ALKUSANAT
Varmaankin monella on kokemuksia, miltä tuntuu ihastua johonkin ihmiseen, jota pitää yhteiskunnan rankingissa erilaisessa asemassa kuin itse kokee olevansa. Näitä tilanteita ja ihmisiä voi tulla vastaan eri instituutioissa, sosiaalisissa luokissa ja organisaatioissa. McDonaldsin toimitusjohtajalle tarjottiin kengän kuva ahteriin, kun hän uskalsi ryhtyä suhteeseen eri kohdassa yrityksen hierarkiassa olevan kanssa. Suomalaisten poliitikkojen suhteita on käsitelty julkisesti, ja jotkut ovat päätyneet vaihtamaan tehtäviään suhteiden seurauksena. Entä rakkaus? Jos jokin voi ylittää yhteiskunnan tai organisaation asettamat rajat sille, kehen on hyväksyttyä ihastua tai kenen kanssa voi aloittaa suhteen, niin se on rakkaus. Voihan olla niinkin, että erehdyn, ja että ihmisen luomat rajat olisivatkin vielä vahvempia kuin tunteista suurin.
Tämä semi-faktinen novelli perustuu todellisiin kokemuksiin ja tuntemuksiin. Tällaisia “vääriä” ja “kiellettyjä” ajatuksia saattaa päässä ja sydämessä pyrähdellä, kun ihastuminen päättää viis veisata yhteiskunnan rajoista.
LAULU RAKKAUDELLE
(“Tosi koville hemmoille, tytöille,
jotka uskaltavat tunnustaa,
kuinka paljon merkitsee, kun on joku jota rakastaa”)
Se alkoi, kun ensimmäisen kerran vilkaisit ujosti silmiini ja kävelit ohitseni hymy kasvoillasi. Minäkin katselin sinua, ensin mahdollisimman vaivihkaa ja huomaamattomasti. Harvemmin olen ihastunut kehenkään kovinkaan äkkiä. Tälläkin kerralla kuittasin tuon ihanan kohtaamisen ohimeneväksi muistutukseksi siitä, että sisälläni on olemassa jokin kipinä. Pidin sinua viehättävänä alusta asti. Sinussa oli jotain erilaista ja kiehtovaa. En kuitenkaan odottanut mitään sinulta. Miten olisin voinutkaan, sillä kuuluimme yhteiskunnan sanelemiin eri lokeroihin.
Pienen pieni hymyilymme jatkui viikottain niiden ohikiitävien hetkien ajan, jolloin toisemme tavattiin. Sisälläni oleva kipinä alkoi hyvin hitaasti lämmetä ja lämmittää jotain kauan sitten unohtamaani. Kuin tuo kipinä olisi tuikannut tuikun tuleen pitkään pimeäksi painuneeseen tilaan ja heikko valo alkanut lepattamaan ja luomaan erikoisia kuvioita seinille. Ajan kuluessa kävi entistä luontevammaksi ponnahtaa korkeuksiin, ja sieltä sukeltaa silmiisi pidemmiksi hetkiksi. Katseemme kohdatessa sydämeni pomppasi muutaman kerran tavallistakin korkeammalle, jotta perhosille vatsanpohjassani jäisi tilaa liitää. Tunsin katseidemme välisen lämmön ja ilon, ja kykenin vain hymyilemään sinulle – niin silmilläni kuin suullani. Se oli tunne, jota en koskaan aiemmin ollut kokenut – aiemmista ihastumisistani huolimatta. Kuin olisin kävellyt pitkin viattoman ihailun matalaa rannikkoa, ja astunut yhtäkkiä ja odottamatta ihastumisen äkkisyvyyteen. En muuta ollut kaivannutkaan.
Kotonani ja retkilläni mietiskelin ja fiilistelin. Kamppailin ajatusteni kanssa. Olisin niin halunnut heittäytyä aivan täysin tuohon huumaan, mutta jokin sisälläni toppuutteli. Ehkä ei ole oikea aika. Ehkä pelästyttäisin tai muuten ajaisin sinut kauas pois. Entä jos sitä ja tätä ja tota? Mitä sitten jos niin ja näin ja jos silleen käy niin mitä sitten? Mitä hittoa? Olenko ihastumisenkin saanut tehtyä näin hankalaksi? Eikö olisi helpompi vain kertoa asia suoraan ja jatkaa eteenpäin vastauksesta riippumatta? Ehkä. Vai olisiko mahtavampaa kerrankin edetä maltilla, antaa asioille ihan kunnolla aikaa kehittyä, jos ovat kehittyäkseen? Katsoa, mihin tie vie. Nauttia itse matkasta ja arvokkaista yhteisistä hetkistä. Mutta mitä jos maltti ja kärsivällisyys vie mielenkiinnon? Mitä jos kiva ihastelu ja pikkuflirtti kuihtuvat kuin kaktus käsittelyssäni? Mitä jos maltti kostautuu ja ihastus vaihtaa maisemaa tai löytää jonkun toisen? Jonkun muun kuin minut. Päässäni käyvä mitä jossittelu jatkui niin kauan, etten enää jaksanut välittää niistä. Mitä jos? No mitä sitten? Elämää tämä vain on, tilaisuuksia tulee ja menee. Sydäntäni olen kuunnellut pääni ohi, joten mitä tuleekin, mitä tapahtuukin, se tulee sydämestä.
Halusin palavasti kertoa tuosta kauniista ihastumisestani sinuun. Senkin uhalla, että tuo upea tunne romuttuisi, rypistyisi, mustuisi, ja tulisi ikuisesti käyttökelvottomaksi. Päätin silti kertoa – en niinkään suoraan puhumalla, vaan luovuudellani ja taiteilullani. Toivoin, että käsittäisit olevani ihastunut sinuun. Hiffaisit sen muutenkin kuin puheesta. Niin ymmärtäisin, että ymmärrät minua ja viestintääni. Luokkarajat eivät todellakaan sallisi välistämme romantiikkaa, eikä ehkä edes ystävyyttä. Ilmaisin ihastumistani naamioituna kirjoituksiin, kuvailuihin, luoviin taideteoksiin, katseisiin, sinun huomioimiseen, asioiden höläyttämisiin sinun kuullen jollekin toiselle tarkoittaen sinua. Ehkä ymmärsitkin ihastumiseni, kun muistutit minua näistä luokkarajoista. Pariinkin otteeseen. Kuin jokin olisi pysäyttänyt hetkeksi sydämeni palan noustessa kurkkuun ja kyyneleen kostuttaessa silmäkulmaa. Enkö sitten ole arvoisesi? Toisaalta se oli helpottavaa, ja kuvittelin asioiden olevan sitä myöten selviä. Ei kiinnostanut yrittää enää mitään, vaan alkaa vain mennä eteenpäin elämässä. Aloin kuvittelemaan kaikkia muita siistejä juttuja, joita voisin elämässäni tehdä.
Alkoi vaikuttamaan siltä, että jokin voima ajaisi meitä viettämään aikaa yhdessä. Rajojen ja mahdollisuuksien mukaan. Ensimmäinen fyysinen kosketus sinuun tuli odottamatta, kuten kuvioon muutenkin tuntui sopivan. Merkkipäivän ollessa verukkeena vaikutti olevan hyväksyttävää halata, joten päädyimme halaamaan toisiamme. Sydämeni pakahtui kietoessani sinut lämpimään syleilyyni. Halasin ensin kevyesti. Vähitellen lujemmin, silti hellästi, vedin sinua niin lähelle itseäni kuin voisimme olla, kuitenkaan sinua puristamatta. Laskin poskeni hiuksiisi, jotka tuntuivat ja tuoksuivat hedelmällisen raikkailta ja silkkisiltä. Ja silitin sinua, hiuksiasi. Sähköä tuntui kulkevan koko kehoni läpi päälaelta varpaisiin, kun vastasit halaamalla myös lujemmin. Tuolla nimenomaisella hetkellä kaikki ajatukseni lensivät avaruuden syövereihin, ja jäin siihen kanssasi -ilman ajatuksia. Vain olimme ja halasimme, ja se oli taivaallisen taianomainen hetki. Kun irtauduimme syvästä syleilystämme, loistin kuin Aurinko siinä tilassa, jossa aiemmin oli lepattanut yksinäinen tuikku.
Mielessäni kävi, että huomaavatkohan muut ihastumiseni. Itsestäni vaikutin olevani niin ilmiselvä, että kuvittelin sokeankin näkevän ja tuntevan välisemme rätinän ja iloleimahdukset. Olen melko varma, että jotain väleistämme supistiin joissain piireissä niin, etten ollut kuulemassa. Ei tuo ilo voinut jäädä keltään huomaamattakaan. Yllättäen havaitsinkin, että toiset alkoivat antaa meille tilaa olla. Saimme melko vapaasti olla jopa keskenämme. Ehkä juuri siksi, että toimimme hyväksytyissä rajoissa, emmekä olleet netin tai puhelimen kautta yhteydessä toisiimme. Tavallaan oli oltava rajat, jotta voisimme olla lähekkäin. Miten ironista.
Myöhemmin tavatessamme koskimme toisiamme ikään kuin vahingossa ja leikkisästi. Sitten tarkoituksella. Nauroimme ja hymyilimme yhdessä yhtä kirkkaasti kuin isoimmat tähdet. Huomasin jokaisen kosketuksesi, oli se sitten varpaalla pöydän alta tai hipaisu käsivarrella, yläfemmat, olkapään silitys. Jokainen kosketuksesi sai minut tuntemaan, että taivaasta sataa mannaa. Olkapääsi ja käsivartesi tuntuivat sileältä lämpimän käteni alla. Mietin, miltä tuntuisi ottaa sinut kainalooni, syliini ja silitellä sinua. En oikeastaan saisi ajatella sinusta mitään romanttista, en mitään neutraalista poikkeavaa. Se ei olisi sopivaa. En saisi haluta olla kanssasi. Se ei olisi sääntöjen mukaista. Mitä jos jo pelkkä ajattelu ja unelmointi johtaa johonkin? Niinpä yritin sulkea mielestäni mahdollisuuden yhteisiin hetkiin kanssasi.
Omituista on, että se olinkin minä, jolle tuli maiseman vaihto eteen. Olimme kai edenneet niin pitkälle, kuin mitenkään voisimme annetuissa rajoissa mennä vaarantamatta vallitsevia rakenteita. Maiseman vaihto ja sitä myöten muutos oli molemmilla tiedossa hyvissä ajoin. Saisimme ainakin itsestämme selvää, ehkä toisistammekin. Yhteys säilyisi, jos sellainen olisi todella olemassa. Kenties kasvaisimme ja voisimme todella alkaa kukoistamaan. Yhdessä ja/tai erikseen.
Ehkä rakkaus laittaisi minut rankingissa eri kohtaan. Ehkä rakkaus ylittäisi yhteiskunnan asettaman rajan. Mutta mitä jos kaikki on sittenkin ollut vain mielikuvitustani, ja olen nähnyt asiat miten olen ne halunnut nähdä – enkä niin, miten ne ovat? Onpa pelottava ajatus. Sehän tarkoittaisi, että olen elänyt jossain itse rakentamassani harhassa jokusen aikaa. Eikä ihastumisellani olisikaan mitään totuutta perustanaan. Kuin leikkisi aikuisiällä jonkin mielikuvituskaverin kanssa. Näenkö ja koenko harhoja niin kuin Osment Kuudes aisti -elokuvassa? Tai DiCaprio Shutter Island- ja Inception -leffoissa. En, kokemukset ovat olleet todellisia, vaikka ulkomaailmaa olisinkin tulkinnut väärin. Voisinko sitten käskeä itseäni olla rakastumatta johonkin tiettyyn ihmiseen? Mutta miksi tekisin niin?
Päädyin vastaukseen, että aito rakkaus kykenee ylittämään helposti kaikki rajat. Kukaan tai mikään mahti maailmankaikkeudessa ei pysty estämään minua rakastamasta. Tällainen rakkaus on ehdotonta, se ei vaadi mitään – edes vastarakkautta. Se kunnioittaa toisten rajoja. Sillä ei ole tarvetta muuttaa ketään. Se kertoo, että ihminen on rakkauden arvoinen sellaisena kuin on, kaikkine puolineen. Rakkaus vain on. Ja rakastaa. Ilman ehtoja.
Ehkä rakkaus antaa kaiken vain olla, koska sitä se kai on. Rakastaa niin paljon, että on valmis päästämään irti.
Minä olen tuo rakkaus.
Teksti ja artikkelikuva: Riku J Kuokkanen
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?