On the Road with Jack

Lähdin tripille, enkä koskaan palannut

Kirjoittanut: Jere Jokinen

1 – Tien yllä

Skootterini moottori yski kuin se olisi vetänyt keuhkonsa liian täyteen brasilialaista viidakkoruohoa. Vauhtimittari oli juuri ylittänyt 70 kilometrin tuntinopeuden, ja tiesin aiemmasta kokemuksesta koneen leikkaavan kiinni näissä nopeuksissa. Köhiminen lakkasi, mutta kuumaverisen tappajan reflekseilläni polkaisin petoeläimen jälleen murisemaan.

Olimme matkalla pyhään sotaan. Matkaseuranani minulla oli apina nimeltä Jack. Tuo moraaliton ja perusteellisen häpeämätön olento toimi adjutanttinani ja henkivartijanani, ja sen erityisosaamista oli kähveltää ruokaa ja juomaa varomattomilta ja valaistumattomilta.

Kuljimme pitkin pitkää, Intian itärannikkoa hivelevää moottoritietä Chennain suurkaupungista kohti ranskalaisten aikoinaan valtaamaa Pondicherryä. Vasemmalla puolellamme avautui meri Bengalinlahdelle ja oikealla vilisi tuuheita ja korkeita lehtipuita. Liikenne oli runsasta muttei mahdotonta, ja tropiikin savuinen löyhkä hyökkäsi väkivalloin sisuksiini jokaikisestä hikisestä ruumiini rivosta reiästä täyttäen kosmisen tietoisuuteni idän mustalla magialla.

Olimme matkanneet ehkä pari tuntia, kun matkatoverini ilmoitti saastaisin käsimerkein vaaran vaanivan lounaan suunnalla. Tummat aurinkolasini estivät minua alkuun näkemästä alastonta totuutta, mutta nostaessa katseeni kohti epäilyttävästi punertavaa taivasta havaitsin haaskalinnut, jotka olivat syöksymässä suoraan liikeradallemme.

Ohjeistin apinaa tuhoamaan vihollisemme raskaskaliiperisella käsiaseella, jonka olin jemmannut matkareppuuni, mutta pettymyksekseni kömpelö ja tyhmä eläin kaivoikin laukusta pyssyn sijaan banaanin ja ryhtyi järsimään sitä kuin sota olisi jo voitettu.

”Perrrrrkele!”, parahdin paniikin pyörteissä. Manaukseni kuultiin, sillä vain paholaisen itsensä armosta onnistuin nopein liikkein väistämään murhanhimoisen siipikarjan veriteon kaatamatta vauhtirautaani. Sivistymätön toverini kirkaisi riemusta viskaistessaan tyhjennetyillä baanaaninkuorilla kolme siivekästä hengiltä.

Loput lentueesta liitelivät kirouksia sadatellen karkuun ja vannoivat kostoa jossain toisessa ajassa, toisessa paikassa. Olimme kuitenkin liian kiireisiä ja läpiämme myöten liian tärkeällä asialla kantaaksemme huolta siitä, mitä karmaisevia ja kauaskantoisia seurauksia lakia pelkäämättömillä tekosillamme olisi jossakin tulevassa tai menneessä elämässä. Kun hengenlähtö on lähellä, on aikaa elää ainoastaan tässä ja nyt, jos yhtään missään.

Tämän apinakin tiesi, vaikka olikin liian typerä ja karvainen eläin erottaakseen amerikkalaisessa murhateollisuuden tehtaassa valmistetun kokomustan, pikkutuhman .44-kaliiperisen Smith & Wessonin revolverin kahdeksan ja kolmen kahdeksasosa tuuman ruostumattomalla teräspiipulla keltaisesta, puussa kasvavasta ja energiavajeen hoitoon suunnitellusta lääkekasvista, joka sofistikoituneiden rillipäiden kiihkeissä, intohimoisissa kielipeleissä tunnettiin nimellä Musa sapientum.

En kuitenkaan ollut valinnut otusta matkaseurakseni sen älyn vuoksi, joten suojauksemme rakoilusta saatoin syyttää ainoastaan omaa arvostelukykyäni. Tai jonkun sivupersoonani. En enää muistanut, kuka meistä loppujen lopuksi oli päättänyt tarjota tuolle perin epäluotettavalle, joustamattomalle, oikukkaalle ja loukkaavalle elukalle ikuista liittoa pahan voimia vastaan. Tässä kuitenkin olimme, eikä kukaan meistä mahtanut mitään moneudellemme tässä ivallisen ykseyden aikamatkassa, vatkaamassa, jahkaamassa, jahtaamassa, aina seuraavaa sanaa tai ajatusta, joka jostain syövereistä kumpuaa…

Kevytpäisyyteni juonimissa metapsykofyysisissä harhailuissani pohdin kolmen tai neljän tovin verran, josko seuralaiseni olisi syytä tarttua hetkeksi suitsista kiinni, mutta röhkiviä ja synnintuntoisia sikoja rahtaavan rekan materialisoituminen miltei nokkani eteen havahdutti hermoja virkistävällä aromillaan aistini jälleen hereille.

Tänään ei todellakaan olisi aikavaluuttaa nuokahtaa rattiin ja löytää itseään koomasta jonkun maantiepuoskarin klinikalta, jotta – ja vain jotta – joku varakas ja onnen suosima misantrooppi pääsisi nauttimaan munuaisestani illallispöydällään. Sormen tai varpaan voisin ehkä luovuttaa, pahimmillaan suosikkiluomeni vasemman pakarani yläpuolelta, mikäli mainittu uhritoimitus jouduttaisi missiotamme edes muutaman sanan verran.

Näinä arvaamattomina aikoina ja näissä toteutumattomissa tunnelmissa olivat sanat näet kultaakin kalliimpia, eikä niitä sopinut jaella ilmaiseksi ja vailla palkkiota tai toivoa lunastuksesta tuonpuoleisessa. Vaikka ketäpä tuonpuoleinen vielä huolettaisi, kun täälläolo tarjosi mittaamattomia ja entuudestaan nimeämättömiä rikkauksia niille, jotka olisivat kyllin rohkeita, kyllin määrätietoisia ja kyllin hämäriä sukeltamaan syvyyksiin ja tarttumaan siihen, mikä heille oli luvattu jo aikojen alkaessa alusta ja taas alusta niin, ettei millekään ikinä tulisi yhtään minkäänlaista levotonta loppua tai huoletonta hoppua.

Merituuli pyyhkäisi hikeä kireiltä kasvoiltani viilettäessämme pyhän vihan siivillä suuntanamme eteläinen sammakonnielijöiden soluttama rannikkokaupunki. Kädellinen alkoi jo nuokahdella takanani, kun oranssina hehkuva kekäle vajosi alemmas kohti horisonttia. Moottori hurisi kiitollisena siitä, että maltoin säilyttää nopeusmittarin 70 kilometrin tuntinopeuden alapuolella.

Ihastellessani auringonlaskun silmiäni lempivää lumoa ja katsellessani ajan takapuolta ja maistellessani suussani sitä, mistä olimme vasta hetki sitten selvinneet mieleni teki alkaa hyräillä jostakin tajuntani marginaalista kumpuavaa haikeaa, villistä lännestä muistuttavaa sävelmää. Jokin riitasointuisen sieluni häilyvä osa ei kuitenkaan kyennyt päästämään irti mitättömästä huolenaiheesta: Kauanko kestäisi, että skootterini vuokraaja tajuaisi joutuneensa kahden apinan kusettamaksi ja saisimme kannoillemme armeijallisen kaakkoisintialaisia, rappeutuneita, aviorikollisia, alipalkattuja, ylihinnoiteltuja ja vahvojen psykedeelisten lääkkeiden koukkuun hurahtaneita verenhimoisia sadistikyttiä?

 

2 – Levitaatioita

Asetuimme eläimeni kanssa päätiestä erkanevan polun varrella kasvavan muinaisen ja vinksahtaneella tavalla viisaan näköisen bodhipuun juurelle viettämään tulevan yön, sillä emme halunneet päräyttää kaupunkiin pimeällä, jolloin riski joutua kulkukoirien paistinpannulle olisi diskantti. Lakia ahnaasti arkailematta rakensimme unihiekalla höystetyn nuotion valaisemaan matkaamme yli hindushamaanien sushuptiksi nimittämän syvän unen välikuoleman, jotteivät pahat henget vangitsisi sielujamme vainoharhaiseen välitilaan, jossa mahdollisestakin tulisi mahdotonta.

Leirituli loihti bodhipuun ja sitä ympäröivän punertavalla mullalla kasvavan vihreän nurmen välille elämiä halkovan yhteyden, joka sumensi silmistämme painostavan päivän kerryttämät karmiset kuormat ja takasi, ettemme tulevaisuudessa toistaisi menneisyytemme virheitä, kunhan vain olisimme riittävän onnekkaita ja selväpäisiä tajutaksemme, mitä nämä virheet sitten olivatkaan olleet.

Seikkailijan ja hengensankarin huimapäisellä elämänpolulla tämä oli kaikkea muuta kuin taattua, sillä kun on nopeat liikkeet ja jäntevät lihakset, ei ole aikaa jäädä miettimään, mitä monisäikeisiä motiiveja on edellisenä hetkenä tullut tekojensa tarkoitteeksi syöttäneeksi. Korkealta hypätessä on mahdotonta arvioida, miten syvälle veteen tulee uppoamaan, ja kalsareiden on parasta olla oikean kokoiset, ellei halua nousta pinnalle munasillaan tai pöksyt korvissa – riippuen siitä, miten päin on sattunut veteen molskahtamaan.

Oikean silmäni vetistely havahdutti minut jälleen tiedostamaan, mikä törsäilijä olinkaan sanojeni kanssa. Myös adjutanttini näytti panneen asian merkille, sillä luullen vähä-älyisenä ja tärkeilevänä eläimenä osaavansa kirjoittaa se rustasi parhaillaan tikulla pienelle maasta noukkimalleen vihreälle bodhipuun lehdelle tiukkaa analyysia käyttäytymishäiriöistäni kuin komppanian virallinen kirjuri. Hymähdin kuivan ylimielisesti apinan aivottomuudelle ja nappasin matkarepustani läpinäkyvän muovipullon, joka oli puolillaan kirkasta vaikkakin hieman siemennestemäisen sakeaa juomaa.

Kookosviina kirveli ikeniäni ja poltti ruokatorveani kallistaessani säiliön sisältöä alas kurkustani. Krapulaa en näillä leveyspiireillä kaivannut, vaikka kundalinini sitä alitajuisesti minulta toivoikin. Huomenna tarvitsisin kuitenkin kaikki aistini terävimmillään, mikäli mielin selviytyä järkeäni menettämättä kaupungissa, jossa vaani alituinen vaara kuulla lausuttavan ranskaa. Jotkut nimittivät sitä rakkauden kieleksi, mikä johtui siitä, että kuultuaan vain muutamankin tavun tätä tehosekoittimen ja tanniinien puurouttamaa puhetta, kuulijoilla oli tapana kadottaa kaikki tappamisentahtonsa ja nostaa kätensä pystyyn ja laskea housunsa alas antautuvan rakkauden eleinä. Tehtävämme tärkeydestä ja sisumme tarpeellisuudesta johtuen olisimme apinani kanssa ennemmin asettaneet pallimme giljotiiniin ja laittaneet laukkumme naulaan kuin luopuneet ilostamme surmata pahantekijöitä maailmasta.

Lakatessani jälleen haaskaamasta kalliita resursseja näin siimahännän istuvan vieressäni ruohomättään päällä cashew-pähkinöitä pureskellen ja pohtivaisena päälakeaan raapien. Koitin tiedustella, mikä olentoa mietitytti, mutta se oli kai liian uppoutunut meditaatioonsa tai liian kyyninen vastatakseen. Päätin jättää sen rauhaan ja ryhtyä keskittymään omaan samadhiini.

Suljin päättäväisesti viinapullon korkin, asetin sen maahan ja yritin vääntäytyä istumaan sanoinkuvaamattomaan ja vuosien harjoittelua vaativaan asentoon, kunnes tunnustin itselleni, etten koskaan ollut jaksanut nähdä vaivaa sitä oppiakseni. Tyydyin tavanomaiseen risti-istuntaan, joka oli palvellut pyyteettömästi minua jo sadoilla menestyksekkäillä sotaretkillä.

Vanha kotipoltteluun ja hiusten hienovaraiseen halkomiseen erikoistunut sadhu oli eräässä aiemmassa elämässäni opettanut minulle lukemattomia erilaisia esoteerisia ja vaikeasti omaksuttavia tekniikoita ketterän kehoni ja mutkikkaan mieleni hillitsemiseksi. Aikojen saatossa ja ajan hengen kelkkaan kiinnittyäkseni olin kuitenkin onneni armosta unohtanut suurimman osan näistä.

Oppi-isäni oli pyhässä pidättyväisyydessään pahoinpidellyt ja pilkannut minua säälimättä, mutta mikään ei ollut pelastanut minua itseltäni. Villi ja levoton luontoni ei kai vaan tahtonut pysyä niiden nyöreissä, jotka tyytyivät istumaan lootusasennossa maailmankaikkeutta palvellen ja palvoen ja suurta tuomiopäivää tavoitellen.

Henkäisin miehekkäästi moottoritien tomut ulos keuhkoistani ja aloitin hengityksen vakauttamisharjoituksella. Juoppo guruni oli neuvonut minua laskemaan hengityksiäni kymmeneen, mutta koska tiesin pystyväni parempaan, laskin aina neljääntoista asti. Kolmentoista kohdalla vanha rastapää yleensä joko laski alleen tai sammui, mistä tiesin voittaneeni pelin.

Mestarien opit tulee kuolettaa ja tikapuut potkaista kumoon, kun niitä ei enää tarvita. Näinpä opettajani kohtasi kaimansa luomassa lunta sinä päivänä, jona hän pahaa aavistamatta oli noussut aina tikapuidensa ylimmälle puulle asti noukkimaan omenaa naapurinsa puusta. Poistuin hetken mielijohteesta syntyneen tekoni jälkeen paikalta ripeästi mutta vailla tunnontuskia, sillä tiesin, että aikansa kullakin.

Harjoitettuani muutamia momentteja matemaattista slalomia nenäni kärjellä aloin aistia kihelmöivien energioiden virtauksen nousevan jalkapohjistani kohti lantiotani. Virtaus voimistui hetki hetkeltä, kunnes puristava painekattila kihisi kallossani. Kuulin heinäsirkkojen sirkutusta vasemmassa korvassani jonkun vieraan ja vaivaannuttavan voiman pyrkiessä tunkeilemaan taajuuksilleni. Olin vastaanottavaisella tuulella, joten sallin tunkeilijan puhutella minua.

”Herra Livingston, oletan?”, kuului aristokraattista brittienglantia puhuva syvä miesääni.

”Väärä numero, idiootti!”, sylkäisin solvauksen välitajuntani eetteriin ja suljin luurin.

Hetken emmittyäni päätin kuunnella seuraavaa säveltäjää, sillä kaipasin juttuseuraa, eikä matkaseuralaiseni tarjonnut liiemmin mielekästä dialogia ja materiaalisessa ulottuvuudessa kohtaamani paikalliset olivat yleensä kiinnostuneita vain joko päänahastani tai perssilmästäni.

Latasin jälleen kaiken keskittymisenergiani heinäsirkkaorkesteriin, ja annoin ajan tehdä tehtävänsä. Hetken päästä sirinän keskeltä kumpusi uusi ääni, tällä kertaa jokseenkin hämmentyneen ja epäselvää amerikkaa mutisevan mieshenkilön: ”Tilatkaa jostain golf-kenkiä. Muuten emme koskaan pääse tästä paikasta elävinä.”

Äänessä ja sen sanomassa oli jotain tuttua, mutten kyennyt sijoittamaan sitä yhteenkään tuntemaani konserttisaliin tai bordelliin. Mukaan liittyi toinen, vahvasti saksalaisittain englantia murtava karskin kuuloinen miesääni: ”Jos se vuotaa, voimme tappaa sen.”

Oliko kyseessä perääni lähetetty palkkatappaja? Mistä myrskyisän menneisyyteni mielenmaisemista tunnistin ja samanaikaisesti en tunnistanut näitä hahmoja?

”Tahdon kysyä teiltä joukon kysymyksiä, ja haluan saada niihin vastaukset välittömästi”, jälkimmäinen jatkoi vakavaan, kuulustelevaan sävyyn.

”Anna palaa!” sisäinen ääneni karjaisi uhmaavasti haastajalleni.

”Kuka on isäsi, ja mitä hän tekee?”

Epäröin hetken, sillä aivan tätä en osannut odottaa. ”En koskaan tuntenut isääni, eikä hän minua, mutta olen varma, ettemme mahtuisi samaan huoneeseen”, päätin lopulta lukita vastaukseni.

”Tule mukaani, jos tahdot elää”, ääni jatkoi kuin olisi tarkoittanut jokaista sanaa niiden kaikissa käsitettävissä tai käsityskyvyn ylittävissä merkityksissä.

Epäilykseni varmistui. Pahat henget yrittivät saada minut loukkuun astraalimatkalleni niin, etten kykenisi suorittamaan maallista tehtävääni loppuun.

”Hyvä yritys, Douglas Quaid”, kuulin hymyilevän ääneni vastaavan tietämättä, mistä se oli poiminut mainitsemansa nimen. Sulkiessani taajuuden kuulin hahmon vielä räkättävän syvältä kurkusta kumpuavaa hillitsemätöntä ja takuuvarmasti itävaltalaista nauruaan.

Avasin silmäni ja olin jälleen bodhipuun juurella. Apina oli kellahtanut kumoon ja kuorsasi ruohonkorsien väristessä sen kostean nenän alla. Käänsin katseeni kohti itää, jossa saatoin kuunvalossa hahmottaa Bengalinlahden vaimeiden tyrskyjen iskeytyvän vasten kookkaita, aaltoja murtavia kiviä, jotka oli tarkoituksella tuupattu veteen ehkäisemään tsunamien aiheuttamia tuhoja. Silmieni vaellellessa valkohuippuisten tyrskyjen tuoksinassa en voinut vavisuttaa mielestäni sitä sumeaa aavistusta, että olin ollut täällä joskus aiemminkin, jossain aiemmassa elämässä.

Mikä maksaa? Miksi en saa tunnelmistani ja niiden nimeämisestä lunnaita, tahdoin kysyä, mutta aika ja sanat ja taikuus eivät hönkineet tänään siihen suuntaan, että olisivat visioineet vaivaa vastata ja kyllästää joutilaan marttyyrin mieleni timanttisilla totuuksilla ja kirkkailla ja selvärajaisilla ideoilla. Toistaiseksi joutuisin tyytymään olemaan pelkkä varjo luojan luolan seinällä.

Asetuin kyljelleni maate, painoin pääni vasten yltäni riisumaani koleaa, lohikäärmekuvioitua hupparia ja suljin silmäni luottaen levollisesti siihen, että kummituksilla ja hattivateilla olisi ikuinen porttikielto kaltaiseni julman skeptikon ja barbaarin uniin. Poskipääni kumpusivat hölmöön hymyyn, kun unen ja valveen välimaastoon vaipuessani saatoin jo ennakoivasti haistaa tuoreen napalmin huumaavan aromin sieraimissani.

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.