Jokainen on varmasti joskus huomannut, miten uusi kaupallinen hittielokuva saa murskaavan huonon arvostelun kriitikolta jos toiseltakin. Usein tällaisen kritiikin kohteena on valtavirtaan uppoavaa elokuvaviihdettä, joka imee katsojia elokuvateattereihin salien täydeltä. Tällaisiin elokuviin kohdistuvien jopa kohtuuttomien lynkkausarvioiden kirjoittaminen ja julkaiseminen tuntuu tarkoituksenmukaiselta käännytystyöltä. Katsastetaanpa hieman tätä ilmiötä ja kritisoidaan samalla kriitikoita. Ja huomautan heti alkuun että onneksi vain osa elokuvakriitikoista syyllistyy tällaiseen näköalattomuuteen.
Isosti markkinoidut ja suurella budjetilla tuotetut Hollywood-elokuvat ovat yleensä viihteeksi tarkoitettuja genre-elokuvia. Ja sekös kriitikoita tuntuukin ärsyttävän. Elokuva-arvosteluja kirjoittavat media-alan ammattilaiset ovat kenties keskivertokatsojaa valveutuneempia ainakin taiteellisempien elokuvien suhteen. Näillä kultturelleilla portinvartijoilla on useimmiten laaja-alaista tietämystä elokuvien eri lajityypeistä koko elokuvahistorian mitalta. Ammattimaiselle elokuvakriitikolle eivät abstraktit taide-elokuvat tai eri maiden ja kulttuurien elokuvatuotannot ole vieraita. Onko kyse siis siitä etteivät kriitikot arvosta valtavirtaelokuvaa, koska se ei heidän mielestään ole taidetta? Onko viihdekulttuuri heidän mielestään niin tyhjänpäiväistä ja älyllisesti loukkaavaa, että se on pakko julkisesti haukkua?
Mutta mitä onkaan taide? Sen kummemmin virallista ja validia määritelmää varmistamatta koen, että taide on jotain, joka saa meidät tuntemaan ja ajattelemaan. Taide haastaa meidät pohtimaan itseämme, olemassaoloamme ja suhdettamme maailmankaikkeuteen. Taide on tunnereaktioiden ja mielipiteiden välittämistä muille ja välineenä voi toimia oikeastaan minkälainen ilmaisumuoto tahansa. Yksi tällainen kanava on elokuva.
Mutta eikös myös kaikkein tyhjänpäiväisin ja yksinkertaisin viihdepläjäys täytä nämä määritelmät? Jos kulttuuri tarkoittaa sinällään vain tapaa tehdä, ja minkä tahansa kulttuurin kokeminen on kuitenkin subjektiivista, eikö käytännössä aivottomin hömppäkomedia voi olla jollekin vaikuttavampi ja tunteita herättävämpi kokemus kuin taidepiireissä arvostettu avantgarde-elokuva? Mikä oikeuttaa kriitikon päättämään valtayleisön puolesta mikä on hyvä elokuva?
Kriitikko on kokeva, tunteva ja ajatteleva ihminen siinä missä kuka tahansa, mutta saa omalle mielipiteelleen usein reilusti enemmän näkyvyyttä ja uskottavuutta asemansa ja arvioitaan välittävän median puolesta. Taide ja taiteen kokeminen on kuitenkin aina kiinni sen vastaanottajasta, eikä siitä voi mitenkään antaa täysin objektiivista arviota. Kriitikon mielipide on täten vain mielipide muiden joukossa, eikä sen pitäisi olla arvosteluna sen arvokkaampi kuin kenen tahansa elokuvakatsojan somepäivitys katsomiskokemuksensa tiimoilta. Toki kenen tahansa suurta näkyvyyttä nauttivan tahon sosiaalisen median puskaradioon syöttämä elokuva-arvio saa osakseen painoarvopiikin, jonka saavuttamiseksi ei tänä päivänä vaadita ammatillista pätevyyttä.
Koska kriitikoilla ja muilla mediavaikuttajilla on valtaa, tulisi heidän oppia muiden tuotoksia arvioidessaan kantamaan myös vastuuta. Vastuuta on esimerkiksi se että pystyy myöntämään, ettei ole arvosteltavan kulttuuriteoksen kohderyhmää. Vähintäänkin jokaisella kriitikolla tulisi olla opponentti, joka voisi arvostella saman tuotteen eri vinkkelistä tai erilaisten mieltymysten pohjalta. Tai sitten arvioivan tahon tulisi vain kalibroida mittarinsa ja asenteensa uudestaan kaupallista hittielokuvaa arvostellessaan.
Kriitikon tulisi hyväksyä se tosiasia, että omasta mielestä syvällinen ja korkeatasoinen teos ei vain ole parasta sielunmurkinaa kaikille. Omaa intellektuellisuuttaan ja henkistä tasoaan ei tulisi korostaa murjomalla jotain massayleisön rakastamaa. Omien tunteiden ja ajatusmaailman hienovarainen etäännyttäminen kirjoitettavasta arviosta tulisi olla yksi kriitikon perustaidoista. Kritiikin olisi myös hyvä olla rakentavaa eikä aggressiivisella ja ylimielisellä asenteella ladattua massojen ja elokuvantekijöiden ojentamista. Ja jos ammatti-ihmisen ego ei anna myöten rakentavan kritiikin toimittamiseen, ei tällaisen arvostelijan ehkä tarvitse arvioida kaupallisia elokuvia lainkaan. Markkinointikoneisto kyllä löytää näille teoksille yleisönsä. Kuluttajat kyllä muodostavat oman mielipiteensä ja käyttävät ääntänsä parhaaksi katsomallaan tavalla.
Koen elokuvakriitikoiden kuitenkin olevan erittäin tärkeitä silloin, kun pitäisi saada niitä taiteellisesti ansioituneita ja ehkä katsomiskokemuksenakin haastavia elokuvateoksia nostettua vastaavalle taajuudelle viritetyn yleisön tietoisuuteen. Tällaiset elokuvahelmet ovat usein lähes olemattoman markkinoinnin varassa, ja tällöin kriitikoiden arvostelut ovat usein avainasemassa yleisön hakeutumisessa näiden kätkettyjen aarteiden äärelle. Sen sijaan monen kriitikon harrastama itsetarkoituksellinen ja pateettisen ylenkatsova suurelokuvien lyttääminen on vain krouvia elitismiä.
Koen kuitenkin, että elokuvakriitikoiden tehtävä on palvella yleisöä ja elokuvakulttuuria eikä kriitikon omia mieltymyksiä ja taiteellisia arvoja. Vaikka kriitikoille on määritelty omat spesifit journalistisen etiikan säännöt, niitä voisi vielä hioa. Yhtenä myötäiltävänä ohjenuorana tulisi olla muun muassa oman egon jättäminen pois yhtälöstä elokuvia arvioidessa.
Jos kriitikko pyrkii omien henkilökohtaisten mieltymysten viitoittamista syistä suistamaan odotetun elokuvan hype-junan raiteiltaan, on se vain yleisön aliarvioimista. Subjektiivisen elokuvakokemuksen pohjalta kirjoitetun arvion tulisi kuitenkin olla pykälää objektiivisempi, jotta se palvelisi suurta yleisöä. Mutta kuten heti alkuun tuli kirjoitettua, onneksi vain osa kriitikoista ei tätä taitoa vielä täysin hallitse.
Suomen arvostelijain liitto ry (SARV) julkaisi Kritiikin eettiset ohjeet marraskuussa 2020.
Teksti: Vesa-Heikki Hietanen
Kuvat: pixabay
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?