Kilimanjaro eli Pallakselle ja takaisin

Vaellusta ja haasteita

Kuva: Mitja

Kilimanjaron kunnianhimo on aina ylittänyt Nauhan budjetin. Ryhmänohjaaja ja neljän tähden generaalitar Jenni Nurminen sai kuitenkin diplomaattisilla taidoillaan ja tuimalla katsellaan taivuteltua kirstunvartijat rahoittamaan ryhmämme toistaiseksi merkittävimmän ja haastavimman seikkailun.

Ensimmäinen visiomme oli paukkia Kevon luonnonpuistoon ihmettelemään samaa nimeä kantavaa kanjonia. Yllättävä juonenkäänne muutti kuitenkin suunnitelmamme, sillä rotkoalueella kulkeminen oli kielletty 15.6. edeltävänä aikana. Armottoman valinnan ja dramaattisten käänteiden jälkeen kohteeksi seuloutui Hetta-Pallas -vaellusreitti.

Valmistelu

Pari viikkoa ennen lähtöä kokeilimme itse kuivata ruokaa löytöretkeämme varten. Pöperöt annosteltiin pusseihin valmiiksi aterioiksi, jotta matkan päällä ei tarvitse arpoa ja mittailla. Kuuden ihmisen ryhmänne jaettiin kolmeen telttakuntaan. Ohjaaja nautti ylväästä yksinäisyydestään. Amatsonit koostui kahdesta leidistä. Kirjoittaja ja kaksi muuta herrasmiestä muodostivat taas Kermalörtsyn. Telttakunnan mahdollisesti tasa-arvoiset jäsenet jakaisivat murkinan  ja majoituksen keskenään.

Lähtö

Vähän ennen kello seitsemää alkoi Kaukajärven kiiltävän kartanon pihaan ilmestymään positiivisella jännitteellä varautuneita rinkkaselkäisiä hiippareita. Hieman tasan jälkeen auto ladattiin niin matkatavaroilla kuin ihmisiä muistuttavilla olennoilla ja Nauha ry -logolla varustettu bilepakumme driftasi kartanon pihasta eurobeatin saattelemana. Edessämme oli noin 14-tuntinen ajomatka kohti unohdettua pohjolaa, jossa vässykät muserretaan niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Yöttömän yön maassa ei voi sanoa illan hämärtyessä, joten illan lähestyessä saavuimme Hetan Kodalle. Ensimmäisenä yönä meitä hemmoteltiin pehmeillä patjoilla, juoksevalla vedellä ja keskuslämmityksellä. Iltapalaksi yritimme käristää pari makkaraa, mutta klapien märkyyden takia piiskaavia lieskoja ei saatu aikaan.

Kohti erämaata

Aamupalan pyöräyttämiseen meillä oli vielä käytössä modernit hilavitkuttimet, mutta tästä eteenpäin seuraavat päivät olisi selvittävä trangioilla. Aamiaista ahmiessa isäntäväen koira tuli ovelle kerjäämään rapsutuksia ja niitähän se myös sai. Osa retkikunnastamme kävi tekemässä vielä viimehetken ostokset, minkä jälkeen suuntasimme erämaan karuun syleilyyn.

Hetan Kodan isäntä heitti retkikuntamme Pyhäkeron päivätuvan nurkille ja ajoi autollamme pois. Hän oli herrasmiehenä lupautunut siirtämään automme maksua vastaan matkan päätepisteelle. Olimme nyt omillamme ja vaihtoehtoina oli kuolema tai itsensä voittaminen.

Ensimmäisen päivän etappi oli vajaa 5,4 meripeninkulmaa eli vajaa kymmenen kilometriä. Pyhäkeron päivätuvan kautta suuntasimme Pyhäkeron huipulle, joka on yksi Ounastunturin huipuista kohoten 713 metriä lähemmäs taivaan valtakuntaa kuin meri. Nousu oli tasaisen tappavaa eli hauskaa. Hieman ennen huippua pysähdyimme murkinoimaan Pyhäjärven – lätäkön, ei kunnan – rannalla olevien raunioiden ääreen, joita vartioi kiiruna.

Aurinko oli hellinyt meitä koko päivän ja näkyvyys oli tapissa. Huipulta pystyimme vakoilemaan rajanaapureiden touhuja kuin Legolas hobitteja. Nousun jälkeen alkoi luonnollisesti lasku, joka johti kohti Sioskurun tupaa, jonka nurkilla meidän oli tarkoitus yöpyä. Jonkun mielestä tunturiylänkö voi olla karua, minusta se on ihanan minimalistista ja kaunista. Satunnaiset kohtaamiset porojen kanssa piristivät reissua.

Ensimmäinen leiripaikkamme oli satumainen, kuin fantasiakirjasta revitty. Maisemat olivat uljaat kuin Arnold Schwarzenegger yksisarvisen selässä, ja vierellä virtaavasta purosta sai raikasta juomakelpoista vettä eivät itikat vaivanneet olemassaolollaan. Kyllä kelpasi pystyttää telttaa.

Toinen päivä

Herättyämme aloimme rauhallisesti käristelemään aamiaista, purkamaan telttaa sekä kasaamaan rinkkoja. Ohjelmassa oli noin kahdentoista kilometrin marssi Ounastunturia pitkin Pahakurulle. Siellä täällä tunturia oli vielä satunnaisia lumiläiskiä. Aurinko edelleen suosi meitä läsnäolollaan ja lämmöllään – päivän päätteeksi osa polttikin ihonsa.

Etappi eteni rauhallisesti, eikä merkittäviä vastoinkäymisiä koettu. Pahakurun leiripaikassa ei maisemallisesti ollut mitään vikaa, mutta pienoiskokoiset pirulaiset eli itikat spawnasivat jostain ja alkoivat jahtaamaan nestemäistä kudostamme. Vettä piti hakea hieman kauempaa. Itse vedenottopaikka oli kaunis, mutta kun kurkotin veteen oli kättäni jo imemässä kymmenen herrahyppöstä. Joten voitte arvata kuinka nopeasti poistuin paikalta.

Telttapaikan kanssa oli onnea, sillä ensimmäistä ja toistaiseksi viimeistä kertaa sain nukkua tasaisella. Ei jatkuvaa valumista johonkin suuntaan eikä kiveä selän tai häntäluun alla, harvinaista herkkua.

Vastoinkäymiset alkavat, Dun-dun-duu

Seikkailumme kolmantena päivänä tiedossa oli 14 kilometrin pätkä. Heti matkan alussa tunturiylänkö vaihtui hetkellisesti metsään. Etapin alkuvaiheessa alkoi olemaan havaittavissa, että amatsonittaret alkoivat väsähtämään ja etenemisvauhti hidastumaan tuntuvasti, eivätkä heidän rinkkansa nousseet selkään enää ilman avustusta. Lisäksi eräs leidi pludasi lumen läpi puroon ja joutui taivaltamaan märällä kengällä.

Reittimme kulki pitkin Suastunturia, jonka korkein kohta oli noin 660 metrinen Lumikero. Maisemat olivat edelleenkin hienot, mutta niitä kirjaimellisesti varjostivat lähestyvät ukkospilvet, jotka lopulta saivatkin meidät kiinni. Matkan viimeinen kolmannes olikin satunnaisten kuurojen kostuttama. Sateiden välissä vilahti tuplasateenkaari – “what does it mean?”

Yli kahdentoista tunnin tepastelun jälkeen saavuimme Monttellin pienelle mutta sievälle porokämpälle. Hieman turhautuneena ylettömän pitkään kestäneestä matkasta kävimme etsimään telttapaikkaa ukkosen paukkuessa. Lähimmät salamat iskivät banaaninsa hukanneen apinan raivolla alle kilometrin päässä oleviin keroihin paukkeen ollessa armotonta.

Sopivan paikan löytäminen ei ollut helppoa, sillä kalteva maasto oli maailman luomisen yhteydessä siunattu runsaalla määrällä kiviä, eivätkä kiilat halunneet upota maahan. Lopulta löysimme kuitenkin siedettävän läntin ja onneksemme pahin sade taukosi teltan pystyttämisen ajaksi. Tauko sateessa kesti jopa niin pitkään, että saimme kokkailla illallisen rauhassa. Onneksi makuupussi oli sentään lämmin ja aamulla oli lupa nukkua pitkään.

Lämmin aamu tuvassa

Aamulla havahtuessani takaisin tähän todellisuuteen huomasin, että kosteus oli hiipinyt sisälle telttaan ja makuupussin pinnalle. Ulkona oli todella sumuista. Onneksi autiotupa oli kuitenkin tyhjä, joten äijäporukka sai parin tunnin ajan rauhassa norkoilla takan lämmössä ja kuivatella kamppeita. Tuvassa seuranamme oli pieni nisäkäs, jonka perimmäisestä olemuksesta jokainen oli eri mieltä. Yhden mielestä se oli päästäinen, toisen hiiri ja kolmas oli varma, että kyseessä oli myyrä.

Hiljalleen muutkin retkikunnan jäsenet kömpivät esiin teltoistansa, joten me kermalörtsyn jäsenet päättivät lähteä purkamaan telttaa ja valmistelemaan rinkkoja. Telttaa paloitellassa sattui huvittava välikohtaus, kun eräs henkilö – joka haluaa pysyä nimettömänä – laski kiilat kolmesti väärin. Puolen päivän kieppeillä kaikki alkoivat olemaan valmiita ja lähdimme etenemään kevyttä, ehkä noin viiden kilometrin taivalta sumuisissa merkeissä, joka päätyisi nimettömälle kodalle.

Kota tavoitettiin hitaan varmasti ilman suurempaa draamaa. Sisällä lämmitellessämme päätimme luonnollisesti laittaa suunnitelmat täysin uusiksi. Huomisillaksi oli luvattu lumisadetta, joten retkikunta Pessimismillä Perille päätti yksimielisesti hylätä kodan lämmön ja lähteä yöttömään yöhön ylittämään pallastunturia. Samalla matkan pituus pompahti 14 kilometriin.

Jäätävä loppu

Sumu oli edelleen täyteläistä kuin kerma ja sää tulisi vain huononemaan tästä. Ennen todellisen nousun alkua kohtasimme erittäin reviiritietoisen ja äänekkään riekon, joka ei selvästikään epäröinyt tuhota ihmisiä. Säästyimme vahingoilta.

Kun todellinen nousu alkoi, alkoivat myös haasteet. Taivas alkoi syöstä vettä alas kuin eräästä kuuluisasta takapuolesta, ja mitä ylemmäs pääsimme, sitä raivoisammaksi tuuli kävi. Vaikka päälikerrastoni oli ainakin muodollisesti vedenpitävä, löysi vesi kuitenkin lopulta tiensä vaatteiden sisälle. Ehkä kyseessä oli veden aiheuttama oikosulku, sillä sisälläni napsahti jotain outoa paikoilleen – tai pois paikoiltaa – ja spartalaisella tavalla nautin tästä. Tosin eräs seikkailija toverini oli aivan toista mieltä ja hänen kommenttinsa tilanteeseen oli: “Ei ole kylmä mutta vi***aa!”

Edellisten päivien aikana kumuloitunut rasitus ja viimeinen nousu oli käymässä liian raskaaksi amatsoneille. Joten retkikunnan muut jäsenet auttoivat kantamalla heidän rinkkojansa nousun ajan. Oli aika kaivaa esiin sisäinen Herkules ja suorittaa urotekoja. Oikeastaan toista rinkkaa raahatessa tuli mukavan lämmin. Louhikot toivat myös oman haasteensa. Laskun alkaessa rinkat palautettiin takaisin takaisin alkuperäisille kantajilleen.

Lasku sujui edelleen sumuisena, märkänä ja rauhallisella vauhdilla. Kun Pallastunturin luontokeskuksen valot lopulta näkyivät, alko hymy vallata seikkailijoiden suupieliä, sekä hilpeä, ja ehkä hieman kyseenalainenkin, pulina virtaamaan. Tosin viimeisen kilometrin aikana kylmä hiipi kehooni.

Nauhan auto odotti meitä keskuksella, mutta viimeinen yllätyskäänne oli vielä edessä. Kello oli selvästi uuden vuorokauden puolella. Auton avain oli numerokoodilukon takana, mutta koodia ei oltu välitetty ohjaajamme hipaisulaitteeseen, vaikka niin oli luvattu. Retkikuntalaiset palelivat märissä vaatteissaan, joten auton siirtäjälle oli pakko soittaa, vaikka kello olisi mitä. Onneksemme puhelimeen vastattiin ja pian kylmästä tärisevä kehoni pääsi autoon vaihtamaan kuivat vaatteet päälle. Minun ja lämpimän suihkun välissä oli enää vain pienen ikuisuuden kestävä automatka Etelä-Suomeen.

Teksti: E
Kuvat: Mitja ja E

1 Comment

  1. Vastoinkäymisistä huolimatta elämänmakuisen kuuloinen reissu. Kateeksi käy!

Vastaa