Kun vesi toi kuoleman

Vuosi 1915 oli maailmansodan toinen. Sotatoimet eivät olleet koetelleet Suomen suuriruhtinaskuntaa suoraan, mutta poikkeusaika näkyi monin tavoin ihmisten jokapäiväisessä elämässä. Tampereelle suursota oli tuonut mittavia sotatarviketilauksia ja suuren määrän venäläistä sotaväkeä. Taistelujen kauhut olivat kuitenkin vielä toistaiseksi kaupunkilaisten näkökulmasta kaukana. Kun kuolema saapui Tampereelle loppuvuodesta 1915, se ei tullutkaan luotien ja taistelukaasujen muodossa. Se tuli vedessä.

Lian ja kriisien tauti

Lavantauti on yksi ihmiskunnan vuosisataisista vitsauksista. Tämä Salmonella typhi -bakteerin aiheuttama sairaus käyttää isäntänään ainoastaan ihmistä ja leviää yleensä ulosteen saastuttaman veden tai ruuan välityksellä. Lavantauti on suolistosairaus, joka aiheuttaa muun muassa kuumetta, päänsärkyä, yskää ja ummetusta. Tauti kestää hoitamattomana 3-4 viikkoa ja tappaa 10-20 prosenttia sairastuneista.

Epähygieenisissä oloissa viihtyvä lavantauti on historian saatossa villiintynyt erityisesti erilaisissa kriisitilanteissa, joissa hädänalaiset ihmiset ovat joutuneet turvautumaan huonolaatuiseen ravintoon. Hygienian yleisen paranemisen myötä sairaus alkoikin harvinaistua 1800-luvun kuluessa. Saman kohtalon jakoivat punatauti ja kolera. Lavantaudin tapauksessa viemäröinnin parantuminen ja vesijohtojen vetäminen eivät kuitenkaan olleet yksiselitteisen negatiivisia tapahtumia. Tästä ovat todisteena Tampereella 1900-luvun alussa koetut epidemiat. Ne iskivät kaupunkiin, jossa oli kattava vesi- ja viemäriverkosto.

Tampereen vesihuoltojärjestelmää oli ryhdytty kehittämään 1880-luvulla. 1884 oli saatu käyttöön uusi vesijohto, joka sai vetensä Näsijärvestä. Tämän jälkeen oli vuorossa viemäriputkiston rakentaminen. Viemäritöiden olleessa vielä kesken, kaupunkiin iski ankara lavantautiepidemia. Tässä vuoden 1887 epidemiassa kaupungin hieman yli 17 000 asukkaasta sairastui 369. Heistä 36 menehtyi. Lavantauti oli toistuva vieras tamperelaisten elämässä myös tulevina vuosina, mutta suurempaa epidemiaa saatiin odottaa parikymmentä vuotta.

Vanha vaiva löytää hanan

Kun seuraava merkittävä lavantautiepidemia iski kaupunkiin syksyllä 1908, sen leviämissyytä ei tunnettu. Taudin epäiltiin saapuneen idästä venäläisten sotilaiden ja siperialaisen voin mukana. Ensimmäinen kaupunginlääkäri af Hällström oli vielä marraskuussa sitä mieltä, ettei vesijohtovesi ollut syypää sairastumisiin. Tauti kuitenkin jatkoi leviämistään, ja tautitapauksia ilmeni kaikkialla kaupungin alueella. Alkoi vaikuttaa selvältä, että bakteeri levisi vesijohtoja pitkin, sillä yli 90 prosenttia Tampereen asukkaista käytti vesijohtolaitoksen vettä. Kaupungin uusi vesilaitos oli valmistunut Tammerkosken yläjuoksulle Mältinrantaan vuonna 1898. Laitos otti vetensä aiempaa kauempaa Näsijärveltä, ja nyt syyttävä sormi alkoi osoittaa tähän järviveteen.

Tammikuussa 1909 Näsijärven vedenlaatu päätettiin varmistaa tutkimuksilla. Tampereella ei ollut saatavilla tarvittavaa asiantuntemusta, joten näytteet oli lähetettävä Helsinkiin. Helsingin yliopiston hygieenisen laitoksen johtajan, professori Taavetti Laitisen suorittamien tutkimusten jälkeen asiasta ei ollut enää epäselvyyttä: lavantauti oli peräisin Näsijärvestä otetusta käsittelemättömästä vesijohtovedestä. Järveen bakteerit olivat päätyneet viemäriveden mukana; tämä siitäkin huolimatta, että suurin osa kaupungin jätevesistä laski Pyhäjärveen joko suoraan tai Tammerkosken kautta. Näsijärvestä taudinaiheuttajat olivat päätyneet vesijohdon imutorveen ja sieltä ihmisten hanoihin. Tämä saastuneen veden kierto sai taudin leviämään nopeasti ja laajalle.

Aikansa riehuttuaan lavantautiepidemia alkoi laantua maaliskuussa 1909. Vuoden 1908-1909 tautiaalto oli ollut siihenastisista pahin: saastunut vesijohtovesi oli aiheuttanut 40 000 asukkaan kaupungissa yli tuhannen ihmisen sairastumisen. Kuolemantapauksia oli kertynyt 53 kappaletta. Tulevina vuosina vedenlaadun parantamiseksi suoritettiin erinäisiä toimenpiteitä, mutta vieläkään lavantauti ei jättänyt Tamperetta rauhaan. Ennen vitsauksen väistymistä kaupungin oli vielä koettava historiansa pahin epidemia.

Kuoleman kevät

Tampereen suuri lavantautiepidemia alkoi loppuvuodesta 1915 ja yltyi kiivaimmilleen tammi-maalikuussa seuraavana vuonna. Ankaruudessaan tämä tautiaalto ylitti selvästi kaikki edelliset: yli 3 300 sairastuneesta peräti 279 menehtyi. Sairastuneita oli yli kolme kertaa enemmän kuin vuosien 1908-1909 epidemiassa. Kuolleita oli viisinkertainen määrä. Kun vuosina 1908-1909 lavantautiin oli sairastunut 2,3 prosenttia ja menehtynyt 0,1 prosenttia kaupunkilaisista, nyt vastaavat luvut olivat 7,3 prosenttia ja 0,6 prosenttia. Kyseessä oli Suomen oloissa ennenkokemattoman ankara lavantautepidemia.

Epidemian syy oli sama kuin vuosien 1908-1909 tautiaallossa. Viemärijätteet olivat saastuttaneet Näsijärven pintaveden, jota johdettiin puhdistamattomana kaupungin vesijohtoverkkoon. Vaikka veden saastuminen oli ollut tiedossa jo vuosia, toimenpiteet sen laadun parantamiseksi olivat jääneet puolitiehen. Usko Näsijärven puhtauteen oli liian vahva ja ehdotetut toimenpiteet päättäjien mielestä liian kalliita.

Tautiepidemian ennenkokematon laajuus ajoi kaupungin hätäännyksen valtaan. Iltamien vietto kiellettiin ja muun muassa kirjastot suljettiin tartuntojen pelossa. Lehdissä tiedotettiin tamperelaisille annettavista ”suojeluruiskutuksista”. Useita kouluja suljettiin ja muutettiin sairaaloiksi. Ihmisiä neuvottii keittämään juomavesi ja elintarvikkeiden pesuun käytetty vesi ennen käyttöä. Kaupungille ilmestyi isoja sammioita, joista asukkaille jaettiin keitettyä vettä.

Lavantaudin taas riehuessa valtoimenaan, turvauduttiin jo aiemmin käytössä olleeseen keinoon: tammikuussa 1916 vesilaitoksen imutorvea jatkettiin kauemmas Näsijärvelle. Koska imutorven pidentäminen ymmärrettiin riittämättömäksi toimenpiteeksi, ryhdyttiin pohtimaan vesihuollon tilanteen perusteellisempaa uudistamista. Helsingin vesijohtolaitoksen kemisti G. K. Bergman oli ehdottanut vesijohtoveden klooraausta, ja Tampereen vesijohtoveden desinfiointi natriumhypokloriittiliuoksella aloitettiin maaliskuun alussa. Menetelmä osoittautui toimivaksi, ja tartuntojen lukumäärä lähti nopeaan laskuun. Toukokuun lämpimät ilmat auttoivat viileässä viihtyvän taudin kukistamisessa, ja kesäkuussa epidemia oli talttunut.

Suuri lavantautiepidemia osui keskelle ensimmäistä maailmansotaa. Taudin leviämistä edistivät sotavuosien heikot ravinto- ja asuinolot. Tamperelaiset asuivat ahtaasti, ja nyt tilanpuutteeseen toi oman lisänsä kaupunkiin sijoitettu venäläinen sotaväki. Vuoden 1916 viileä kevät tarjosi epidemialle hyvät olosuhteet levitä. Ankarimmin tauti koetteli köyhää työväestöä, joiden osuus kaikista lavantautiin kuolleista oli 81 prosentia. Mikään väestöryhmä ei kuitenkaan ollut täysin turvassa. Yksi vuoden 1916 suuressa lavantautiepidemiassa menehtyneistä oli Tampereen Reaalilyseon rehtori ja entinen kansaneudustaja, vapaaherra Eino Sakari Yrjö-Koskinen. Aatelisherran kuolema osoitti, ettei köyhälistöä niittänyt tauti säästänyt yläluokkaakaan. Putkia pitkin tautibasillit levisivät niin rikkaalle kuin rahvaalle.

Epidemian inhimillisen hinnan ohella myös sen aiheuttama aineellinen rasitus kohosi suureksi. Tampereen vuoden 1916 terveyden- ja sairaanhoidon menot ylittivät edellisvuoden vastaavat luvut noin miljoonalla markalla. Tästä summasta lähes 800 000 markkaa oli uponnut pelkästään lavantautisairaaloiden ylläpitoon. Kriisin väistyttyä oli tullut aika etsiä syyllisiä kalliiseen katastrofiin. Lääkintöhallitus järjesti asian tiimoilta kuulustelun loppukesästä 1916. Lääkintöhallitus katsoi, että kaupungin terveydenhoitolautakunnan ja ensimmäisen kaupunginlääkärin toimenpiteet taudin leviämisen estämiseksi epidemian alkuvaiheessa olivat olleet riittämättömiä. Valtuusto ja rahatoimikamari puolestaan saivat moitteita siitä, etteivät ne olleet ryhtyneet toimiin vesijohtoveden parantamiseksi, vaikka terveydenhoitolautakunta oli tähän toistuvasti kehottanut.

Lavantautituhojen aiheuttama syyttely ja katkeruus tulehduttivat pahoin kunnallishallinnon toimintaa. Suomen itsenäistymisen myllerryksissä nämä kiistat päätettiin kuitenkin lopulta haudata suurempien ristiriitojen välttämiseksi. Vuosien 1915-1916 tautiaalto jäi lajissaan Suomen viimeiseksi, mutta tamperelaisten koettelemukset olivat vasta alussa. Vuoden 1918 sisällissota toi mukanaan uuden kuoleman kevään, joka jätti kaikessa kauheudessaan suuren lavantautiepidemian varjoonsa.

Teksti: Jesse Laitinen

Lähteet:
Kallioinen, Mika, Rutto ja rukous: Tartuntataudit esiteollisen ajan Suomessa. Atena Kustannus Oy: Jyväskylä, 2009.
Korkki, Jari & Niemelä, Jari, Tutkimusmatkoja Tampereen taloihin. Tampere-Seura: Tampere, 1995.
Koskinen, Mika, ”Kun kulkutauti saapui Tampereelle”. Teoksessa Juuti, Petri & Katko, Tapio (toim.), Erinomane vesitehras: Tampereen kaupungin vesilaitos 1835-1998, Tampereen kaupungin vesilaitos: Tampere, 1998, 88-99.
Koskinen, Mika, ”Lavantautia hanasta: Kulkutaudit, kuolema ja Tampereen vesikysymys”. Teoksessa Laakkonen, Simo & Laurila, Sari & Rahikainen, Marjatta (toim.), Harmaat aallot: Ympäristönsuojelun tulo Suomeen. SHS: Helsinki, 1999, 107-124.
Koskesta voimaa -verkkosivusto, Hannu Välimäen artikkeli

Kuvat:
1. Simberg, Hugo, Kuoleman puutarha (1906) Tampereen tuomiokirkko. Kuva: Wikimedia Commons (linkki kuvaan)
2. Konttinen, Heikki, Eino Sakari Yrjö-Koskisen rintakuva (1958) Pyynikin kirkkopuisto. Kuva: Jesse Laitinen