Mullistava musiikkivuosi 1991

Maailmassa tapahtui vuonna 1991 suuria globaaleja mullistuksia, kuten Neuvostoliiton hajoaminen, kylmän sodan loppuminen ja ensimmäinen Persianlahden sota. Suomea koetteli ankara talouslama.

Pienemmässä mittakaavassa mullistuksen kohtasivat myös rockmusiikki ja teini-ikäinen mieleni, johon iski tuona vuonna krooninen musiikkihulluus. Aiemminkin olin jonkin verran musiikkia kuunnellut, mutta tuolloin jokin naksahti päässä lopullisesti eri asentoon. Samaan aikaan maailmanlaajuisesti rockmusiikin mannerlaatat liikahtivat uuteen asentoon ja aiheuttivat yhdenlaisen maanjäristyksen.

Tuon ajan Suomessa elettiin vielä varsin vahvassa yhtenäiskulttuurissa. TV-kanavia näkyi useimmilla kolme ja radiossa kanavat olivat yhtä harvassa. Paikallisradioita oli muutamia, mm. Tampereella 957 ja Helsingissä Radio City, mutta valtakunnallisia kaupallisia kanavia saatiin vielä odottaa tovi. Tässä tilanteessa kulta-aikaansa eli vuonna 1990 aloittanut Ylen uusi “nuorisokanava” Radiomafia.

Radiomafian laajempi merkitys olisi kokonaan oman juttunsa aihe. Itselleni se muodostui merkittäväksi välineeksi musiikki-intoilussa ja tiedon löytämisessä, tuolloin kun ei Googlea, Wikipediaa, Youtubea eikä Spotifyä ollut. Kirjastosta ja kaupoista löytyi jonkinlainen valikoima levyjä, kirjoja ja lehtiä, mutta kokonaiskuvaa sai kasailla aika pienistä paloista.

Aluksi kiinnostukseni kohdistui eniten tuoreisiin julkaisuihin, mutta pidemmän päälle Radiomafian tärkeimmäksi anniksi muodostuivat toimitetut musiikin erikoisohjelmat, kuten Metalliliitto, Ulvovat sudet (blues), Kantrispagetti, Yöjuna (soul), Räkärodeo (indiekitararock), Tutti Frutti Rock’n’roll Show (varhainen rock/rockabilly) ja Onnenpäivä (1960-70-lukujen musiikki).

Grungen nousu ja uho

Joskus olen kuullut sanottavan, että musiikissa 1980-luku vaihtui 1990-luvuksi vasta vuonna 1991. Väite on sikäli perusteltu, että tuona vuonna tapahtui musiikkimaailmassa isompi tyylillinen mullistus. Kasariartistit ja -tyylit potkaistiin tylysti historian kaatopaikalle, josta ne on kylläkin sittemmin kaivettu takaisin käyttöön. Erityisesti glam metalin (“tukkahevin”/“sukkahousuhevin”) kirkuvanväriset trikoot, kajalit ja hiuslakat vaihdettiin flanellipaitoihin, risaisiin farkkuihin ja kampaamattomaan kuontaloon kun grunge breikkasi valtavirtaan.

Grungessa oli enemmän kyse asenteesta kuin mistään yhtenevästä musiikillisesta tyylistä. Lajin neljä suurta, eli Nirvana, Pearl Jam, Soundgarden & Alice in Chains, eivät juurikaan kuulostaneet toisiltaan, eivätkä bändit itse olleetkaan leimasta kovin innostuneita. Yhteistä geeniperimääkin yhtyeillä toki oli ja kaikki olivat kotoisin Seattlesta.

Sikäli kun grungessa jokin yhteinen punainen lanka oli, se oli varmaankin vastareaktio kasarimusiikin kaupallisuudelle ja soittajien virtuositeetin korostamiselle ohi musiikin sisällön ja “aitouden”. Reaktio ja sen kohde olivat siis varsin samankaltaiset kuin reilua vuosikymmentä aiemmin punkilla oli ollut 1970-luvun pöhöttyneiksi koettuja megabändejä ja ylimonimutkaista progea kohtaan. Jossakin määrin ironisesti alakulttuurin vastareaktiosta itsestään kasvoi massiivinen kaupallinen ilmiö muutamaksi vuodeksi.

Klassikkolevyjä toinen toisensa perään

Seuraavaksi lyhyt katsaus muutamiin vuoden 1991 tärkeimmistä julkaisuista.

Nirvana: Nevermind
Yhtyeen toinen levy, joka räjäytti pankin. Varsinkaan megahitti Smells Like Teen Spiritiltä ei pystynyt välttämään. Nirvanalla oli grungesuuruuksista ehkä selvimmin aiemmasta valtavirrasta erottuva tyyli ja punkmainen eetos. Kurt Cobainista tuli hetkeksi kokonaisen sukupolven ääni.

Metallica: Black Album
Vuoden 1991 toinen megalevy, jonka myötä Metallicasta tuli paitsi maailman suurin metallibändi myös valtavirran suosikki. Sillä tiellä ovat edelleen, vaikka kone on välillä yskinytkin. Osa vanhoista faneista toki nurisi tyylin vaihdoksesta ja “sell outista”, mutta uusia kuuntelijoita löytyi moninkertaisesti tilalle. Voinee väittää, että samalla bändi hinasi koko metalligenren uuteen aikaan ja osaksi mainstreamia.

Pearl Jam: Ten & Soundgarden: Badmotorfinger
Pearl Jamin debyytti ja Soundgardenin kolmas levy ovat kiistatta klassikkoja nekin, ja kuuluvat yhtyeiden parhaimmistoon. Ilmestymisaikaan ne jäivät kyllä vahvasti Nirvanan ja Metallican varjoon. Itse en ole ikinä osannut päättää, mikä grungesuuruuksista eniten miellyttää, ovat kuitenkin varsin erilaisiakin. Pearl Jam ja Soundgarden ovat tyylillisesti jonkin verran lähempänä aiempaa valtavirran rockia ja metallia kuin Nirvana ja Alice in Chains.

Guns N’Roses: Use Your Illusion I & II
Lopun alkua. Tämän jälkeen ei klassiselta gunnarikokoonpanolta (josta tosin jo rumpali oli vaihtunut) saatu enää kuin cover-levy ja jälkikäteinen livepaketti. Megalomaanisella projektilla on yhteensä mittaa yli 2,5 tuntia ja monen mielestä se olisi ollut parempi tiivistettynä yhdeksi normaalimittaiseksi levyksi. Ehkä niin, mutta itseäni rönsyilevä mammutti silti viehättää edelleen.

Ozzy Osbourne: No More Tears
“Onpa äijällä jännä ääni ja tyyli, mahtaakohan olla mielenkiintoinen persoonakin?” Myöhempi tarkastelu on osoittanut, että kyllä tosiaan on. En varmaankaan ole nauranut ääneen minkään kirjan äärellä niin usein kuin Ozzyn omaelämäkertaa lukiessa, vaikka tragediaakin matkaan mahtuu. Itse levy ei kuulu ihan samaan kastin kuin soolouran alun klassikot, mutta on silti laadukas kokonaisuus.

Red Hot Chili Peppers: Blood Sugar Sex Magick
Okei, eli rokkia voi tehdä näinkin ja yhdistellä sitä tuollaisiin juttuihin. Lienee RHCP:n paras levy, vähintään itselleni ehdottomasti läheisin.

Sepultura: Arise
Vuonna 1991 en vielä Sepulturaan törmännyt kuin korkeintaan ohimennen. Nykyään levy on ehdottomasti yksi suosikeistani yhtyeen tuotannosta.

Alice Cooper: Hey Stoopid
Ei kuulu Alicen diskografian suurimpien klassikoiden joukkoon. On silti varsin viihdyttävä pläjäys ja itseäni kiinnostivat kovasti myös levyn kovat vierailevat kitaristit (Slash, Steve Vai, Joe Satriani jne.)

Skid Row: Slave to the Grind
Sebastian Bach ei ole ehkä maailman sympaattisin jätkä, mutta kyllä bändin levyt hänen ajaltaan kuulostavat edelleen hyvältä.

Van Halen: For Unlawful Carnal Knowledge
Ei kuulu aivan bändin parhaimmistoon. Ehkä osin siksi en itse vielä tuolloin innostunut tutustumaan yhtyeeseen tarkemmin.

Public Enemy: Apocalypse 91… The Enemy Strikes Black
Ensikosketukseni amerikkalaiseen hip hopiin/räppiin. Edelleen miellän koko tyylisuunnan suhteessa tähän.

Queen: Innuendo
Freddie Mercuryn joutsenlaulu. AIDS-diagnoosi ei ollut vielä ainakaan vahvistettua julkista tietoa levyn ilmestymisaikaan. Loppuvuodesta hän sitten menehtyi.

Mikko Kuustonen: Musta jalokivi
Kuustonen muuntautui ensimmäisellä soololevyllään onnistuneesti blues rock -bändin vokalistista laulaja-lauluntekijäksi ja vaihtoi kielen englannista suomeen.

Juice Leskinen: Taivaan kappaleita
Ei varmaan ihan eturivissä Leskisen laajassa tuotannossa, mutta monia hyviä ja tunnettuja biisejä tälläkin silti on, esim. Norjalainen villapaita.

Lopuksi vielä muutama biisipoiminta vuoden muusta äänikuvasta:

  • Bryan Adams: Everything I Do (I Do It for You)
  • Scorpions: Wind of Change
  • Extreme: More Than Words
  • R.E.M.: Losing My Religion
  • Dire Straits: Calling Elvis
  • Michael Jackson: Black or White
  • Roxette: Joyride
  • Prince: Cream
  • Lenny Kravitz: Always on the Run
  • U2: Mysterious Ways
  • Chris Isaak: Wicked Game
  • Don Huonot: Pieniä sieviä sieniä
  • Kolmas Nainen: Elämän tarkoitus
  • Sielun Veljet: Onnellinen päivä
  • Ne Luumäet: Onnellinen perhe
  • Värttinä: Miinan laulu

1 Trackback / Pingback

  1. Rockvuosi 1965 – Verkkolehti Nauhalainen

Vastaa