nauhalaisen toimituksessa vanhoista kauhuelokuvista, ja jonkin verkosta löytyneen listauksen mukaan Suomen ensimmäiseksi kauhuelokuvaksi mainittiin Rautakylän vanha parooni vuodelta 1923. Artikkeli aiheesta ei ehtinyt viime vuoden halloween-lehteen, mutta aaveet lienevät estelleet tarkoituksella, sillä tänä vuonna elokuva on entistäkin ajankohtaisempi – se täyttää pyöreät 100 vuotta! Kauhuelokuvia ei ole maassamme koskaan tehty kovin paljon, joten on hienoa että tällainen varhainen teos on kuitenkin olemassa.
Se lähes ei ole olemassa; elokuva on nimittäin osittain kadonnut filmi, ja vain sen kuvamateriaali on säilynyt välitekstien kadottua historian pyörteisiin. Mutta mitä merkillisintä, pian keskustelumme jälkeen törmäsin leffan dvd-versioon niinkin lähellä kuin Hervannan kirjastossa. Miten se on mahdollista – eihän elokuvan pitänyt enää olla olemassa kokonaisena? Kävi ilmi, että dvd on saatu kursittua kasaan käyttämällä väliteksteinä näytelmäversion käsiohelmatekstejä, jotka oli jostain vielä saatu kaivettua esiin. Elokuva siis perustuu Zacharias Topeliuksen kirjoittamaan näytelmään.
Vuonna 1838 Rautakylän kartanossa elelee vanha paroni Magnus Drakenhjelm, joka on jo toinen jalka haudassa, ja taloudenhoitaja aikuisen poikansa kanssa yrittää keplotella perintöä itselleen keinolla millä hyvänsä. Paikalle kuitenkin ilmaantuu myös paronin veljen leski tyttärentyttärensä kanssa. Paroni ei ole koskaan hyväksynyt näitä sukuunsa, sillä avioliiton lainvoimaisuudesta on epäselvyyttä. Löytyykö kadonnut vihkitodistus? Mitä taloudenhoitaja on valmis tekemään saadakseen perinnön itselleen?
Elokuvassa ei tapahdu kovin paljon, kuten voi arvatakin – näin vanhat elokuvat harvoin ovat mitään toimintapätkiä. Kuva on kuitenkin visuaalisesti tyylikästä katsottavaa. Vaikka mykkäelokuvat voivat olla tottumattomalle katsojalle hieman haastavaa katsottavaa – ajatus saattaa lähteä harhailemaan – minua kuitenkin viehättää niissä vanhan filmin patina sekä hieman töksähtelevä liike, joka luo jotenkin toismaailmallista tunnelmaa, salaperäistä nostalgiaa. Videokuvaa ei ole olemassa kovin pitkältä ajalta ihmiskunnan historiasta, ja jo sadan vuoden takainen liikkuva kuva tuntuu aikakapselilta toiseen maailmaan – jopa riippumatta siitä onko itse elokuva fiktiivisenä teoksena hyvä.
Musiikkia dvd:llä ei ole laisinkaan, vaikka usein mykkäelokuvien kotivideojulkaisuille on jotakin taustamusiikkia lisätty. Alunperinhän elokuvia säesti teatterissa elävä orkesteri, joten harvemmin näillä mitään virallista soundtrackia on. Olisin toivonut, että tässä olisi ollut edes valinnaisena jotakin taustahuminaa. Toisaalta tässähän on loputtomat mahdollisuudet katsoa elokuva millä tahansa musiikilla. Voisin kuvitella elokuvaan sopivan jotain Kuutamosonaatti-tyyppistä hiljaista pianomusiikkia, ehkä rauhallisempia pätkiä Castlevania-pelien soundtrackeiltä – tai miten olisi goottimörkö Mortiisin vanhat syntikkahumistelut? En kuitenkaan ensikatselulla lähtenyt tällaisiin experimentteihin, vaan katsoin elokuvan sellaisenaan ilman mausteita. Tuntui aluksi hieman hankalalta alkaa katsomaan täysin äänetöntä elokuvaa hiljaisessa huoneessa, mutta kyllä siihen sitten alkoi jotenkin uppoutumaan.
Oliko tämä nyt sitten kauhuelokuva? Noh, nykymittapuulla siitä ei oikein mitään pelottavaa löydy. Toisaalta estetiikka vie vahvasti goottilaiseen perinteeseen; tarinassa hiippaillaan vanhassa, jo parhaat päivänsä nähneessä kartanossa, jossa päähenkilö on enää tutiseva varjo itsestään. Tätä dynamiikkaa vielä korostavat muistelutakaumat, joissa nähdään paroni nuorena. Näissä kohtauksissa on huikeaa pukuloistoa, kun aateliset viettävät prameita juhliaan. Goottilaisellahan on fiktion piirissä tarkoitattu alunperin rappiota, ja sitä nämä yksinäisyyteen tuomitut paronit ja kreivit rapistuvissa huippulukaaleissaan nimenomaan edustavat – olivatpa vampyyrejä tai eivät.
Hirviöistä puheenollen (spoilerivaroitus!) minä kyllä hieman arvuuttelin, mahtaisikohan elokuvassa olla kummitusparoni, mutta valitettavasti yliluonnollisia aineksia ei tarinassa ollut. Mutta olisi melkein voinut olla; kaikki hahmot kalpeine kasvoineen ja vahvoine meikkeineen voisivat mennä vampyyristä. Paronia esittävän Adolf Lindforsin naama näyttää hieman samanlaiselta mörökölliltä kuin legendaarisen Frankenstein-näyttelijä Boris Karloffin pärstä uransa loppupuolella, ja taloudenhoitajan levinneet silmämeikit saavat miettimään, että tuoltakohan Alice Cooper näyttää herättyään päiväunilta.
Elokuvan juoni on sen verran simppeli, että pätkää voisi jopa luonnehtia hieman tylsäksi, mutta onneksi kokoillan elokuvaksi lyhykäinen 74 minuutin kesto helpotti katsomisurakkaa. Ja toki silkka kuvan katsominen lumosi sen verran, että sitä jaksoi tuijottaa. Ohjaaja Karl Fager oli varsinaiselta ammatiltaan lavastaja, ja kaiketi siinä on syy elokuvan hienoon visuaaliseen tyyliin.Välillä jopa unohdin katsovani kotimaista elokuvaa, sillä sen verran muualle sen tunnelma vei.
Hatunnosto dvd:n julkaisselle KaVille, joka on restauroinut tämän lähes jo kadonneen palan suomalaista elokuvahistoriaa kaiken kansan nähtäville.
Dvd-julkaisu vuodelta 2018, samalla levyllä myös Polyteekkarifilmi (1924). Kansallinen audiovisuaalinen instituutti, Suomi-filmin klassikot -sarja. Ilmaiseksi katsottavissa myös Elonet-sivustolla:
https://elonet.finna.fi/Record/kavi.elonet_elokuva_117268
-Pietari H.
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?