Nostalgia, menneen haikea ihannointi (johdettu kreikan kielen sanoista nostos ja algos, kotiinpaluu ja tuska).
Aika kultaa muistot.
Näinhän se menee: menneisyyden paremmat hetket ja kokemukset voidaan muistaa elämän kohokohtina, joita usein verrataan nykyhetken harhalliseen kurjuuteen. Nostalgialla saattaa, henkilöstä riippuen, olla suurikin vaikutus päivittäisen elämän muodostumiseen ja toimintatapoihin. Näin kapitalistisen maailman asukkina on tietenkin itsestäänselvää, että nostalgiastakin on muodostunut kaupallinen ilmiö. Nostalgialla rahastamisesta on hiljalleen muodostunut entistä ilmeisempää, ja voisikin väittää, että kyseessä alkaa jo olla jonkinasteinen normi. Normi, joka on vain hyväksytty kaikessa hiljaisuudessa. Miten tähän ollaan päästy?
Nostalgiaa on luultavammin ilmennyt jossain muodossa lähes yhtä kauan kuin ihmiset ovat planeettamme pintaa talloneet. Termin määritelmä on kuitenkin vaihdellut suuresti ajan edetessä. Kuten alkuperäiset johdesanat viittaavat, nostalgiaa pidettiin vuosisatojen ajan negatiivisena, jopa sairauteen verrattavana tilana; ihminen saattaa heikentyä ja kokea voimakasta koti-ikävään verrattavaa tunnetta. Nykypäivänä nostalgia voidaan nähdä itsenäisenä ja positiivisena tunteena, jota koetaan säännöllisesti. Nostalgian on huomattu myös vaikuttavan positiivisesti mielialaan ja ihmissuhteisiin. Tämänkin voi tosin vetää överiksi; nostalgiasta voi tulla koko elämän rakenteen ja suunnan määrittävä tekijä, joka saattaa aiheuttaa negatiivisia tottumuksia ja piirteitä. Nostalgiasta voi muodostua myös eräänlainen suojamuuri, joka sokaisee omaajansa muulta pahalta ulkomaailmalta.
Media- ja mainostyökaluna nostalgia ilmenee äänien, kuvien ja viittausten muodossa. Mainokset on myös mahdollista rakentaa tuottamaan ”haikeaa nostalgiaa”: nostalgista tunnetta kohdetta tai tapahtumaa kohtaan, jota henkilö itse ei ole suoranaisesti kokenut, mutta omaa tunteellisen siteen jatkuvan altistumisen vuoksi. Nostalgialla myös provosoidaan julkista huomiota esimerkiksi luomalla mainoksista vanhoille tyyleille uskollisia.
Rahasampona nostalgia on sarjansa huippua – valjastettuja muistoja, nyt myynnissä retrona. Tästä ovat varsinkin elokuva-, musiikki-, ja muotialat ottaneet kaiken ilon irti. 1970-luvulta eteenpäin on korostunut, kuinka 20-30 vuoden takaisia brändejä uudelleenkaupataan säännöllisesti. Videopelirintaman pompattua menoon mukaan 2000-luvun puolella tuli selväksi, että näille menneisyyttä imitoiville julkaisuille selvästikin riittää kysyntää.
Retroilussa ja vanhan, hyväksi todetun materiaalin käytössä ei itsessään ole sinänsä mitään väärää eikä pahaa, mutta
kieltämättä alkaa allekirjoittanutta hieman jo huolettamaan. Alkaa jo vaikuttamaan siltä, että nostalgian käyttö myyntivalttina on saamassa aivan liian suuren painoarvon. Bisnesnäkökulmasta hommahan on aivan luonnollista; käytetään materiaalia, joka on jo kertaalleen todettu toimivaksi, sen suurempia riskejä ottamatta. Siinähän se ongelma sitten piileekin; voiko kyseessä olla vain luovuudenpuute ja/tai laiskan suosikkireitti aidan matalimman kohdan yli?
Löytyyhän sitä maailmasta toki suurempiakin ongelmia kuin muistoilla rahastaminen, eikä siitä saisi syntiä tekemälläkään, mutta analyysi lienee silti paikallaan.
Elokuvien ja tv-sarjojen uusversioiden katsojaluvut ovat yleensä korkeita ja voittoakin takuulla irtoaa. Näitä lukemia en suinkaan epäile. Enemmän mietityttää se, että katsotaanko näitä tuotoksia vain silkasta uteliaisuudesta. Kuka näitä uusversioita on pyytänyt? Lähipiiristä ei ainakaan tunnu ikinä löytyvän ketään, kenellä löytyisi mielenkiintoa näitä tuotoksia kohtaan (tai ainakaan kukaan ei myönnä). Asiaa ei myöskään auta uusversioiden äärettömän keskinkertainen laatu; tämä laadun puutteen tunne saattaa tosin johtua liian korkeista odotuksista, jotka pohjautuvat alkuperäisten legendojen laatuun. Saattaa vaikuttaa ahdasmieliseltä, mutta pari floppia itse todistaneena en katsele näitä uusversioita enää periaatteestakaan. Näiden tuotantohan luultavasti loppuisi kuin seinään, jos kysyntää ei olisi. Ei tosin tule tapahtumaan, sillä täytyyhän jonkun aina nämä katastrofit todistaa meidän muiden puolesta. Hyviäkin löytyy, mutta miten itse asian näen, harvemmissa määrin.
Videopelien puolella ilmenee myös ongelmia, tosin hieman eri muodoissa. Oman enemmän tai vähemmän puolueellisen näkökulmani kautta kehtaisin väittää, että pelien uusversioille löytyy enemmän kysyntää. Myyntimäärät tosin eivät ole bisnesnäkökulmasta katsoen (ja elokuviin verraten) mitenkään erikoisen huimia, videopelien ollessa suurelle osalle väestöstä se tuntemattomampi viihdyke. Vaikka täältäkin niitä floppeja löytyy, on myös menestystarinoita olemassa; vanha klassikko on tuotu lievän pölykerroksen alta, grafiikat ja audiot potkaistu nykypäivään, ja kakun kruunaa parannettu käyttäjäystävällisyys. Rakkauden tuote, näin siirappisen kliseisesti todeten. Peli voidaan kokea omana, irrallisena seikkailunaan uusversion sijaan. Näin se homma siis hoituu, jos oikea firma on puikoissa. Useampaa teosta varjostaa isäntäfirman ahneus ja vain raha mielessä tehdyt bisnespäätökset. Luonnollista touhua tietenkin, isku tosin ei asiakkaista mukavalta tunnu. Kuten elokuviakin, on myös vähemmän hyviä pelejä nostettu takaisin päivänvaloon, myyntivalttina se kuuluisan koominen surkeus. Myy ne huonotkin tuotokset, ihan vain meemien ansiosta.
Tätähän se nyt vaan on: jokseenkin ärsyttävä ilmiö, josta kukaan ei halua tosissaan eroon. Kaikille osapuolille riittää etuja, eikä moni tunnu pistävän pahakseen.
Koitetaan nyt tästäkin selviytyä.
Teksti: Nico Kallio
