Kazuo Ishiguro – Pitkän päivän ilta
(The remains of the Day, 1989 suom. Helene Bützow)
Nobel-voittaja Kazuo Ishiguron teos ei normaaleissa oloissa olisi varmaankaan eksynyt omalle lukulistalleni, mutta olen erittäin iloinen siitä, että lukupiirimme kautta se sinne kuitenkin päätyi. Vaikka vähemmän kiinnostuneempi voisikin kavahtaa 1950-luvulle sijoittuvaa kertomusta sotien välillä käytävistä rauhanneuvotteluista, ei kirja oikeastaan tunnu missään kohtaa lainkaan raskaalta. Tarina kulkee luontevasti ja kevyesti, myöskään huumoria unohtamatta, suuren kartanon aivan yhtä suuren hovimestarin muistelmien mukana matkalla idyllisessä Englannissa, jossa elettyä elämää ei saa takaisin.
”Sillä mitä me voimme loppujen lopuksi saavuttaa sillä, että tuijotamme jatkuvasti taaksemme ja syytämme itseämme, jos elämä ei olekaan osoittautunut toiveidemme mukaiseksi? …. Mitä siis hyödyttää kiusata itseään liikaa sillä, mitä olisi tai ei olisi voinut tehdä valvoakseen oman elämänsä suuntaa?”
– Stevens, Pitkän päivän ilta
Darlington Hallin kartanoa yli 30 vuotta uskollisesti palvellut hovimestari Stevens lähtee lyhyelle lomamatkalle aikomuksenaan suunnata tapaamaan kartanon entistä taloudenhoitajaa kymmenien vuosien eron jälkeen. Leppoisa matka saa kuitenkin käänteitä, jotka ajavat Stevensin muistelemaan omaa elämäänsä sekä kiitettävää uraansa Lordi Darlingtonin palveluksessa. Vuosien varrella tärkeät hovimestarin velvollisuudet saivat rinnalleen huolet oman isän terveydestä, epävirallisten rauhanneuvottelujen järjestelyt, lordin omalaatuisen kummipojan, sekä neuvokkaan, mutta piinallisen ärsyttävän taloudenhoitajan. Pienellä automatkallaan maaseudulla Stevens löytää itsensä aivan uudenlaisten asioiden ääreltä. Millainen on suuri hovimestari? Kuinka pitkälle hovimestarin täytyy olla valmis menemään velvollisuutensa tähden? Ja kenen kunnian vuoksi?
Surullisen haikean olon jättävän teoksen päätös tuntuu aluksi kovin ikävältä, mutta hetken asiaa mietittyäni ymmärsin, että Stevensin tarina ei loppunutkaan onnettomasti, vaan juuri niin kuin sen kuuluikin päättyä. Vanhan hovimestarin elämä oli täynnä erilaisia haasteita, valintoja ja kysymyksiä, joissa hän menetteli parhaaksi näkemällään, vaikkakin joskus ehkä jopa itselleen ristiriitaisella tavalla. Silti päällepäin ilmeettömästä ja vakavasta Stevensista huomaa, ettei hän suinkaan ole tunteeton, vaan piilottaa tuntemuksensa syvälle itseensä, sillä hän ei yksinkertaisesti osaa käsitellä tuntemuksiaan koko elämäkseen muodostuneen hovimestarin roolinsa ulkopuolella. Kamppaillessaan vaikeiden ja uusien asioiden kanssa, ehkä tietyllä tavalla myös niiden seurauksia kammoksuen, ikääntyvä hovimestari on vuosikymmenien varrella antanut näin monien tilaisuuksien valua sormiensa lomitse hukkaan, mikä saa hänet nyt katumaan uhrattuaan koko oman pitkän päivänsä aivan iltaan asti väärille asioille.
Voin samaistua Stevensin tuskaan, vaikka voinkin vain kuvitella, miltä tuntuu havahtua tällaisiin ajatuksiin vuosikymmenien jälkeen kaikkensa antaneena. Minun päiväni on vasta alussa, mutta voin jo nyt sanoa uhranneeni ihan liikaa aikaani asioille, joilla ei ole niin paljon merkitystä, kuin olen niille joskus antanut. Ishiguron teos saa minut loppujen lopuksi sittenkin iloiseksi, sillä paitsi että se on erittäin taitavasti kirjoitettu ja koottu, olen tyytyväinen hovimestarin lopulta ymmärrettyä, ettei illallakaan ole hämärien lamppujen valossa vielä liian myöhä kulkea. Taaksepäin ei kannata jäädä katselemaan liian pitkäksi aikaa, sillä edessäpäin on aina kaikesta huolimatta aikaa ihan mihin vain, kunhan ymmärtää tarttua tilaisuuteen.
Kuva ja tekstit
Eveliina Aholaita
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?