Selviytymisretki Eedenin kaupunkiviidakkoon

Työlihaksia kasvattamassa luonnon helmassa

Oli jälleen itse perkeleen lapsilleen lahjoittama sunnuntaipäivä, ja seikkailunhaluisena sekoilijana kaipasin elämälleni uusia haasteita. Päätin tarttua härkää sarvista, terästää sieluni, ja lähteä selviytymistaistoon matkalle kohti rakkaan äitini, Kristina Forsbergin, siirtolapuutarhamökkiä Tampereen Nekalassa.

 

 

Olin päättänyt selvitä tästäkin retkestä hengissä ja ehjin nahoin, mutten voinut varmuudella tietää, mitä ansakuoppia kohtalo olisi polulleni pudotellut. Selkäreppu harteilla lähdin reissuun Kalevan miesluolastani Keskustoria kohden tepastellen.

Päivä oli seesteinen, joskin torille päästyäni kaksi päihdeharrastelijaa koittivat vangita huomioni ja ryöstää tupakkini vilpittömällä kusipäätaktiikalla. Sanoin moi ja hei, ja nousin bussiin.

 

 

Julkisen liikenteen sankarilliset kuljettajat ovat toimivien suihkujen ohella niitä harvoja asioita, joihon olen oppinut tässä Jumalan hylkäämässä maassa luottamaan. Nuo metallilaivansa pyyteettömät kapteenit ovat vuodesta toiseen menestyksekkäästi järjestäneet minut määränpäähäni vaivojaan valittamatta.

 

 

Nekalaan saavuttuani olin hengissä, mutta rakkoni kaipasi pikaista puhdistautumista. Vaelsin äitini mökille, nappasin siirtolapuutarhan yleisen vessan avaimen kouraani, ja navigoin itseni käymäläasioille.

 

 

Luonnon helmaan lopulta asettauduttuani saatoin vain ihailla äitini aikaansaannoksia. Monialaisena osaajana, muun muassa kädentaitajana, tieteentekijänä ja ihmisten lannistumattomana auttajana kunnostautunut äitini oli puutarhataiteilullaan loihtinut paikasta viihtyisän ja kauniin. Tätä kelpaa toistekin tulla ihmettelemään. Ja selviydyinhän jälleen päivän eteeni asettamista haasteista – tällä kertaa jopa vailla kunniani kadottamista. Sukuvika on rasitteista pahinta laatua, mutta joskus sillekin on hyvä siedättäytyä. Pitäkää huolta äideistänne.

 

 

Teksti ja kuvat: Jere Jokinen