Kirjoittanut: Nauhalaisen toimitus
Puisevan puupöydän yllä leijui lamaannuttava löyhkä. Jere tiesi, että ruumis olisi pitänyt hävittää jo viime viikolla. Kaikkihan sen arvasivat, että hirttäytyminen olisi loogisin vaihtoehto. Mutta hulluus ei jättänyt sijaa arvailuille.
Toisaalta, kun kalman kangistamaa ruumista katsoi tarpeeksi pitkään, saattoi siinä nähdä jopa jotain kaunista. Hento, luiseva ruumis – kuinka sitä voisi alkaa sahaamaan pienempiin osiin? Tulisi kai aloittaa varpaista. Ne näyttivät niin herkullisilta. Pottuvarvasta salaattipedillä, tuumin mielessäni. Tuo nilkka näytti niin järsittävän hyvältä.
Ei, nyt jotain tolkkua ajatuksiin. Mutta tolkku ei ottanut tarttuakseen, kun lamaannuttava löyhkä vainosi hiilijalanjälkiäni. Avasin instrumenttisalkkuni ja aloin valita oikeanlaisia työkaluja. Luusaha, pianon ylimpiä kieliä, vasara ja muuta kivaa. Kirurgintarkaksi jälkeä ei voinut kehua, mutta eipä täällä ole ketään työtäni kritisoimassa.
Äkkiä mieleeni juolahtaa jotain tärkeää. Mihin ihmeeseen kätken ruumiin, tai ruumiinosat? Ripottelenko niitä pitkin kylää? Samalla hetkellä muistin suuren pakastearkun, joka sijaitsi perinnöksi saamallani mummonmökillä. Arkusta löytyisi valmiiksi viipaloitua hanhenmaksaa, joka maistuisi näillä keleillä jopa kuolleelle isoäidilleni. Työnsin maksaa irtileikatun pään suuhun ja nauroin. Irtopää söikin maksaa hyvällä halulla.
Ja onneksi maksaa oli runsaasti, sillä irtopäällä näytti olevan todella nälkä. No KYLLÄ – nyt maistuu.
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?