Jouluelokuvia on loputon määrä, ja niitä löytyy jokaiseen eri makuun: kevyttä höttöä, suurta melodraamaa, vähemmän tunnettuja kuriositeetteja ja raakaa verellä läträämistä. Tässä listausta sekä perinteisistä klassikoista että vaihtoehtoisista kulttileffoista. Ei väliä sillä, onko tyyli vanhoillista tai valtavirran vastaista, kunhan meininki on rehellistä ja joulumieli saavutetaan.
Perinteiset
Home Alone (Yksin kotona), 1990
Itselleni tämä on ehkä se kaikkein nostalgisin jouluelokuva. Lapsena katsoin tätä jatkuvasti, oli joulu tai ei. Näin aikuisiällä katsottuna elokuva tuntuu olevan lähinnä söpöstelevää hömppää, mutta se kuuluisa loppukohtaus jaksaa edelleen viihdyttää. Tämä johtuu Joe Pescin ja Daniel Sternin loistavasta komediallisesta kemiasta sekä onnistuneesta sarjakuvamaisesta kuvakerronnasta. Slapstickiä hyvinkin tehokkaimmillaan.
The Nightmare Before Christmas (Painajainen ennen joulua), 1993
Kun halloween ja joulu kohtaavat, syntyy siitä suosituin stop motion-animaatioleffa ikinä. Tim Burtonin ideoima ja Henry Selickin ohjaama musikaalikomedia yhdistelee onnistuneesti kahta päinvastaista estetiikkaa luoden täysin omanlaisen maailmansa. Harvoin olen nähnyt niin täydellistä yhtenäistä maailmaa kuin tässä elokuvassa. Hahmot, lavastukset, musiikki ja äänet sopivat yhteen niin hyvin että se kaikki tuntuu olevan samaa olentoa. Saattaa olla enemmän halloweenia kuin joulua, mutta kuten elokuvassakin opetetaan, kaikille omituisuuksille löytyy oma paikkansa.
Jingle All the Way (Isäni on Turbomies), 1996
Tämä ei ole listaus ’parhaista’ jouluelokuvista, sillä muuten kyseinen elokuva ei tässä ilmestyisi. Juuri tällaisia naurettavan korneja ja latteita koko perheen komedioita joutuivat merkittävät toimintasankarit tekemään urallaan saadakseen suurempaa yleisöä. Arnold Schwarzenegger tehtaili näitä ahkerammin kuin moni muu. Leffasta löytyy kyllä satiiria joulun kaupallistumisesta, ja kohtaukset, joissa kuvataan ostoshysteriaa, eivät näytä erityisen epärealistisilta nykyisessä Black Friday -maailmassa. Vähemmän realistisessa kohtauksessa Arska tappelee kokonaista joulupukkiarmeijaa vastaan, mikä on kuin joululahja itsessään.
A Christmas Carol (Saiturin joulu), 1984
Charles Dickensin klassikkokirjasta on tehty kymmeniä ja kymmeniä sovituksia, ja olet varmasti nähnyt niitä enemmän kuin yhden. Tämä brittiläinen TV-versio on yksi tunnetuimpia. George C. Scottin intensiivinen roolisuoritus Ebenezer Scroogena on leffan parasta antia. Scott osaa tunnetusti esittää vahvoja, epämiellyttäviä persoonia, mutta haavoittuvaisuus ja lämmin hymy luonnistuvat mieheltä yhtä hyvin. Scroogen kyyninen suhtautuminen jouluun on hyvinkin suosittua nykypäivänä, mutta kyse ei ole elämässä taikka tässä tarinassa siitä, että on pakko pitää joulusta. Kunhan osaa olla hyvä, antelias ihminen koko vuoden ympäri. Elokuva on juuri nyt katsottavissa Netflixissä.
It’s a Wonderful Life (Ihmeellinen elämä), 1946
James Stewartin esittämä George Bailey on turhautunut nuori mies, joka yrittää seurata unelmiaan mutta on jumittunut kotikaupunkiinsa. Lopulta kostautuvat ne hyvätkin teot, jotka ovat pitäneet miehen kotona. Kyseessä on periamerikkalainen elokuva aikakaudelta jolloin huudettiin asioita kuten ”Hot Dog!”, ”Gee Wiz!” ja ”Hee-Haw!” ilman minkäänlaista ironiaa. Elokuvassa kuvastuu rehellinen hyväntahtoisuus ja vanhoillinen hyveellisyys. Leffaa voisi syyttää liiallisesta sentimentaalisuudesta, mutta ohjaaja Capran tyylistä näkee selkeän lujatahtoisuuden ja aidon uskon maailman ja ihmisen hyvyyteen. Kuten parhaissa hyvän mielen elokuvissa, tässäkin uskalletaan hypätä niihin synkempiin vesiin. Täten se onnellinen loppu tuntuu ansaitulta. Pahuus on voimakas mutta voitettavissa. Epätoivon ote on vahva mutta vain väliaikainen.
Vaihtoehtoiset
Gremlins (Riiviöt), 1984
Tämä on minulle pitkälti korvannut Yksin kotona -leffan näin myöhemmällä iällä. Söpöstely on toimivampaa ja ilkikurisuus iskevämpää. Tuottaja Steven Spielbergin yleisöläheisyys yhdistyy täydellisesti ohjaaja Joe Danten kauhutaustaan. Spielbergin sanojen mukaan elokuvassa on asioita, joita haluaisi tapahtuvan itselleen ja asioita, mitä ei todellakaan tahdo omalle kohdalleen. Tämä onkin eskapismin koko pointti. Leffan leikkimielinen anarkistisuus inspiroi kokonaisen subgenren verran kopioelokuvia: Ghoulies, Critters, Hobgoblins ja Troll mainitakseni vain muutaman. Gremlins itse sai ainoastaan yhden jatko-osan. Mikään ei tietenkään voita alkuperäistä.
Brazil (Tämän hetken tuolla puolen), 1985
Eräs henkilökohtaisia suosikkejani katsoa juuri jouluna. Elokuva on satiiri vähäisestä toimistotyöntekijästä, joka yrittää navigoida labyrintinomaista byrokratiaa orwellimaisessa dystopiassa. Hän ajautuu puolivahingossa vallankumouksellisten terroristien joukkoon, mikä on ainakin jännittävämpää kuin loputtoman paperityön tekeminen. Kaikki tämä sattumoisin tapahtuu joulun aikaan, mikä antaa elokuvan hirveimmille kohtauksille absurdin vireen. Pieni tytär kysyy äidiltään, kuinka joulupukki voi päästä heidän kotiinsa sisään, kun heillä ei ole savupiippua. Äiti vakuuttaa tyttärelleen, että joulupukille kaikki on mahdollista. Hetkeä myöhemmin SWAT-poliisi räjäyttää tiensä läpi talon katosta ja pidättää perheen isän. Rauhallista joulua!
Santa Claus Conquers the Martians (Joulupukki valloittaa Marsin), 1964
/ Santa Claus (epävirallisesti Santa Claus vs. the Devil), 1959
En voinut valita näiden kahden välillä, sillä ne ovat samanlaisia monella tavalla. Molempien oli tarkoitus olla perinteisiä lapsille suunnattuja jouluelokuvia, mutta huonon laatunsa vuoksi niistä muotoutui vuosien saatossa kulttiklassikkoita. Santa Claus Conquers the Martians -elokuvassa Marsin kulttuuri on hyvin tylsää ja ilotonta, joten marsilaiset matkustavat Maahan kidnappaamaan Joulupukin tuomaan riemukasta joulusanomaa Marsin lapsille. Kaikki marsilaiset eivät pidä ideasta, ja tästä syntyy taistelu Marsin sielusta. Santa Claus vs. the Devil -elokuvassa Joulupukin paja sijaitsee ulkoavaruudessa, missä häntä avustaa joukko lapsityöläisiä ja Merlin-velho. Itse Saatana lähettää yhden demonin tappamaan Joulupukin ja muuttamaan kaikki maailman lapset tuhmiksi. Jos kornille roskalle nauraminen nostaa joulutunnelmaa, niin tästä ei paremmaksi pääse.
Black Christmas (Musta joulu), 1974
Yliopiston sisarkunta järjestää joulupippalot syrjäisellä mökillä. Yksi tytöistä katoaa, ja muut alkavat saamaan uhkaavia puheluita tuntemattomalta mieheltä. Pian muitakin katoaa, ja on selvää, että joku väijyy heitä. Tämä jouluteemainen kauhuelokuva antoi paljon vaikutteita tulevalle slasher-genren alkuteokselle Halloweenille. Black Christmas itse otti vahvasti vaikutteita samaan aikaan suosiossa olleesta italialaisesta giallo-genrestä. Tunnelmallinen kuvakerronta ja voimakkaiden värien käyttö on ehtaa gialloa, kuten on myös tappajan vähäinen näyttäminen. Leffaa värittää lisäksi roisi huumori, mikä ennakoi tulevaa teinikomediagenreä. Vuonna 2006 julkaistiin ala-arvoinen remake, jota ei kannata katsoa!
Die Hard (Vain kuolleen ruumiini yli), 1988
Jo julkaisustaan lähtien John McClanen ensimmäinen seikkailu on nauttinut arvostusta eräänä parhaimmista toimintaelokuvista ikinä. Lähivuosina se on saanut uuden tittelin parhaana joululeffana ikinä. Aiemmin mainitun Brazilin tyyliin joulu on vain taustalla, mutta se muistuttaa itsestään monissa merkittävissä kohdissa kuten kuolleen miehen päällä olevassa villapaidassa: ”Now I have a machine gun HO-HO-HO” (voit ostaa samanlaisen paidan netistä). Kun kaiken massiivisen tuhon ja tappamisen jälkeen lopputekstien aikana lähtee soimaan Let It Snow! Let It Snow! Let It Snow!, niin kyllä se joulumieli sieltä pakostakin löytyy.
Janne Karjalainen
