Kun ladut risteävät

Isä, poika ja päättymätön hanki?

Otso Alangon ohjaama puolituntinen dokumenttielokuva Latu sai Suomen ensi-iltansa Helsingin DocPoint-festivaaleilla 30.1.2019. Nauhalainen sai kunnian haastatella toista päähenkilöistä sekä Helsingissä festivaalihumussa että lapsuudenkodissaan Tampereella. Oman kylän poikia, maailmalle mennyt ja Kittilästä oman pirtin löytänyt Heikki Haapamäki on kahden lapsen isä, kilpahiihtovalmentaja, kartturi ja opettaja. Muun muassa.

Tampereen Lamminpäässä sairaanhoitajaäidin, hitsaajaisän ja pikkuveljen kanssa lapsuutensa viettänyt mies muistelee lämmöllä lähtökohtiaan. Kävi hyvin: koko suku harrasti hiihtämistä. Vuonna -76 viisivuotiaan Haapamäen mieleen painui tekemisen meininki, kun koko suku oli mukana Lamminpään harjun kisoissa. Miehen vanhempien rakentama talo oli maalilta tullessa parhaalla paikalla, ja sauna lämpeni koko sakille. Harrastus tuntui pienestä pojasta hyvin tärkeältä, ja yhteistä puuhaa osattiin arvostaa.

Haapamäki ei ollut tuumineen yksin. Muutaman kilometrin säteeltä on lähtenyt useampi lapsi kilpaurheilun piiriin ja menestynyt. Naapureissa oli esimerkiksi Kalevi Laurila (hiihdossa olympiahopeaa), Hilkka Riihivuori (viestin olympiahopeaa) ja Tero Saviniemi (keihäänheiton Suomen mestari). Haluttiin tehdä, haluttiin saavuttaa, haluttiin olla hyviä omassa lajissa. Kiritettiin toisia.

Isä ja poika

Vuonna 1993 22-vuotias Heikki pääsi töihin Olos-tunturille ja sitä kautta ammattilaiseksi urheilun pariin. Erilaista projektia kehiteltiin ensilumen keskuksella ja Heikki ehdotuksensa mukaan pestattiinkin tekemään 500 000 kävijän turistikeskukselle suunnistuskarttaa. Kansainvälisissä urheilutapahtumissa on huomattu kuinka taloudellisesti kannattavaa on, kun ei ole tarvetta ostaa kartantekopalvelua ulkopuolelta.

Samalla nuorena hiihtosuunnistusta harrastanut Heikki sai laajennettua työtään liikunnan yhteyteen nauttiessaan muutoinkin karttojen visuaalisuudesta. Lapissa leipä tulee muutoinkin pienistä palasista; taloudellisesti tämäkin oli iso homma. Kuten kuvausta tai piirtämistä, ei karttojenkaan tekemistä voi osata alkuun, jos ei sitä monia vuosia treenaa. Jo Tampereen Yrityksen Seurassa oppia ja riksarahaa saaneena Heikki osaa arvostaa karttojen kauneutta, mikä onkin motivoinut tehdä karttoja lisää.

Heikki siis lähti Lappiin. 1997 hän muutti Kittilään. Vaimonsa Armi odotti heidän esikoistaan sinä ennätystalvena -99, kun Pokan mittarissa oli -51,5 C. Kotimittarissa ei elohopeaa enää näkynyt. Viimeisillään oleva vaimo ja sähköt poissa, pimeää. Turverekatkaan eivät päässeet niin kylmällä tuomaan lämmikettä kylille – dieselitkään eivät kulkeneet alle -38,6 C kylmyydessä. Oli vain pärjättävä ja pistettävä lisää vaatetta päälle. Ennätyskylmyys kesti 7 viikkoa, josta -28 C lämpimämmäksi ei päästy kertaakaan; siitä 5 viikon aikana lukemat olivat alle -35 C.

Hannu, se syntynyt esikoinen, oli saanut sukset jalkaansa heti kun mahdollista ja pitänytkin hiihtämisestä. Eihän sitä olisi muuten lähdetty syventämään harrastusta kuluttamalla siihen aikaa ja rahaa. Mahdolliset voitot hupenivat pian uusiin tarvikkeisiin sekä seuraaviin kisoihin matkustamisiin.

80 % kilpaurheilijoista on aloittanut lajinsa nuorena, ja yllättävää kyllä, isä-poika-valmennussuhde ei ole harvinaista. Hannunkin isä, hiihtosuunnistustaustainen Heikki, oli hänen valmentajansa. Se on tuonut haastetta; eihän vieraalle voi esimerkiksi puhua samoin kuin omalle pojalle tai isälle. Isä voi esimerkiksi olla tiukempi pojalleen.

Lepohetki

Kun 16-vuotiailla taasen alkaa olla sukset ja muut vekottimet parasta tasoa, kilpailu vaikeutuu ja nähdään, kuka on lajissa tosissaan. Ehkä 2 % harrastajista saa lajista lopulta ammatin.

36 hengen Siitoskylällä asuminen on ollut lajille etu; talvi on pitkä ja luminen. Kodin läheltä lähtevät hoidetut ladut, mutta valaistus on otsalampusta kiinni eikä metsässä ihminen ole aina yksin.

Murrosikä ei tuonut katastrofia, vaan se näkyi arjessa lähinnä siinä, että aina oli kova kiire. Ei se silti ollut ruusuillakaan tanssimista. Hiihdolta ja kisareissuilta ei juurikaan jää aikaa muuhun – harrastuksiin tai sosiaalisiin kanssakäymisiin. Vapaa-aika tahtoo mennä lepoon ja palautumiseen työajan painottuessa torstaista sunnuntaihin.

”Hyvä, Hannu!”

Kesällä Heikki viettää mielellään aikaa Etelä-Suomessa mökillä paossa ötökkäinvaasiota. Treenaaminen ei silti ole lumesta kiinni. Kesällä valmennukset painottuvat silti leireille. Silloin on aikaa vaeltaa ja lenkkeillä omaan tahtiin omavalintaisissa kauniissa paikoissa.

Ajanottoa

17-vuotiaiden sarjassa Hannu vielä kilpaili mutta antoi sitten periksi pitkäaikaiselle rakkaudelleen koneisiin.
Heikki muistelee virnuillen, miten Hannu on lapsena kiivennyt traktoriin nukkumaan. Poika on myös ajanut täyskokoisia traktoreita kuusivuotiaana ja aloittanut oman -66 Ockelbo-moottorikelkkansa kunnostamisen 9-vuotiaana. Projekti valmistui Hannun ollessa 12-vuotias.

18-sarjassa kilpailu ei enää kuitenkaan ollut sydämen asia, ja Hannu ostaa täräytti oman traktorin. Nuori mies on kaiketi karaistunut riskienottoon ja päätöstentekoon Lapin pimeillä laduilla suden ulvoessa.

Latu, jonka kuvauksissa Heikki ja Hannu elivät neljä vuotta, näyttää harvinaista kuvamateriaalia kaamosladuilta. Varsinkin elokuvateatterin kokoisella kankaalla niskavillat nousevat pystyyn. Kuvamateriaali on soljuvaa, värit pehmeitä, mutta kelkan jättämä roso lumen pinnassa hyyti ja pisteli Helsinkiin elokuvafestivaaleille asti. Kohtaukset vuorottelevat keuhkoja repivistä ponnistuksista, vauhdista viimassa välipäiviin ja palautumiseen seinäkellon tikittäessä.

Isällä ei ollut tukea orastavaa liiketoimintaa taloudellisesti, mutta itsekuri, pitkät treenit ja tuloshakuisuus ovat valmentaneet Hannua yrittäjyyteen ja stressinsietoon. Nyt 19-vuotiaalla nuorella miehellä on maansiirtoyritys Planitia Oy, jossa viime kesänä oli 11 alaista; talvisin porukkaa on vähemmän. Onneksi enolla oli antaa tiedon eväitä.

Hannu ei todellakaan ole normaali kaupunkilaispoika, vaan harrastaa edelleen hiihtoa ja retkeilee yli yönkin ulkona, jopa talvella. Heillä on kihlattunsa Cristan kanssa talo Torniossa, mutta suuri osa töistä tehdään Kittilässä.

Ruokatauko

Heikin isän kuoltua viisi vuotta sitten, pojat Heikki ja näytelmäkäsikirjoittaja-tuottaja, näyttelijä ja viestihiihdon piirinmestaruuskultamitalisti vuodelta 1983 Sakari Haapamäki vierailevat säännöllisesti äidin luona Tampereella. Sauna lämpenee silloin joka ilta.

Tukikohta Pirkanmaalla onkin enemmän kuin tärkeä Heikille, sillä hänen tämänhetkinen valmennettavansa, Turkka Nieminen, asuu tällä puolella Suomea: Valkeakoskella. Nuoresta asti valmennettavia ei yhden valmentajan elämään mahdu useita. Päivät ovat pitkiä ja talviympäristö kun on varsinkin näillä leveysasteilla haasteellinen.

Turkka oli vuoden 2018 16-vuotiaiden sarjassa Tampereen Talvikisoissa 10,7 km matkalla sijalla 13. Nyt hän voitti kisat. Toistaiseksi hän kilpailee Suomessa, mutta kisoja onkin lähes joka viikonloppu. Turkka siirtyy pian 16-vuotiaiden sarjasta 17-sarjaan, ja kunto kasvaa. Heikkiä naurattaa, että kohta hän ei pysy perässä. Hän ohjaa, on mukana, mutta toteaa että juuri näin sen pitääkin mennä: valmentaja vanhenee ja valmennettava voimistuu. Ehkä Heikki kohta ottaa alleen pyörän, auton tai moottorikelkan.

Heikin kannoilla Hannu

Aikuisen urheilijan harjoittaminen eroaa huomattavasti alusta asti valmennettavasta. Heikki korostaa huomiotaan, ettei ilman lahjoja pääse millään harjoittelulla ammattilaiseksi näinkään erikoiseen ammattiin. Ja toisaalta, ilman harjoitusta ei lahjoilla tee mitään. Hän myös toteaa, että kovalla harjoittelulla pärjää, mutta ilman lahjoja ei olympialaisiin mennä.

Opettajana hetken oltuaan Heikki suri urheilun poisjättämistä koulusta. Pelkälle liikunnalle annetaan kaikki arvo, eikä enää tähdätä mihinkään. Liikunta antaa iloa, mutta huippu-urheilu vaatii osaamista ja intohimoa. Hänen nuoruudessaan katsottiin kellosta tulos, ja siinä se – vääristelemätön fakta. Vaatimustason luominen ajaa kehittämään lahjojaan.

Heikin ollessa ala-asteella Tampereella 37 vuotta sitten joka liikuntatunnilla oli talviaikaan hiihtokilpailu. ”Olisihan sitä voinut joskus harjoitellakin”, Heikki tokaisee. Mutta kilpailemista ei pelätty, ja omasta 15 hengen luokastaan ammattiurheilijoiksi lähti useita: suunnistuksen, jääkiekon, koripallon ja hiihtosuunnistuksen kärkimies.

Aiemmin, kun Suomi pärjäsi neljässäkymmenessä lajissa, nykyään pärjätään kahdessa. Monet pikkumaatkin ovat parempia. 20 vuodessa on tapahtunut paljon, eikä pelkästään hyvään suuntaan. Jopa urheilukaupunki Tampereella on tapahtunut inflaatio. Enää ei opeteta nauttimaan menestyksen huumasta. Asenne luonnollista kilpailuviettiä kohtaan on mustamaalattu, ja opettajilla oli menneisyydessä mahdollisuus ja velvollisuus kantaa vastuuta ja ohjata oppilaitaan luonnollisemmille urilleen.

Viimeaikoina on näkynyt usein, että nelikymppisenä havahdutaan kehon ikääntymiseen ja muutoksiin ja ruvetaan miettimään kuntoilua. Vanhempikin voi tietysti alkaa treenaamaan, mutta palautumiskyky ei vain millään ole sama kuin parikymppisellä.

Fysiikka ja motoriset taidot pitäisi harjoittaa ennen viittätoista ikävuotta. Nelikymppiselle neljä treeniä viikossa on paljon, kun taas teini voi tehdä viisitoistakin harjoitusta viikossa. Ei siinä, ei parikymppinenkään ole tarvitsematta lepoa, mutta lihakset palautuvat helpommin ja nopeammin.

Kaiken ikäisillä kuitenkin jatkuvuus merkitsee. Jos on ylipainoa, eikä harjoitusta ole saatu pitkiin aikoihin, pitää aloittaa hyvin pienin askelin. Ihannepaino ja ylipainoisuuskin riippuu mittaustavasta, mutta omaa kehoa täytyy kuunnella. Niveliä ei saa rikkoa. Hyvin kevyet mutta toistuvat harjoitukset 3-4 kertaa viikossa vähentävät painoa ja kasvattavat kuntoa joka tapauksessa. Palautumiselle pitää myös antaa aikaa, ja parin vuoden aikana keho voi muuttua huomattavastikin. Ensin painoa pois, sitten lihakset.

Mitä aikaisemmin joka tapauksessa aloittaa, sitä parempi. ”Nautintoja urheilusta”, Heikki kannustaa. Jo yksi aktiivinen urheilija perheessä muovaa koko perheen olosuhteita. Valtava merkitys on myös siinä, miten fysiikka on kehittynyt lapsena; metsäautossakin jaksaa aikuisena istua paremmin. Kun kunto on saatu nousemaan, voidaan miettiä välineitä.

Voitelua

Heikillä on nykyisin ”voiteluauto”, jossa saadaan ladun varressa lämmitellä, ja kisapaikallakin onnistuu suksien huolto. Aikoinaan on lähdetty kisoihin muutamilla kotona voidelluilla suksilla ja toivottu, että kisapaikalla joissakin on vielä luistoa.

Heikillä on ollut ilo tutustua hyvinkin erikoisiin ihmisiin, ja olisi ollut tilaisuuksia päästä ihmettelemään vaikka minkälaisiin juhliin, mutta sitoutuminen omaan uraan ja kilpailuihin on vienyt ajan. Niihin erikoislaatuisiin tilanteisiin kuuluu muun muassa aikanaan 36-vuotiaan entisen amerikkalaisen, nykyisen kolumbialaisen IT-miljonäärin Paul Bragielin valmennus kahdeksassa kuukaudessa tietokonetuolista Olympiakisoihin. Bragiel jopa asui Haapamiehillä Lapissa. Toinen esimerkki on tämä Latu.

Heikki toteaa elokuvan jälkeen vakavasti, että kaikki projektit vaativat jonkinlaista puuhaamista. Kotoa harvemmin kukaan tulee hakemaan: jotain täytyy tehdä jossain, että jotain tapahtuisi.

Hanna, Heikin iltatähti, ei ole koskaan ollut kilpaurheilijatyyppiä eikä häntä täten ole uralle ohjattukaan. Se ei kuitenkaan ole pitänyt Hannaa poissa laduilta, ja yhteisiäkin retkiä tehdään ainakin kerran vuodessa. Vaimonsa Armin ja lastensa kanssa Heikki pyrkii käymään kerran vuodessa Kilpisjärvellä. Viime vuonna lumet olivat sulaneet tyrmistyttävän aikaisin, eikä hiihtoreissusta sittenkään tullut mitään: alle metrin kinoksessa ei ole hyvä hiihtää. Muutoin Heikki, sadoilla Euroopan tuntureilla hiihtänyt, kehuu äitienpäivän tienoilla Kilpisjärveä. Nimenomaan toukokuun puolivälissä päivällä on mukavan lämmintä, mutta yöpakkaset pitävät hankea tarpeeksi kovana. ”Siellä on silloin maailman parhaat kelit.” Puutonta tundraa silmänkantamattomiin ja suunta se, mihin nenänsä kääntää. Aloitteleville lapsille löytyy myös mielekästä koivikkoa. Normaali lumen korkeus on ylhäällä 2,5 metriä, poroaitojen ylätolppiin asti.

”Hyppää kyytiin!”

Pojan seuratessa sydäntään omille poluilleen isä jatkoi latuaan. Se ei silti ole hajottanut perhettä. Ajanvietto ja puheenaiheet vain muuttuivat. Heikki tunnustaa, ettei tiedä koneista mitään, ja kerrankin poika saa sivistää isäänsä.

Heikin vanhemmat muuten menivät kihloihin Saana-tunturin laella. Olisihan se pitänyt arvata.

Festivaalien jatkot

DocPoint-festivaalien jatkoilla 8. helmikuuta Malmintalolla nähdään klo 18 kolmen suomalaisen kombo: Keuliminen, Latu ja Joutsenveljet. Näytöksen kokonaiskesto on 65 min ja ikäraja 7. Elokuvien tekijöitä on paikalla näytösten jälkeen vastaamassa yleisökysymyksiin.

Tampereen ensi-iltaa odotetaan, ja loppuvuodesta Latu näytetään myös Ylellä.

LADUN TRAILERI

Teksti: Milla Taivalmäki
Kuvat: Otso Alanko – Latu / Napafilms

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.