Kirja-arvostelu: Aivot – Ihmisen tarina

Aivot – Ihmisen tarina
(The Brain – The Story of You)
David Eagleman, 2018
Atena, 2018

Aivoista kansantajuisesti

Tämän kirjan luettuaan ymmärtää himpun verran enemmän siitä, kuinka aivomme eli me toimimme.

Eagelman on saanut kerrottua aivojen maailmasta selkeän kiehtovasti, menemättä likaa yksityiskohtiin. Kirja raottaa hiukan sitä, kuinka aivomme eli me toimimme joka ikinen päivä, ja kuinka aivot ja keho ovat erottamaton osa toisiaan.

On kiehtova ajatella, millainen jatkuva taisto mielessä käydään ristiriitaisten tilanteiden edessä. Pitäisikö juuri nyt syödä jäätelöä vai mennä lenkille? Kumpi valinta lopulta voittaa ja miten siitä syntyy meidän ”tietoinen” valinta. Kuinka tietoisia lopulta edes olemme, jos tietoisia valintojamme voidaan manipuloida?

On hullunkurista ajatella, että suurin osa näkemästämme ja kokemastamme on itseasiassa omaa sisäistä maailmaamme, jota täydennämme sillä, mitä näemme ja kuulemme. Meidän kaikkien sisällä on ”tarinakone” joka, on kytkettynä päällä jo heti syntymästä. Jos vauva näkee kahden palikan kiusaavan palloa, niin vauva kokee empatiaa palloa kohtaan, eikä pidä palikoita kovin kivoina. Vauva valitsee kavereikseen mieluimmin pallon kuin palikat. Vauva pystyy siis jo hyvin abstraktista asiasta luomaan tarinan.

Kirja myös valottaa aivojen mekanismia siitä, miten me luokittelemme asioita helposti heihin ja meihin. Eikä oikeastaan kukaan voi siltä välttyä. Esimerkiksi uskovainen kokee enemmän empatiaa samaan uskontoon kuuluvaa kohtaa kuin muita uskonnonedustajia kohtaan, ja yhtä lailla ateisti kokee enemmän empatiaa ateistia kohtaan kuin uskovaista kohtaan. Kyse ei ole siis uskosta vaan, siitä mihin ryhmään kuuluu. Ryhmä voidaan myös helposti määrittää ulkopuolisesti.

Kirja antaa tästä esimerkkinä kokeen, jossa luokan lapset jaettiin heihin ja meihin, täysin keksityllä jaolla. Välittömästi lapset alkoivat kokea itsensä tärkeiksi tai arvottomiksi sen mukaan kumpaan ryhmään heidät oli jaoteltu ja alkoivat myös käyttäytyä sen mukaan. Tärkeä muistutus siitä kuinka, helposti meidän kaikkien mieli on manipuloitavissa.

Halusimme sitä tai emme, päämme on täynnä lokerointia ja tulkitsemme maailmaa sen mukaan. Sen tiedostaminen auttaa meitä puhkaisemaan omia kupliamme ja näkemään maailmaa laajemmin.

Tarvitsemme naamoja

Kirjassa on mielenkiintoinen esimerkki botoxin yllättävästä haittavaikutuksesta, joka ei välttämättä tulisi heti mieleen.

Imitoidessamme keskustelukumppanimme ilmeitä ja liikkeitä pystymme paremmin eläytymään toisen kertomaan tarinaan ja koemme sitä kautta enemmän empatiaa toista kohtaan. Botoxin käyttäjän kasvot sen sijaan eivät pysty samalla tavalla eläytymään keskustelukumppanin tarinaan, joten aivoilta jää osa informaatiosta saamatta, mikä puolestaan voi heikentää empatian tunnetta toista kohtaan.

Tämä toi mieleen hyvin tyypillisen tämän päivän ongelman. Ei ole mikään ihme, miksi somekeskustelut ovat niin kärkkäitä, kun emme näe toisen kasvoja ja kehon eleitä, emmekä kuule puheen sävyä. Aivomme, eli me joudumme toimimaan vajavaisin tiedoin ja varsinkin jos toinen kuuluu niihin ”toisiin”, niin hän näyttäytyy helposti kaikin puolin negatiivisessa valossa. Kuinka monta someriitaa onkaan syntynyt siitä, kun tehdään vääränlainen oletus toisesta.

Joissain tutkimuksissa on todettu, että hymiöiden käyttäminen aktivoi täysin samoja aivoalueita kuin oikea hymy, joten niiden käyttäminen voi hieman lähentää meitä digimaailmassa ja osaamme paremmin tulkita viestin sävyä. Tämä kuitenkin toimii vain chat-keskusteluissa. Virallisilta viesteiltä oletamme asiallisuutta, joten siellä hymiöt tekevät viestistä helposti ei niin tärkeän. Ehkäpä kouluissa pitäisi alkaa opettaa hymiöiden oikeanlaista käyttöä.

Jos tarjolla ei ole oikeita naamoja, niin käyttäkäämme hymiöitä. (En laita hymiötä, koska tämä kuuluu nyt niihin vakavasti otettaviin. Tässä kohtaa voit kuitenkin ajatella minun hymyilevän)

Teksti: Ville Paajanen

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Vastaa