”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön”

Tätä suomalaisten huulilta usein kuultua lausahdusta pidetään virheellisesti sananlaskuna, vaikka kyseessä on ensimmäinen säe Eino Leinon runosta ”Laulu onnesta”. Kyseinen runo ei kuitenkaan ole jäänyt unohduksiin vuosienkaan saatossa, sillä se julkaistiin jo vuonna 1900 Hiihtäjän Virsiä -nimeä kantavassa kokoelmassa.

Runon julkaisuaikaan Leino oli iältään vain vähän päälle parikymmentävuotias, mutta onnistui silti muotoilemaan sanat, jotka jäivät elämään monille tuttuna elämänohjeena. Kun elämässä menee kaikki hyvin ja koetaan onnellisuutta, tulee se piilottaa muilta. Mutta kuka nyt tahtoisi padota ilonsa syvälle sisimpäänsä ja kätkeä sen – ja ennen kaikkea miksi?

Pohdin, voisiko taustalla piillä pelko naurunalaiseksi joutumisesta, joka saa ihmiset piilottamaan onnenhetkiään kuin suuriakin kultaharkkoja. Mutta toisaalta, mikä nyt voisi olla niin noloa? Sekö, että ehti hehkuttaa uutta parisuhdettaan naamakirjan sivuilla lukuisten sydänten kera, vaikka se päättyikin eroon vain tovi tämän jälkeen. Vai se, että ehti innostua mahdollisesta työkuviosta, joka ei lopulta ottanutkaan onnistuakseen. Aivan kuin ennakoisimme tulevaa, emmekä soisi itsellemme lupaa nauttia onnesta juuri siinä hetkessä, kun sitä koemme. Ja tällä tavoin ne arvokkaat hetket lipuvat meiltä pois.

Vai voisiko olla niin, että toisen onni on toisen myrkkyä? Olemmeko me, suomalaiset, niin taipuvaisia kateellisuuteen – ja sen myötä katkeruuten – että jonkun muun onnikin muuttuu mielentilaamme syövyttäväksi hapoksi? Tuntuu lohduttomalta ajatella, että jotkut kokevat muiden onnen olevan heiltä itseltään pois. Tämä nostaa mieleen väkisinkin ajatusmallin: ”Jos minulla ei ole sitä, ei sinullakaan saa olla.”

Toisen ihmisen onnesta tulisi voida olla aidosti ilahtunut. Täysin eri asia on se, tapahtuuko sitä oikeasti enää kovinkaan paljon. Sitäkin enemmän näkee onnellisuuden luomaa kilpailuasetelmaa, jossa toisen menestys ja onni nähdään paremmuuden mittarina, joka täytyy itse päihittää keinolla millä hyvänsä. Onhan meillä nyt oltava hienompi vene kuin naapurin Pekalla.

Toki jokaisen on ymmärrettävä aivan perustapoihin kuuluva hienotunteisuus ja omata yleistä tilannetajua. Ei ole kovin suotavaa hehkuttaa omia juttujaan ystävälle, joka parhaillaan taistelee sydänsuruja vastaan. Mutta toisaalta, eikö se jo itsessään ole onnellinen asia, että ilonaiheita ylipäätänsä on, edes jollakin? Elämme kuitenkin maailmassa, jossa uutisissa näytetään päivä toisensa jälkeen hyvin ikäviä asioita. Uskon siihen, että kaikelle on aikansa ja paikkansa, ja mielestäni ilouutisten ääneen sanomista ei tulisi pelätä senkään varjolla, että jollakulla saattaa olla parhaillaan murheita. Ilo ja onni nimittäin ruokkivat itseään ja leviävät helposti.

Oman sarjansa toki muodostavat ne ihmiset, jotka piilottelevat onneaan taikauskoisuutensa vuoksi. Jos kaikki on sujunut yllättävän hyvin jo pidemmän aikaa, ei sitä missään nimessä saa mainita ääneen. Kaikki voi nimittäin kääntyä päälaelleen, jos asian tuo ääneen julki. Vasemman olan ylikin täytyy sylkäistä ainakin kolme kertaa, jos näkee mustan kissan ylittävän tietä, tai muutoin huono onni iskee väistämättä. Ja jos vielä onnistuu rikkomaan peilin, saa siitä hyvästä seurakseen seitsemän vuoden ajalle epäonnea. Ja näitä uskomuksia riittää loputtomiin. Kuulostaa melko haastavalta. Itse haluan päästä kertomaan parhaimmat uutiset aina mahdollisimman pian kaikille läheisilleni, silläkin riskillä, että siitä seuraa epäonnea vain siitä hyvästä, että menin avaamaan suuni.

Niin tai näin. Meitä on niin moneksi – ja hyvä niin. Onnellisuus on kuitenkin meidän ihmisten yksi tärkeimmistä tunnetiloista, ja sitä pitäisi ehdottomasti vaalia. Emmekä voi määritellä yhtä ja ainoaa tapaa kokea onnea. Eikä sillä loppupeleissä ole niin väliä, millä tavoin kukin sitä ammentaa – kunhan vain muistaa olla onnellinen ja antaa muillekin mahdollisuuden olla.

 

Ajatuksiaan kertoili Jenni

Kuvat: Pixabay

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Vastaa