Vuosina 1695-1697 Ruotsin kuningaskuntaa koetteli poikkeuksellisen ankara katovuosien sarja. Satojen epäonnistuminen aiheutti nälänhädän, joka koetteli erityisesti valtakunnan itäosia. Historiassa tämä nälänhätä tunnetaan suurina kuolonvuosina. Kyseessä on pahin nykyisen Suomen aluetta koskaan kohdannut väestökatastrofi, jonka seurauksena jopa kolmannes väestöstä menehtyi. Suuria kuolonvuosia on käsitelty kulttuurin keinoin varsin vähän, mutta nyt Tampereen Ylioppilasteatteri on toteuttanut aiheesta näytelmän. Nälkä – musiikillinen aikamatka suuriin kuolonvuosiin on toteutettu työryhmälähtöisesti, ja sen ohjauksesta vastaa Paula Sillman.
Kiinnostavan aiheen ja lievän ryhmäpaineen kannustamana päätin käydä katsomassa näytelmän ensi-illassa. Esityspaikkana toimi Ylioppilasteatterin oma näyttämö entisen elokuvateatteri Ilveksen tiloissa Itsenäisyydenkadulla. Näytelmän esittäminen osittain maan alla suuren kerrostalon uumenissa sopii jotenkin yhteen synkän aiheen kanssa. Tunnelmaan oli helppo päästä jo ennen näytöksen alkua.
Kun tavoitteena on tehdä näytelmä yhdestä maailmanhistorian pahimmasta nälänhädästä, jokaiselle ei varmaankaan tule ensimmäisenä mieleen valita genreksi musikaalikomediaa. Tampereen ylioppilasteatterissa tähän joka tapauksessa on päädytty – ja hyvä niin. Nälän ehdottomasti parasta antia ovat humoristiset laulut, joissa kiinnittää huomiota erityisesti oivaltava sanoitus. Ennen tämän näytelmän näkemistä en tiennyt, että ihmisen menehtymisestä veriripuliin voi tehdä älykkään ja mukaansatempaavan laulun, joka lisäksi sisältää faktatietoa nälkään nääntymisestä. Kävi ilmi, että sellaisen laulun tekeminen on mahdollista. Mielensäpahoittajien ja someraivoajien maailmassa vakavan aiheen käsitteleminen huumorin keinoin on aina riskialtista, mutta ehkäpä 320 vuoden välimatka kuolonvuosiin riittää suojaamaan näytelmää pahimmilta närkästymisiltä. Ainakaan näyttelijöitä tilanne ei vaikuta häiritsevän; lavalla on välillä niin hyvä meininki, että itse ainakin unohdin katselevani ammattilaisten sijaan ”pelkkiä” harrastelijoita.
Ruusujen jälkeen lienee pakallaan jakaa vielä jokunen risu. Nälkä ei nimittäin ole yhtäjaksoista mukaansatempaavaa musisointia kuolevista ihmisistä. Toteutustavastaan johtuen näytelmä on hajanainen ja tunnelmaltaan hyvin vaihteleva. Tiettyä ironiaa on siinä, että vakavaa aihetta käsittelevä näytelmä on heikoimmillaan juuri vakavimmissa kohtauksissaan. Synkkyyttä ja realistisuutta tavoiteltaessa sorrutaan melodramaattisuuteen. Toinen heikko kohta ovat näytelmän ajoittaiset yritykset viitata nykyajan ilmiöihin suurten kuolonvuosien kautta. On kuin työryhmä ei olisi osannut päättää, tehdäkö menneisyydestä kertova näytelmä vai nykyaikaa kommentoiva satiiri.
Kaiken kaikkiaan Nälkä on joka tapauksessa positiivinen kokemus. Kaltaiselleni historian suurkuluttajalle jo suurten kuolonvuosien valitseminen näytelmän aiheeksi on riittävä syy antaa kiitosta. Aihetta tunteva huomaa heti, että taustamateriaalina on käytetty Mirkka Lappalaisen tutkimusta Jumalan vihan ruoska – suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697. Väitän että näytelmän seuraaminen myös onnistuu parhaiten tämän teoksen lukeneelta katsojalta. Itselleni moni kohtaus lavalta oli tuttu jo entuudestaan kirjan sivuilta. Mielestäni Nälän suurin ansio onkin juuri se, että käsiteltäväksi on valittu yksi Suomen historian merkittävä mutta samalla suurelle yleisölle kovin tuntematon vaihe. Se, että suuria kuolonvuosia on onnistutaan kaiken lisäksi käsittelemään viihdyttävällä ja humoristisella tavalla kuitenkaan väheksymättä aiheen vakavuutta, on hieno saavutus.
Teksti: Jesse Laitinen
Kuvat: Tero Kairento
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?