Kirjoittanut: Jere Jokinen
1 – Tien yllä
Skootterini moottori yski kuin se olisi vetänyt keuhkonsa liian täyteen brasilialaista viidakkoruohoa. Vauhtimittari oli juuri ylittänyt 70 kilometrin tuntinopeuden, ja tiesin aiemmasta kokemuksesta koneen leikkaavan kiinni näissä nopeuksissa. Köhiminen lakkasi, mutta kuumaverisen tappajan reflekseilläni polkaisin petoeläimen jälleen murisemaan.
Olimme matkalla pyhään sotaan. Matkaseuranani minulla oli apina nimeltä Jack. Tuo moraaliton ja perusteellisen häpeämätön olento toimi adjutanttinani ja henkivartijanani, ja sen erityisosaamista oli kähveltää ruokaa ja juomaa varomattomilta ja valaistumattomilta.
Kuljimme pitkin pitkää, Intian itärannikkoa hivelevää moottoritietä Chennain suurkaupungista kohti ranskalaisten aikoinaan valtaamaa Pondicherryä. Vasemmalla puolellamme avautui meri Bengalinlahdelle ja oikealla vilisi tuuheita ja korkeita lehtipuita. Liikenne oli runsasta muttei mahdotonta, ja tropiikin savuinen löyhkä hyökkäsi väkivalloin sisuksiini jokaikisestä hikisestä ruumiini rivosta reiästä täyttäen kosmisen tietoisuuteni idän mustalla magialla.
Olimme matkanneet ehkä pari tuntia, kun matkatoverini ilmoitti saastaisin käsimerkein vaaran vaanivan lounaan suunnalla. Tummat aurinkolasini estivät minua alkuun näkemästä alastonta totuutta, mutta nostaessa katseeni kohti epäilyttävästi punertavaa taivasta havaitsin haaskalinnut, jotka olivat syöksymässä suoraan liikeradallemme.
Ohjeistin apinaa tuhoamaan vihollisemme raskaskaliiperisella käsiaseella, jonka olin jemmannut matkareppuuni, mutta pettymyksekseni kömpelö ja tyhmä eläin kaivoikin laukusta pyssyn sijaan banaanin ja ryhtyi järsimään sitä kuin sota olisi jo voitettu.
”Perrrrrkele!”, parahdin paniikin pyörteissä. Manaukseni kuultiin, sillä vain paholaisen itsensä armosta onnistuin nopein liikkein väistämään murhanhimoisen siipikarjan veriteon kaatamatta vauhtirautaani. Sivistymätön toverini kirkaisi riemusta viskaistessaan tyhjennetyillä baanaaninkuorilla kolme siivekästä hengiltä.
Loput lentueesta liitelivät kirouksia sadatellen karkuun ja vannoivat kostoa jossain toisessa ajassa, toisessa paikassa. Olimme kuitenkin liian kiireisiä ja läpiämme myöten liian tärkeällä asialla kantaaksemme huolta siitä, mitä karmaisevia ja kauaskantoisia seurauksia lakia pelkäämättömillä tekosillamme olisi jossakin tulevassa tai menneessä elämässä. Kun hengenlähtö on lähellä, on aikaa elää ainoastaan tässä ja nyt, jos yhtään missään.
Tämän apinakin tiesi, vaikka olikin liian typerä ja karvainen eläin erottaakseen amerikkalaisessa murhateollisuuden tehtaassa valmistetun kokomustan, pikkutuhman .44-kaliiperisen Smith & Wessonin revolverin kahdeksan ja kolmen kahdeksasosa tuuman ruostumattomalla teräspiipulla keltaisesta, puussa kasvavasta ja energiavajeen hoitoon suunnitellusta lääkekasvista, joka sofistikoituneiden rillipäiden kiihkeissä, intohimoisissa kielipeleissä tunnettiin nimellä Musa sapientum.
En kuitenkaan ollut valinnut otusta matkaseurakseni sen älyn vuoksi, joten suojauksemme rakoilusta saatoin syyttää ainoastaan omaa arvostelukykyäni. Tai jonkun sivupersoonani. En enää muistanut, kuka meistä loppujen lopuksi oli päättänyt tarjota tuolle perin epäluotettavalle, joustamattomalle, oikukkaalle ja loukkaavalle elukalle ikuista liittoa pahan voimia vastaan. Tässä kuitenkin olimme, eikä kukaan meistä mahtanut mitään moneudellemme tässä ivallisen ykseyden aikamatkassa, vatkaamassa, jahkaamassa, jahtaamassa, aina seuraavaa sanaa tai ajatusta, joka jostain syövereistä kumpuaa…
Kevytpäisyyteni juonimissa metapsykofyysisissä harhailuissani pohdin kolmen tai neljän tovin verran, josko seuralaiseni olisi syytä tarttua hetkeksi suitsista kiinni, mutta röhkiviä ja synnintuntoisia sikoja rahtaavan rekan materialisoituminen miltei nokkani eteen havahdutti hermoja virkistävällä aromillaan aistini jälleen hereille.
Tänään ei todellakaan olisi aikavaluuttaa nuokahtaa rattiin ja löytää itseään koomasta jonkun maantiepuoskarin klinikalta, jotta – ja vain jotta – joku varakas ja onnen suosima misantrooppi pääsisi nauttimaan munuaisestani illallispöydällään. Sormen tai varpaan voisin ehkä luovuttaa, pahimmillaan suosikkiluomeni vasemman pakarani yläpuolelta, mikäli mainittu uhritoimitus jouduttaisi missiotamme edes muutaman sanan verran.
Näinä arvaamattomina aikoina ja näissä toteutumattomissa tunnelmissa olivat sanat näet kultaakin kalliimpia, eikä niitä sopinut jaella ilmaiseksi ja vailla palkkiota tai toivoa lunastuksesta tuonpuoleisessa. Vaikka ketäpä tuonpuoleinen vielä huolettaisi, kun täälläolo tarjosi mittaamattomia ja entuudestaan nimeämättömiä rikkauksia niille, jotka olisivat kyllin rohkeita, kyllin määrätietoisia ja kyllin hämäriä sukeltamaan syvyyksiin ja tarttumaan siihen, mikä heille oli luvattu jo aikojen alkaessa alusta ja taas alusta niin, ettei millekään ikinä tulisi yhtään minkäänlaista levotonta loppua tai huoletonta hoppua.
Merituuli pyyhkäisi hikeä kireiltä kasvoiltani viilettäessämme pyhän vihan siivillä suuntanamme eteläinen sammakonnielijöiden soluttama rannikkokaupunki. Kädellinen alkoi jo nuokahdella takanani, kun oranssina hehkuva kekäle vajosi alemmas kohti horisonttia. Moottori hurisi kiitollisena siitä, että maltoin säilyttää nopeusmittarin 70 kilometrin tuntinopeuden alapuolella.
Ihastellessani auringonlaskun silmiäni lempivää lumoa ja katsellessani ajan takapuolta ja maistellessani suussani sitä, mistä olimme vasta hetki sitten selvinneet mieleni teki alkaa hyräillä jostakin tajuntani marginaalista kumpuavaa haikeaa, villistä lännestä muistuttavaa sävelmää. Jokin riitasointuisen sieluni häilyvä osa ei kuitenkaan kyennyt päästämään irti mitättömästä huolenaiheesta: Kauanko kestäisi, että skootterini vuokraaja tajuaisi joutuneensa kahden apinan kusettamaksi ja saisimme kannoillemme armeijallisen kaakkoisintialaisia, rappeutuneita, aviorikollisia, alipalkattuja, ylihinnoiteltuja ja vahvojen psykedeelisten lääkkeiden koukkuun hurahtaneita verenhimoisia sadistikyttiä?
2 – Levitaatioita
Asetuimme eläimeni kanssa päätiestä erkanevan polun varrella kasvavan muinaisen ja vinksahtaneella tavalla viisaan näköisen bodhipuun juurelle viettämään tulevan yön, sillä emme halunneet päräyttää kaupunkiin pimeällä, jolloin riski joutua kulkukoirien paistinpannulle olisi diskantti. Lakia ahnaasti arkailematta rakensimme unihiekalla höystetyn nuotion valaisemaan matkaamme yli hindushamaanien sushuptiksi nimittämän syvän unen välikuoleman, jotteivät pahat henget vangitsisi sielujamme vainoharhaiseen välitilaan, jossa mahdollisestakin tulisi mahdotonta.
Leirituli loihti bodhipuun ja sitä ympäröivän punertavalla mullalla kasvavan vihreän nurmen välille elämiä halkovan yhteyden, joka sumensi silmistämme painostavan päivän kerryttämät karmiset kuormat ja takasi, ettemme tulevaisuudessa toistaisi menneisyytemme virheitä, kunhan vain olisimme riittävän onnekkaita ja selväpäisiä tajutaksemme, mitä nämä virheet sitten olivatkaan olleet.
Seikkailijan ja hengensankarin huimapäisellä elämänpolulla tämä oli kaikkea muuta kuin taattua, sillä kun on nopeat liikkeet ja jäntevät lihakset, ei ole aikaa jäädä miettimään, mitä monisäikeisiä motiiveja on edellisenä hetkenä tullut tekojensa tarkoitteeksi syöttäneeksi. Korkealta hypätessä on mahdotonta arvioida, miten syvälle veteen tulee uppoamaan, ja kalsareiden on parasta olla oikean kokoiset, ellei halua nousta pinnalle munasillaan tai pöksyt korvissa – riippuen siitä, miten päin on sattunut veteen molskahtamaan.
Oikean silmäni vetistely havahdutti minut jälleen tiedostamaan, mikä törsäilijä olinkaan sanojeni kanssa. Myös adjutanttini näytti panneen asian merkille, sillä luullen vähä-älyisenä ja tärkeilevänä eläimenä osaavansa kirjoittaa se rustasi parhaillaan tikulla pienelle maasta noukkimalleen vihreälle bodhipuun lehdelle tiukkaa analyysia käyttäytymishäiriöistäni kuin komppanian virallinen kirjuri. Hymähdin kuivan ylimielisesti apinan aivottomuudelle ja nappasin matkarepustani läpinäkyvän muovipullon, joka oli puolillaan kirkasta vaikkakin hieman siemennestemäisen sakeaa juomaa.
Kookosviina kirveli ikeniäni ja poltti ruokatorveani kallistaessani säiliön sisältöä alas kurkustani. Krapulaa en näillä leveyspiireillä kaivannut, vaikka kundalinini sitä alitajuisesti minulta toivoikin. Huomenna tarvitsisin kuitenkin kaikki aistini terävimmillään, mikäli mielin selviytyä järkeäni menettämättä kaupungissa, jossa vaani alituinen vaara kuulla lausuttavan ranskaa. Jotkut nimittivät sitä rakkauden kieleksi, mikä johtui siitä, että kuultuaan vain muutamankin tavun tätä tehosekoittimen ja tanniinien puurouttamaa puhetta, kuulijoilla oli tapana kadottaa kaikki tappamisentahtonsa ja nostaa kätensä pystyyn ja laskea housunsa alas antautuvan rakkauden eleinä. Tehtävämme tärkeydestä ja sisumme tarpeellisuudesta johtuen olisimme apinani kanssa ennemmin asettaneet pallimme giljotiiniin ja laittaneet laukkumme naulaan kuin luopuneet ilostamme surmata pahantekijöitä maailmasta.
Lakatessani jälleen haaskaamasta kalliita resursseja näin siimahännän istuvan vieressäni ruohomättään päällä cashew-pähkinöitä pureskellen ja pohtivaisena päälakeaan raapien. Koitin tiedustella, mikä olentoa mietitytti, mutta se oli kai liian uppoutunut meditaatioonsa tai liian kyyninen vastatakseen. Päätin jättää sen rauhaan ja ryhtyä keskittymään omaan samadhiini.
Suljin päättäväisesti viinapullon korkin, asetin sen maahan ja yritin vääntäytyä istumaan sanoinkuvaamattomaan ja vuosien harjoittelua vaativaan asentoon, kunnes tunnustin itselleni, etten koskaan ollut jaksanut nähdä vaivaa sitä oppiakseni. Tyydyin tavanomaiseen risti-istuntaan, joka oli palvellut pyyteettömästi minua jo sadoilla menestyksekkäillä sotaretkillä.
Vanha kotipoltteluun ja hiusten hienovaraiseen halkomiseen erikoistunut sadhu oli eräässä aiemmassa elämässäni opettanut minulle lukemattomia erilaisia esoteerisia ja vaikeasti omaksuttavia tekniikoita ketterän kehoni ja mutkikkaan mieleni hillitsemiseksi. Aikojen saatossa ja ajan hengen kelkkaan kiinnittyäkseni olin kuitenkin onneni armosta unohtanut suurimman osan näistä.
Oppi-isäni oli pyhässä pidättyväisyydessään pahoinpidellyt ja pilkannut minua säälimättä, mutta mikään ei ollut pelastanut minua itseltäni. Villi ja levoton luontoni ei kai vaan tahtonut pysyä niiden nyöreissä, jotka tyytyivät istumaan lootusasennossa maailmankaikkeutta palvellen ja palvoen ja suurta tuomiopäivää tavoitellen.
Henkäisin miehekkäästi moottoritien tomut ulos keuhkoistani ja aloitin hengityksen vakauttamisharjoituksella. Juoppo guruni oli neuvonut minua laskemaan hengityksiäni kymmeneen, mutta koska tiesin pystyväni parempaan, laskin aina neljääntoista asti. Kolmentoista kohdalla vanha rastapää yleensä joko laski alleen tai sammui, mistä tiesin voittaneeni pelin.
Mestarien opit tulee kuolettaa ja tikapuut potkaista kumoon, kun niitä ei enää tarvita. Näinpä opettajani kohtasi kaimansa luomassa lunta sinä päivänä, jona hän pahaa aavistamatta oli noussut aina tikapuidensa ylimmälle puulle asti noukkimaan omenaa naapurinsa puusta. Poistuin hetken mielijohteesta syntyneen tekoni jälkeen paikalta ripeästi mutta vailla tunnontuskia, sillä tiesin, että aikansa kullakin.
Harjoitettuani muutamia momentteja matemaattista slalomia nenäni kärjellä aloin aistia kihelmöivien energioiden virtauksen nousevan jalkapohjistani kohti lantiotani. Virtaus voimistui hetki hetkeltä, kunnes puristava painekattila kihisi kallossani. Kuulin heinäsirkkojen sirkutusta vasemmassa korvassani jonkun vieraan ja vaivaannuttavan voiman pyrkiessä tunkeilemaan taajuuksilleni. Olin vastaanottavaisella tuulella, joten sallin tunkeilijan puhutella minua.
”Herra Livingston, oletan?”, kuului aristokraattista brittienglantia puhuva syvä miesääni.
”Väärä numero, idiootti!”, sylkäisin solvauksen välitajuntani eetteriin ja suljin luurin.
Hetken emmittyäni päätin kuunnella seuraavaa säveltäjää, sillä kaipasin juttuseuraa, eikä matkaseuralaiseni tarjonnut liiemmin mielekästä dialogia ja materiaalisessa ulottuvuudessa kohtaamani paikalliset olivat yleensä kiinnostuneita vain joko päänahastani tai perssilmästäni.
Latasin jälleen kaiken keskittymisenergiani heinäsirkkaorkesteriin, ja annoin ajan tehdä tehtävänsä. Hetken päästä sirinän keskeltä kumpusi uusi ääni, tällä kertaa jokseenkin hämmentyneen ja epäselvää amerikkaa mutisevan mieshenkilön: ”Tilatkaa jostain golf-kenkiä. Muuten emme koskaan pääse tästä paikasta elävinä.”
Äänessä ja sen sanomassa oli jotain tuttua, mutten kyennyt sijoittamaan sitä yhteenkään tuntemaani konserttisaliin tai bordelliin. Mukaan liittyi toinen, vahvasti saksalaisittain englantia murtava karskin kuuloinen miesääni: ”Jos se vuotaa, voimme tappaa sen.”
Oliko kyseessä perääni lähetetty palkkatappaja? Mistä myrskyisän menneisyyteni mielenmaisemista tunnistin ja samanaikaisesti en tunnistanut näitä hahmoja?
”Tahdon kysyä teiltä joukon kysymyksiä, ja haluan saada niihin vastaukset välittömästi”, jälkimmäinen jatkoi vakavaan, kuulustelevaan sävyyn.
”Anna palaa!” sisäinen ääneni karjaisi uhmaavasti haastajalleni.
”Kuka on isäsi, ja mitä hän tekee?”
Epäröin hetken, sillä aivan tätä en osannut odottaa. ”En koskaan tuntenut isääni, eikä hän minua, mutta olen varma, ettemme mahtuisi samaan huoneeseen”, päätin lopulta lukita vastaukseni.
”Tule mukaani, jos tahdot elää”, ääni jatkoi kuin olisi tarkoittanut jokaista sanaa niiden kaikissa käsitettävissä tai käsityskyvyn ylittävissä merkityksissä.
Epäilykseni varmistui. Pahat henget yrittivät saada minut loukkuun astraalimatkalleni niin, etten kykenisi suorittamaan maallista tehtävääni loppuun.
”Hyvä yritys, Douglas Quaid”, kuulin hymyilevän ääneni vastaavan tietämättä, mistä se oli poiminut mainitsemansa nimen. Sulkiessani taajuuden kuulin hahmon vielä räkättävän syvältä kurkusta kumpuavaa hillitsemätöntä ja takuuvarmasti itävaltalaista nauruaan.
Avasin silmäni ja olin jälleen bodhipuun juurella. Apina oli kellahtanut kumoon ja kuorsasi ruohonkorsien väristessä sen kostean nenän alla. Käänsin katseeni kohti itää, jossa saatoin kuunvalossa hahmottaa Bengalinlahden vaimeiden tyrskyjen iskeytyvän vasten kookkaita, aaltoja murtavia kiviä, jotka oli tarkoituksella tuupattu veteen ehkäisemään tsunamien aiheuttamia tuhoja. Silmieni vaellellessa valkohuippuisten tyrskyjen tuoksinassa en voinut vavisuttaa mielestäni sitä sumeaa aavistusta, että olin ollut täällä joskus aiemminkin, jossain aiemmassa elämässä.
Mikä maksaa? Miksi en saa tunnelmistani ja niiden nimeämisestä lunnaita, tahdoin kysyä, mutta aika ja sanat ja taikuus eivät hönkineet tänään siihen suuntaan, että olisivat visioineet vaivaa vastata ja kyllästää joutilaan marttyyrin mieleni timanttisilla totuuksilla ja kirkkailla ja selvärajaisilla ideoilla. Toistaiseksi joutuisin tyytymään olemaan pelkkä varjo luojan luolan seinällä.
Asetuin kyljelleni maate, painoin pääni vasten yltäni riisumaani koleaa, lohikäärmekuvioitua hupparia ja suljin silmäni luottaen levollisesti siihen, että kummituksilla ja hattivateilla olisi ikuinen porttikielto kaltaiseni julman skeptikon ja barbaarin uniin. Poskipääni kumpusivat hölmöön hymyyn, kun unen ja valveen välimaastoon vaipuessani saatoin jo ennakoivasti haistaa tuoreen napalmin huumaavan aromin sieraimissani.
3 – Uppeluksissa
Kookosviina kirveli jälleen hammaskumejani harjatessani sillä puruluitani. Hammastahnan puuttuminen matkatavaroistamme sai minut epäilemään, olinko tehnyt jonkinlaisen erheen jossain menneessä olomuodossani, kun luojamme ei ollut saanut minua huomioimaan niinkin tärkeää seikkaa kuin suuhygienia. Mutta onnekseni muistin, että kaltaiseni edistyksellinen elämäntaiteilija ei tee virheitä. Vian täytyi siis olla joko kasvatuksessani tai geeneissäni.
Purukalustoani puhdistellessani silmiini osui polun varrella tuen varassa seisova kulkuneuvomme. Vasta nyt kiinnitin huomiota skootterin karuun kauneuteen. Kultaiset raidat aaltoilivat sen keltaisella rungolla, jota vasten pyörien ja ohjauskahvojen likainen ja kulahtanut mustuus muistuttivat minua jostakin, mitä olin tappanut ja syönyt kauan sitten.
Ajokki oli tietysti kärsineen ja kalutun näköinen, ja siitä puuttui täysin oikeanpuoleinen peili, mikä oli tyypillistä näillä seuduilla. Nopeus- ja polttoainemittarit kuitenkin toimivat moitteettomasti. Rakkauteni elotonta mutta takuuvarmasti sielullista konetta kohtaan leimahti silmissäni ja siltä seisomalta siinä määrin, että päätin antaa sille nimen: Leijona.
Hyppäsimme apinani kanssa petoeläimen selkään, heilautimme kiitollisina hyvästit untamme suojanneelle bodhipuulle ja karautimme matkoihimme kohti määränpäätämme. Pian saisimme nähdä, tarjoaisiko Pondicherry riittävän katalaa ja konnamaista juonenkulkua, jotteivät sanani kaikuisi kuuroille korville.
Noin puolisen tuntia resurssejamme verottanut matka taittui aika-avaruutta pilkkovassa psyykessäni sutjakkaasti. Parkkeerasin Leijonan pian kaupungin ytimen tavoitettuamme pienen kahvikioskin viereen, josta ristiretkemme jatkui jalan.
Värikkäät, likaiset, savuiset ja varsin intialaiset kaupungin kadut olivat tupaten täynnä paikallista laita- ja myötäpuolen kulkijaa. Riksataksit, polku- ja moottoripyörät, henkilöautot, jalankulkijat, vuohet, koirat ja lehmät risteilivät villisti sekametelissä perustaen psykoottista atmosfääriä aivojaan asianmukaisesti jumppaamattomille. Itse olin kuitenkin kaikenlaisia saastaisia läpiä läpikäynyt ja kokemuksistani kyynistymätön elämänsankari, joka saattoi luottaa lipevän ällinsä pettämättömään kykyyn liueta mistä tahansa koettelemuksista.
Kävellessämme muina apinoina pitkin Mahatma Gandhi Roadia vaistosin ranskalaisen katujyräpartion varjostavan meitä. Sammakoilla oli valkoiset uniformut ja sininen koppalakki, ja he kantoivat pitkiä, puusta ja teräksestä valmistettuja, miehekkään näköisiä kivääreitä. Emme missään nimessä halunneet tulla jyrätyksi perästä päin, joten tarvitsimme harhautuksen. Onnettaremme halveksui jumittamista tapahtumaköyhässä tarinankerronnassa, ja täten kohdallemme osui pieni ja vaatimattoman näköinen cashew-pähkinäkauppa.
Avasin oven ja riuhtaisin nähtävyyksistä lumoutuneen lemmikin perässäni sisälle ahtaaseen huoneeseen, jonka seinille pultatut hyllyt olivat ääriään myöten täynnä eri rotuisia ja eri tavoin maustettuja cashew-pähkinöitä pakattuina valmiiksi muovisiin, yleensä puolen kilon tai kilon pusseihin.
Väkevien mausteiden totuudentajua mykistävä löyhkä heilautti ovelin mielenkääntein tajuntani puolihelvetilliseen psykoosiin, jossa näin ennakoivia takaumia jostakin rinnakkaisfaktuaalisesta miljööstä. Visioissani olin kaunis nuori nainen, vastasyntynyt uuteen uljaaseen maailmaan, joka pörssikeinotteli mahdottomuuksien rajaseuduilla. Solkenaan viuhahtelevissa mielikuvissa ratsastin kamelilla äärettömyyksiin ulottuvassa erämaassa, jonka valtavat, aaltoilevat hiekkadyynit olivat valkoista, hienokiteistä ja arvatenkin namuisaa sokeria.
Aika seisoi täällä muuttumattomana alastoman intiaanin hahmossa, joka pyrki opastamaan minua ratsuineni kulkemaan kohti 60-luvun rock-tähteä muistuttavaa pitkätukkaista ja nahkahousuihin pukeutunutta hahmoa. Koska kauniina ja koskemattomana neitona tunsin kiusallista seksuaalista vetovoimaa tuota dionyysisen karismaattista ilmestystä kohtaan, päätin kuitenkin hetken mielijohteesta sukeltaa toisaalle. Kierähdin alas kamelini selästä ja käsivarret ojossa syöksähdin pää edellä kohti sokeripetiä.
Havahduin parapsykoottisesta unestani pulskahtaessani veden alta pintaan. Syljin ja yskin raikasta ilmaa huutavasta kehostani ulos suolaista, hieman ihmisulosteelta maistuvaa vettä, ja pyrin kaikilla aisteillani määrittämään sijaintiani. Olin yhä tallella, mikä tarkoitti etten ollut kadottanut itseäni, sillä tunnistin noin sadan metrin päässä erottuvan rantakivikon takana nousevan kaupungin edelleen Pondicherryksi. Näin, haistoin ja kuulin Le Cafén valkoisen rakennuksen jossain kello kahden suunnalla. Intuitioni oli siis johdattanut minua oikeaan suuntaan loikatessani pähkinäkaupan porteista kohti tuntematonta.
Lähdin levitoimaan meduusa-tekniikalla kohti rantaa, ja ehdin olla kaksi tai kolme hengenvetoa huolissani uimataidottoman apinan kohtalosta, kunnes hahmotin sen jo istuvan yhdellä pientareen kookkaista kivistä beediä sauhutellen ja varpaillaan poskeaan raapien. Elukka vilkaisi minua tuiman soimaavasti kavutessani vaatteet vettä vuotaen ylös kivikkoa. Istahdin sen vierelle tasaamaan hengitystäni ja aurinkokuivaamaan materiaani.
”Annahan henkoset”, tokaisin ojentaen hetken päästä 75-prosenttisesti kuivuneen oikean käteni käryävän beedin suuntaan.
Tältä istumalta opin, että koska kapitalistinen ja oikeutensa tunteva adjutanttini vierasti vakaumustensa nojalla jakamisen ideaa, se kieltäytyisi ikuisesti – tai ainakin niin pitkään kuin muistaisi itsensä – jättämästä jämiä viisaammilleen. Päästäkseen pätemään ja maistaakseen vallantunnetta egoistinen eläin kuitenkin viskaisi sylistään joltakulta tupakkakauppiaalta pöllimänsä paperisen beedikääreen, joka avaamattomana sisälsi 30 halpaa ja terveystietoisten mielestä äärimmäisen kuolettavaa pieneen lehteen käärittyä savuketta.
Kaivoin paketista imettävää ja lutkutin spadduuni liekin taivaalla porottavasta pallerosta, jonka kanssa olin jo aikojen alussa solminut rikkomattoman liiton. Luonnonvoimien vilpittömyyteen ja hyväntahtoisuuteen saatoin aina luottaa – milloin niillä ei vain ollut kädellisten tai persjalkaisten temperamenttia tai skorpionin horoskooppia. Vaa’assani ei kuitenkaan paljoa painanut, oliko avulias auttajani jousimiesrapu vaiko neitsythärkä, kunhan se saisi liekkini syttymään.
Tuulen vangittua viimeisetkin savumme nostimme jalkaa ja lähdimme nousemaan kohti näkökenttäämme osuvaa Le Café’ta. Astuimme puisista saluunan ovista sisälle tilaan, joka sykki sirkuksellisilla taajuuksilla. Intialainen kääpiö seisoi baaritiskillä puolituisessa haara-asennossa lukemassa kovaan, jodlaavaan ääneen tamilinkielistä runoutta samalla, kun ympärillä hääri kirjava kombo jonglöörejä, tulennielijöitä, akrobaatteja ja muita fjongaavia friikkejä. Jokin käsittämätön ääni kaikukopassani tuumaili, että jos natsit olisivat voittaneet tähtien sodan, täältä he tulisivat etsimään salakuljettajaa druideilleen.
Asetin auringon kuivattaman ydinolemukseni tiskin äärelle ja nähtyäni seinällä koreilevan Creedencen kullatun LP:n tilasin pullollisen Sioux City Sarsaparillaa. Kun kahvilaa pyörittävä nuori intialainen mies reagoi tilaukseeni keikutellen hämmentyneenä ja nolostuneena päätään puolelta toiselle, dedusoin tulleeni väärään keilahalliin.
Tyydyin runsassokeriseen maitokahviin, sillä ajattelin, että jos emme voi voittaa ranskalaisia, meidän lienee parasta liittyä heihin. Ainakin siksi aikaa, että saisimme juurrutettua Eiffel-tornin syövyttämät harhat aivokuoriltamme sellaiselle maaperälle, joka ei katsoisi pahalla rikostamme. Apinalle tämä olisi vaivattomampaa, koskapa se oli tyhmä ja huolimaton eläin, jonka keskittymiskyky ei riittänyt ylläpitämään yhtä mielikuvaa hetken seitsemästoistaosaa kauemmin. Toverini oli kuitenkin liian kiinnostunut jonglöörien viskomista värikkäistä palloista vaatiakseen siivuaan juomastani.
Meriveden suolaisuus liukeni kieleltäni antautuessani aistimaan tumman kahvin, rasvaisen maidon ja huumaavan sokerin ilmiömäistä makuyhdistelmää koko kehollani. Petoeläimen korvani olivat kuitenkin jatkuvasti erottelemassa normista poikkeavia hälysointeja alitajuntaani koulukiusaavasta audiosfääristä. Kun kolmannen ja neljännen hörppäisyn puolivälissä jostain kuuluva ääni muistutti minua lähiöbaarin puolen litran tuoppia vasten kilahtavasta haarukasta, tiesin varautua vaaraan. Se vaani jossain kello viiden tienoilla, kilistellen teroitettuja, myrkyllisiä hampaitaan, ja juonta kiristääkseen ja sanojani tuhlatakseen se oli tullut tänne tappamaan muutakin kuin aikaani.
4 – Selvittelyjä
Punainen verivana lipui levottomana pitkin unettavasti aaltoilevaa vedenpintaa ja leijaili hiljalleen kohti ulappaa. Huuhtelin merivedessä kirvelevää otsaani, joka oli kärsinyt viiltohaavan taistelussamme pahan voimia vastaan. Hännällinen toverini vahti selkäpuolellani maassa sätkivää, hopeiseen teippiin harsottua myttyä, jonka sisällä sätki yksi keskimittainen tamilikääpiö. Olimme selvinneet ja jopa vavistuksen verran edenneet uskaliaalla urallamme muttemme ilman sanallisia kustannuksia.
Noin varttituntia aikaisemmin ranskalaisella aksentilla portugalia murtanut käärmepäinen vuohi oli pyrkinyt yllättämään meidät Le Cafén kakofonisen sirkuksen keskellä. Onneksemme trinitrotolueenilla terästetyt aistini anastivat kuitenkin niskaotteen vastustajamme selkänahasta ennen kohtalon kuuluisaa H-hetkeä.
Olennon emanoituessa materiaksi kielipeleillä keikailevan kääpiön housunlahkeesta sain väistettyä sen salamannopean iskun valonnopeiden refleksieni armosta syöksähtämällä villisti tiskin toiselle puolen. Noustessani pystyyn epäsikiö oli valmiina jatkoille, ja sen talttapäinen häntä sivalsi z-kirjainta muistuttavan haavan otsaani. Olin kuitenkin jo tässä vaiheessa napannut limettien silpomiseen käytetyn kukri-veitsen tiskin alta, ja jakautumaton huomioni tiesi jokaisella huitaisullani, mihin pisteeseen kolmiulotteista aistiharhatodellisuutta verenhimoani peilaava terä tulisi osumaan. Toimintakohtaus oli hädin tuskin päässyt alkamaan, kun hanurista irtaantuneen hännän vielä liitäessä riemukaaressa halki ilman löysi käärme onnettoman päänsä kirkuvan jonglöörin vapisevista käsistä.
Myös vähäjärkinen adjutanttini oli kerennyt loikkaamaan vuohen niskaan purren ja raapien oliota vimmatusti tajuamatta sitä menneiden mystikkojen kovaan ääneen lausumaa mantraa, että kun tappaa pään, kehollakin on perinteenä kuolla. Boddhisattvojen myötätunnollani sallin kuitenkin puolimielisen eläimen elätellä sokeaa uskoaan, että se oli jollain kosmisesti hyvin vaatimattomalla mutta karmisesti kotiuttavalla tavalla edesauttanut kampanjamme koherenssia.
Kääpiö esitti alkuun syyntakeetonta, mutta roikotettuani sitä ylösalaisin jaloista apinan kutittaessa veitikan jalkapohjia saimme sen tunnustamaan liittonsa Beelzebubin kanssa. Siksipä paketoimme pikkumiehen akilleenkantapäästä aataminomenaan jeesusteipillä ja nappasimme sen myöhempää kuulustelua varten mukaamme.
Koska pelkäsimme paikallisten väittävän virkavallalle meidän vetäneen aseemme ensin, pakenimme paikalta pikaisesti ja ilmaisuvoimaisia ja tulkintakelpoisia johtolankoja jättämättä. Taistelutoverini olisi halunnut purra päät poikki silminnäkijöiltä, mutta luvattuani addiktioyliherkälle eliölle nuuhkaisun menopelimme polttoainesäiliöstä, suostui se jättämään rikoksemme todistajat auktoriteettien suolitähysteltäviksi.
Säntäsimme päät kolmansina kiveksinä halki ranskalaiskorttelin, ohi suurisieluisen Gandhin patsaan ja kohti kahvikioskin pihaan parkkeerattua Leijonaa. Apina piti matkalla hysteeristä rääkynää, jotta säästyisimme kuulemasta hallusinogeenistä ranskan kieltä. Vihamieliset ja vertamme janoavat kurlaajat olivat kuitenkin naulattuina TV:n ääreen jossakin meille tuntemattomassa kerhohuoneessa tehden asioita, joista ei oltu edes uskallettu haaveilla sitten kevään 1789.
Haluttomina kuvailla turhan yksityiskohtaisesti jokaista ohitsemme vilisevää puuta, kiveä tai lehmää painoimme pikakelausnappia ja sukelsimme aikajatkumossa takaisin nykyhetkeen. Pidin tiukalla otteella kiinni jeesusteipin päästä, jotta apina sai nauttia ansaitsemastaan päivittäisestä leikkituokiosta vierittäessään teippikääreestä purkautuvaa puolituista pitkin ruohikkoa. Äkäinen kääpiö sylki suustaan siansaksaa intialaisella aksentilla pompatessaan lopulta pystyyn. Sain kuitenkin olennon kesytettyä, kun vilautin mutkani ruostumatonta mutta vakuuttavasti virnistävää piippua pikkupirun leveän nenän edessä.
Juttutuokiomme miekkosen kanssa oli pikainen vaikkakin täynnä kielimuureja, joiden murtaminen edellytti mausteisten mantrojen manaamista ja termoksellista ylikuumennettua chaita, jonka maito oli klönttistä. Kääpiö kertoi meille kaiken, minkä jo tiesimme muttemme enää pitkiin aikoihin olleet muistaneet. Anamnesiksemme antoi meille kuitenkin sitkeitä oivalluksia sen suhteen, minne meidän tulisi seuraavaksi suunnata hyökkäyksemme.
Istahdin alas Tsingis Khanista minua jollain oudolla, sanoinkuvaamattomalla tavalla muistuttavalle kivelle, ja sytytin beedi-sätkään ilmiliekin. Soturin vaistoni kehotti minua katsahtamaan kohti pohjoista, josta olimme hetkeä aiemmin saapuneet. Kaupunki oli piilossa poukaman ja tuuheiden puiden pimennossa, mutta saatoin erottaa ohuen savupatsaan kohoavan niiltä paikoin, missä arvioin Le Cafén vielä tovi sitten seisseen. Vaikka töllistelyni ei löytänytkään tietään tapahtumien ytimeen, osasin korkealentoisen mielikuvitukseni voimin maistella kansanmurhan kitkeryyttä kielelläni.
Kaivoin repustani kauniisti kiiltävän .44-magnumin huolehtiakseni sen tarpeista, sillä tiesin, että kohtalomme saattaisi vielä sallia meidän tappaa epä- ja puolitotuuksia tieltämme ennen missiomme vääjäämätöntä, nirvaanista loppupistettä, josta uusi episodi aina samsarisen nälän tyydyttämiseksi välttämättä sikiää. Käsikanuuna huokui tyytyväisyyttä, ja jokainen sen kuudesta pesästä oli tyydytetty hopeakärkisellä luodilla. Kunkin padin päähän olin Rambo-puukollani taiteillut vaarallisen näköisen mutta hyvää tarkoittavan hakaristin, sillä en toivonut jättäväni mitään puhtaan onnen varaan. Setä-Samulikin sen tiesi, että kun on kyse absoluuttisesta pakosta ja vailla omantunnon tuskia lahdata joka ikinen nilkki nilkkejä täyteen ahdetusta huoneesta tai muusta määrittämättömästä tilasta, ei sopu löydä sijaa halvoille kiinalaisille korvikkeille.
Saatuani levottomuuteni tyydytetyksi ainoastaan ajattelemalla tappamista sitä konkretisoimatta sulloin leluni takaisin reppuuni. Oli aika siirtyä tuumasta toimeen ja jättää turha pölinä sikseen, sillä en itsekään enää jaksanut kuunnella ääntäni pohtimassa, mitä tärkeää minun tulisi seuraavaksi mainita, jotta missiomme etenisi edes kolmen rivin verran ilman toisteisia keloja ja turhauttavan ja uhriuttavan systeemin vaatimia veroja.
Päätimme tappaa kääpiön tylsyyteen sitomalla tumpin jeesusteipillä puuhun ja pakottamalla sen kuuntelemaan korvalapuista 17-osaista luentosarjaa darwinismista. Sitten loikkasimme Leijonan selkään ja kiisimme takaisin tien päälle ymmärtäen, että tomuinen ja kapea moottoritie olisi jälleen kotimme seuraavien sanojen sivalteluun vaaditun ajan. Suuntanamme oli Pondista luoteeseen sijaitseva, hindujen Kalin aikakautta jossakin vuoden 4290 tienoilla perustansa saanut Gingeen linnake, jonka ounastimme adjutanttini kanssa käymiemme neuvottelujen nojalla olevan täynnä petollisia, poliittisesti epävakaita ja perversseihin salatieteisiin sotkeutuneita Beelzebubin kätyreitä.
Sisäinen säveleni alkoi hiljalleen synkronisoitua skootterin moottorin ärhäkkään äänihumppaan suurin piirtein siinä kohtaa tietä, kun rakennuksen seinältä julistetta mutusteleva vuohipariskunta vilahti ohitsemme. Köysi kiristyi kiristymistään sinne tänne päättömästi säntäilevän juonen ja lukemattomista persoonallisuushäiriöistä kärsivän kerronnan ympärillä. Räjähdysaltis romukoppani nautti kuitenkin levosta ja niistä funkkaavista fiiliksistä, joita hetkittäin sain, kun kohdistin katseeni länteen päin. Unelmieni siveettömät soinnut näet kertoivat minulle, että tuolla suunnalla sijaitsisi kohtaloni majakka sitten joskus, kun olisin ensin tappanut riittävästi aikaani ja sen kielipuolisia kätyreitä näissä mielenmaisemissa.
Olemisen avaruuden loihtima ja kasvojani vastaan laupeasti lankeava ilmavirta sai tuntemaan oloni kuolemattomaksi tämän unenomaisesti viipyilevän hetken harteilla ratsastaessani. Nyt jos koska oli tullut päätähuimaava hetki kuolettaa turha lässytys ja hypätä suoraan asian ytimeen, jottei johdatukseni vaan saattaisi minua harhaan, väärille poluille ja vääränlaiseen seuraan. Sillä tiesin, etteivät viholliseni puhumalla kuolettuisi. Väänsin Leijonan kahvasta vielä hitusen verran saadakseni vauhtimittarin värisemään juuri 70:n kilometrin tuntinopeuden alapuolella, sillä halusin elää aivan sydänkäyräni terävimmällä reunalla. Siellä, missä vaarantuntu on korkeimmillaan, ja missä seuraukset eivät noudata enää minkäänlaisia tottumusten ja tiedemiesten opettamia lakeja tai loitsuja.
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?