Teinitytön elämä on niin vaikeaa. Äiti on tyrannimainen kusipää. Koti on kuin vankila. Koulu on tylsää. Kotikylä on kuollut paikka ja mahdollisimman kauas on siitä päästävä. Neitsyydestä pitäisi päästä eroon, mutta pojat ovat valehtelevia paskiaisia. Sosiaalista statusta pitäisi saada korotettua, mutta kaikki on niin paljon parempia ja rikkaampia kuin itse. Olen kuullut kerran sanottavan, että teinielämää värittää eräänlainen vainoharhainen uskomus siihen, että kaikki muut tietävät kuinka eletään. Muut ovat käyneet jollain oppitunnilla, jossa kaikki elämän salaisuudet paljastettiin, mutta itsellä oli juuri silloin hammaslääkäriaika. Jotenkin samaistun tunteeseen vieläkin, sillä nyt kolmekymppisenä tuntuu kuin kaikki muut ovat kasvaneet aikuisiksi paitsi minä. Ehkä he kävivät jonkun kurssin siitä, ja minun piti käydä hammaslääkärillä silloinkin. Hemmetti.
Christine McPherson (Saoirse Ronan) – tai Lady Bird, kuten hän on itsensä nimennyt – on pahimmassa teini-iän kapinallisessa vaiheessa, ja hän on kyllästynyt elämäänsä kotikylässään Sacramentossa. Ensimmäisessä kohtauksessa hän sanookin haluavansa kokea jotain. Niin kuin Disney-prinsessa, hän haluaa enemmän. Mitä se sitten tarkoittaakaan. Hän vieroksuu kasvatustaan ja alkuperäänsä ja onkin sen vuoksi jatkuvassa konfliktissa äitinsä Marionin (Laurie Metcalf) kanssa. Lady Bird käy katolisessa koulussa, jossa hänen paras ystävänsä on Julie (Beanie Feldstein), mutta tämäkin suhde on vaarassa kariutua kun Lady Bird yrittää päästä sisään suositumpien ihmisten piiriin. Ensimmäiset yritykset parisuhteissa eivät myöskään mene kuvitelmien mukaisesti. Ensin on Danny (Lucas Hedges), periamerikkalainen naapurin poika. Sitten on Kyle (Timothée Chalamet), yhteiskunnallisesti valveutunut paha poika paikallisesta bändistä. Kuitenkin Lady Birdin pääasiallinen tavoite on päästä opiskelemaan itärannikon collegeen, joka olisi mahdollisimman kaukana länsirannikon Sacramentosta. Tämä ei tietenkään äitiä miellytä.
Elokuva on paremmin näyttelijänä tunnetun Greta Gerwigin esikoisohjaus, ja Lady Birdin tarina tuntuu perustuvan paljolti hänen omaan elämäänsä. Hänkin on kotoisin Sacramentosta, kävi katolista koulua ja muutti myöhemmin itärannikolle. Tapahtumat jopa sijoittuvat vuoteen 2002, jolloin ohjaaja itse olisi ollut samanikäinen. Kohtauksissa ja hahmoissa onkin autenttisuuden tuntua. Vaikka teiniangsti on tarinan kantava teema, leffa ei itse vajoa samaan vaan seuraa hahmojaan myötätunnolla. Näkökulma on kuin aikuinen muistelemassa lämmöllä omaa nuoruuttaan.
Käsikirjoituksen painopiste on enemmän hahmojen välisissä suhteissa kuin suoraviivaisessa juonen kuljetuksessa. Täten se on erittäin dialogikeskeinen jossa pidetään kevyt ja nokkela ote. Varsinkin Lady Birdin ja hänen äitinsä suhteessa hypitään lempeyden ja tulisuuden välillä jatkuvasti mutta aidolla tavalla. Saoirse Ronanin ja Laurie Metcalfin välinen näytteleminen onkin leffan parasta antia. Elokuvasta puuttuu myös Hollywood-draamoille tyypilliset alleviivaukset ja melodramaattiset painotukset. Elämä etenee omalla painollaan, ja kaikki asiat eivät ole yhtä tärkeitä, ja se, mikä on teinille tärkeätä, ei ole välttämättä sitä ollenkaan.
Lady Birdin tarina on loppujen lopuksi hyvin tavallinen. Sinäkin olet voinut elää samanlaisen nuoruuden. Olet todennäköisesti jo oppinut samat elämänopetukset, eikä tämä elokuva lisää siihen mitään uutta. Nuoruus on kuitenkin kaikille pakollinen kokemus, ja on mielenkiintoista nähdä, millä tavoin oma nuoruus on samanlainen tai erilainen toiseen verrattuna. Itse en ollut teinityttö Yhdysvaltojen itärannikolta mutta samaistuin.
Janne Karjalainen
