Miehistä herkkyyttä

Herkkyys. Herkkä. Aiemmin yksinoikeudella naisten hölynpölyksi kuitattu. Mieheen liitettynä saattavat tuoda mieleen kyynelehtivän pikkupojan, jota ei huolittu leikkiin mukaan. Mitä herkkyyteen käsitteenä sitten näin miehen näkövinkkelistä kätkeytyy?

Oman määritelmäni mukaan herkkyys on kuin energia-antenni. Aisti, joka havaitsee itsessä, paikoissa ja toisissa ihmisissä olevia mielialoja, ajatuksia, aikomuksia, taakkoja, uskomuksia, pelkoja ja iloja, joita nimitän yhteisesti energiaksi. Joidenkin ihmisten läheisyydessä olo saattaa tuntua hyvinkin raskaalta. Toisten seurassa on vastaavasti kevyt, iloinen ja helppo olla. Herkkyys on kuin joku olisi kääntänyt tunnevolyyminapin tavallista kovemmalle. Esimerkiksi bussimatka ruuhka-aikana voi olla uuvuttava. Monet selailevat kännykkäänsä ja liikehtivät edes takaisin. Pölisevät keskenään ja puhelimeensa, miettivät jatkuvasti tulevia suunnitelmiaan, eilisiä tapahtumia, ja ajattelevat jatkuvasti jotain. Stressi ja kiire oikein huokuvat heistä. Monet kanssamatkustajat tekevät ihan kaikkea muuta kuin olisivat siinä hetkessä. Kuljettajakin yrittää pysyä aikataulussaan ja ajaminen on sen mukaista. Sellainen energia puuduttaa itseni kohtalaisen nopeasti.

Mukulasta asti tunsin, että olen jollain tavalla erilainen kuin useimmat muut ihmiset. En osannut olla yhtä kova tyyppi, kuten useimmat muut pojat. Tunsin tunteita, eikä niiden ilmaiseminen vaikuttanut turvalliselta. Iloa ilmaistessani sain usein kuulla, että ”itku pitkästä ilosta” ja ”mitäs siinä hirnut?” Ihan kuin nauramisessa olisi ollut jotain väärää. Vihaa, kiukkua, surua ja uhmaa opin aikaa myöten hillitsemään. Tällaiset tuntemukset sain enimmäkseen kanavoitua urheiluun. Pikkuhiljaa opin kuitenkin piilottamaan, patoamaan ja kieltämään tunteeni, mikä myöhemmin osoittautui ongelmalliseksi. Kielletyt asiat eivät poistu minnekään yhtä vähän kuin aurinko lakkaa paistamasta pilven osuessa eteen. Elämä tuo eteen tilanteita, jotka laukaisevat alitajuntaan sysätyt, usein epämiellyttävät, asiat pintaan koettavaksi ja vapautettavaksi. Irtipäästettäväksi.

Patosin itse niin pitkään kokemattomia ja unohdettuja fiiliksiäni, että ahdistuin, masennuin ja paloin aivan totaalisesti loppuun tavallisessa työelämässä, jonka rinnalla opiskelin. Elämä pakotti pysähtymään ja kohtaamaan itseni. Pysähtyminen laukaisi muun muassa valtamerien verran kyyneleitä ja niin suurta iloa vuoronperään ja sekaisin, että kehoni toisinaan tärisi tuossa mankelissa. Noina hetkinä luulin kehoni hajoavan pieniksi pirstaleiksi ja kuolevani. Tästä vapautumisesta alkoi matkani kohti oman itseni hyväksymistä sellaisena kuin olen. Luonto alkoi tasapainottamaan itseäni. Käytännössä aloin vaatia runsaasti omaa aikaa, tilaa ja rauhaa, itsekseni olemista ja luonnossa hengailua.

Vapautumalla noista tunnetaakoista, ja hyväksymällä itseni sellaisena kuin olen, olemukseeni juurtui syvä rauhan tunne. Rauhan myötä myös päänsisäinen ajatusliikenteeni rauhoittui huomattavasti. Kiinnostuin meditoinnista ja elämän henkisistä puolista.

Positiivisia puolia

Läsnäolo, tässä hetkessä eläminen on lisääntynyt huomattavasti. Mahdollisten tulevien asioiden murehtiminen on vähentynyt olemattomiin. Kiire on lakannut. Ajattelutapani ja asenteeni elämään on muuttunut valtavasti, kun en kertakaikkiaan kykene enää samaistumaan massatietoisuuteen. Siihen samaiseen hamsterinpyörään, mistä pääsin irti.

Olen huomannut, että minulla on kyky valita tunteeni riippumatta olosuhteista. Esimerkiksi levottomassa ympäristössä voin valita rauhan, ja olla sitä. Perusolemuksessani viihtyvät rauha ja ilo. Ilon tunne on toisinaan niin voimakas, että se tuntuu sydämessä asti, ja se tavallaan vuotaa yli toisillekin ihmisille.

Vedän puoleeni paikkoja, ihmisiä ja tilanteita, jotka ovat harmoniassa itseni kanssa ja olen menemättä paikkoihin, joissa vaikuttaa olevan negatiivisuutta. Kyse ei ole kuitenkaan negatiivisten asioiden välttämisestä, vaan positiivisten houkuttelemisesta. Intuitioni on voimistunut tehtyäni valintoja, jotka ovat vaikuttaneet arkijärjen vastaisilta mutta tuntuneet silti oikeilta itselleni. Kuten kaikista aiemmista ihmissuhteista luopuminen, ja asunnosta luopuminen tietämättä minne mennä. Tunnen, että olen elossa ja hyvin elävä olento. Uusia ideoita ja itseni ilmaisutapoja on ilmaantunut. Kommunikointi samalla taajuudella olevien ihmisten kanssa voi olla erittäin antoisaa, iloista ja hauskaa. Siedätyksen kautta olen oppinut olemaan myös isoissa massatapahtumissa, kuten konserteissa, muutaman tunnin kerrallaan ennen kuin uupumus iskee. Tällöinkin omassa rauhassa vietetty aika ja kävelylenkki rauhoittaa ja tuo takaisin sisäiseen tasapainoon.

Oman itseni hyväksyminen sellaisena kuin olen. Voimakkaimmat tuntemukset tulevat ilmaistuksi jollain tapaa hyväksyvässä ilmapiirissä. Niin kuin kotona itsekseni ja luonnossa. Puut eivät välitä mitä suustani päästelen, miltä näytän tai mitä ajattelen. Itselleni on täysin ok olla kykenemättä enää tekemään perus arkitöitä, joissa olisin 8-16. Toettuani loppuunpalamisesta yritin ja koitin, ja seinä vain tuli vastaan jokaisessa työssä jo viikolla 2, 3 tai 4. Ei tuntunut kovin tehokkaalta ajankäytöltä omasta, eikä varmasti työnantajienkaan näkökulmasta.

Herkkyyden tiedostaminen vaikutti aiemmin huonolta kiroukselta, ja se on muuttunut siunaukseksi. Onhan se nyt siistiä olla tietoinen niistä värähtelyistä, mitä missäkin on, ja valita ne kaikkein parhaimmat kokemukset itselleen. On ok olla minä.

Teksti: Riku J Kuokkanen

Kuvat: Pixabay