Saalistajat kapitalismia kuorimassa

Palanen kauneinta Suomea

Olimme saaneet mittamme täyteen esi-isiemme pyhäpäivien kunnioituksesta, ja määrätietoisuuden renkeinä päätimme lähteä purkamaan miehistä kiukkuamme tien päälle. Oli aivan tavallinen kesäinen sunnuntai, eikä tällä herramme lepopäivällä ollut mitään muutakaan tarjottavaa nälkäisille sieluillemme. Himoitsimme repiä kahleemme irti juuriaan myöten, ja täten lähdimme perunametsälle. Missiomme oli selvä ja tarkkarajainen, vaikka mielemme kärsivätkin vielä eilispäivän harhoista: löytää päivän kauneimmat ja namuisimmat perunat.

Matkakumppaninani oli hänen pyhitetty ylhäisyytensä herra Alpo Lintumies. Kyseinen maanteiden kuningas on tunnettu sujuvasti paskaa puhuvana limaniskana ja äänivallien kallonhalkojana niin siellä kuin täälläkin. Mies on kunnostautunut muun muassa kuvataiteilijana, elokuvaohjaajana, noitien haistelijana, bikinitarkastajana, suutarina, sutenöörinä ja piilotyöttömänä. Jätkä on vieläpä merkonomi, jonka harrastuksiin kuuluu diabetes ja vitsien loihtiminen silkasta vittuilun ilosta.

Mystinen matkamme kohti kaupallisuuden unelmien kenttää alkoi Tampereen Keskustorilta – vaikkakaan ajalla ja paikalla ei ole merkitystä silloin, kun ollaan maailmankaikkeuden pakkotyöläisinä. Olimme pakotettuja, suorastaan velvoitettuja lähtemään tälle matkalle, sillä kukaan muukaan ei sitä puolestamme tekisi. Kiipesimme vaivojamme valittamatta bussiin numero 14 maksaen matkamme kulut omista kuihtuneista kukkaroistamme. Istuuduttuani paikalleni tunnustelin kovettuneita känsiä käsissäni. Purin kieltäni katkeruudesta, mutta olin päättänyt, että kyyneleitäni en näille paskiaisille näyttäisi.

Heti alkutöiksemme saimme huomata, että alueen vartiointi oli täysin edesvastuutonta. Pääsimme rakennuksen ovista sisään ilman minkäänlaista ruumiintarkastusta. Emme myöskään havainneet ensimmäistäkään rynnäkkötuliasetta intohimottoman näköisillä vartijoilla. Tämähän olisi mitä oivallisin maaperä terrorismille ja massamurhille. Viattoman kansan onneksi olimme tuoneet itsemme paikalle, hampaisiin asti aseistettuina ja valmiina nykäisemään nirrin poikki kaikilta ylikiehuvilta punaniskajunteilta.

Talo oli täynnä sekasortoa muttei ainuttakaan tarjousta, josta emme olisi voineet kieltäytyä. Kodinkoneet ja viihde-elektroniikka seisoajököttivät kauhusta jäykkinä paikoillaan, kuin huutaen loputonta avunhuutoaan: ”Ottakaa meidät, vaikka väkisin!” Vain hävyttömän silmiinpistävät hintalaput estivät elottomia luontokappaleita loikkaamasta ahnaisiin säkkeihimme.

Leikkikaluosastolta Alpo kahmaisi riemastuen syleilyynsä legopaketin, mutta pelkkä kalun pitely hyppysissä ei saanut miehen nälkää tyydytetyksi. Ei – tavaran olisi itse purkauduttuva pahvisista kuoristaan ja sanottava: tahdon. Matkamme jatkui edelleen niin vaarattomissa tunnelmissa, että epäilimme jo joutuneemme silmänkääntötempun uhreiksi.

Vasta nuuhkittuaan kenkää, Alpo alkoi havaita libidonsa valuvan ulos nenästään. Täällä oli todellakin tehty jotain tuhmaa ja hävytöntä – ei ehkä edellisyönä, mutta ainakin joskus historian aamuhämärissä. Itseään väkinäisesti tyrkyttävää myyntimiestä ei näkynyt missään, joten jätimme kengänkin rauhaan.

Kulkumme jatkuttua Alpo alkoi äkkiä haistaa palaneen käryä. Utuinen ja painostava tunnelma sai hänet syöksähtämään piiloon ohi kulkevaa tullitarkastajaa, sillä olimmehan jättäneet passimme kotiin. Alpon omituinen käytös taivutti minut nöyrtymään viime hetkellä maan tasalle, kun myrkkynuoliparvi singahti vain senttien päästä takaraivostani. Ansa oli lauennut, ja me olimme jäädä sen viimeisiksi todistajiksi. Kukaan ei kuitenkaan näyttänyt huomaavan sekoiluamme, joten ryhdistäydyimme ja jatkoimme matkaamme.

Monien taiteiden mestarina Alpo halusi esitellä minulle myös tuntemustaan eläinmaailman eri lajeista. Tarjolla oli koko kirjo jumalaisen luomisnäytelmän pikku perkeleistä. Erityisen huomionarvoista, Alpo rykäisi, on perkeleiden kuningas: lempeäluonteinen koiraeläin. Edes esihistoriallinen mammutti ei pärjää tälle vikkelälle vipeltäjälle sen viekkaan kekseliäisyyden johdosta.

Päästyämme vihdoin matkamme todellisen tarkoituksen äärelle, emme olleet uskoa silmiämme. Perunat näyttivät hintapoliittisesti lähes syömiskelvottomilta. Nostimme kytkintä ja painoimme kaasua. Nämä eivät olleet vielä niitä droideja, joita etsimme.

Kuositettuamme hermojamme ruokkimalla sisäistä lastamme, saavutimme jälleen palasen teräksistä mielenrauhaamme. Ei tämä nyt sentään mikään pyhiinvaellusmatka ollut. Emmehän me olleet tulleet tänne julistamaan sotaamme pahuuden voimia vastaan. Päinvastoin: etsimme jotain hyvää itsellemme. Verkkarit jylhästi liehuen poljimme vaivautuneina eteenpäin kaihoten sitä seuraavaa suurta kertomusta, josta kertoisimme lapsen lapsillemme.

Kun Alpo vihdoin löysi perunalaarin, jonka kanssa voisi tehdä sovintonsa, olin tukehtua hyökyaaltomaiseen helpotukseen. Vitutus ja kyrpiintyminen riensivät ulos sielustani, kuin paeten ylihapettunutta ilmaa. Perunoita oli ainakin kuudessa eri kasassa, ja niitä oli ihan jokaisen iloksi. Oli namiperunoita, oli herkkuperunoita, oli myrkkyperunoita ja vaivaisperunoita. Oli varpusperunoita ja tattiperunoita. Oli vattuperunoita kuin myös kameliperunoita. Nyt ei kyllä miestä enää vituttaisi! Eipä niin.

Ja näin, sipsipussi säkkinsä pohjaa polttaen, Alpo Lintumies, tuo supersankareista vaivalloisin, jatkoi loputonta taivallustaan kohti maailmankaikkeuden ydintä – ja parempaa vitun ruokaa! Auttakaa jo herran tähden, lukijamme, nälkää näkeviä. Lahjoittakaa edes palanen sielustanne vapahtajallenne, ja lukekaa alati kehittyvää Nauhalaista!

 

Teksti ja kuvat: Jere Jokinen

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.