Käry

Kun radiossa viimein ilmoitettiin uhan olevan ohi, haistoin palaneen. Saatoin kuulla koko korttelin huokaavan helpotuksesta ja hurraavan seinieni lävitse. Tunsin itsekin oloni kevyemmäksi. Ulkona oli satanut lunta jo muutaman päivän ja tiesin lasten ilahtuvan tiedosta, että he pääsisivät viimein leikkimään. Ehdin hädin tuskin patistaa heitä pukeutumaan sopivasti, kun he jo rynnistivät ulos päätä pahkaa. Päätin olla läksyttämättä heitä sen enempää ja tarkistin uunin. Kenties haju olikin tullut ilmastoinnin lävitse jostain naapurihuoneistosta. Tiesin vanhan rouvan alakerroksessa olevan kovin hajamielinen. Ehkä hän, innostuttuaan uutisista, oli jättänyt jotain liedelle.

Lumi jatkoi satamistaan. Radio saarnasi siitä Jumalan lahjana tänä riemun aikana, kaikkien vaikeuksiemme jälkeen. Lupauksia haastattelusta päättäjien kanssa. Kaikki himoitsivat tietää, miten meidät oikein pelastettiin. Jouduimme kuitenkin odottamaan. Piti ensin korvata kadotettu aika, niin meille kerrottiin. Lapset leikkivät itsensä väsyksiin ulkona päivä toisensa jälkeen. Vaikka kuinka pyysin heiltä, etteivät he tahrisi itseään jatkuvasti leikeissään, päädyin kylvettämään heidät joka ilta. Nuorimmainen nukahti eräänä iltana ammeeseen. Kylpyvaahto oli jo melkein peittänyt hänen nenänpäänsä, kun huomasin ja kiskoin hänet ylös. Hän ei kakonut vettä, ei yskinyt. Pikkuinen hieroi vain silmiään ja valitti tultuaan herätetyksi. Nauroin ja autoin häntä kuivaamaan itsensä, peitellen hänet sitten sänkyyn.

Savun pistävä käry viivähti hetken nenässäni.

Kerrostalossa oli tullut ihmeen hiljaista ilmoituksen jälkeen. Kaikki olivat jälleen ulkona, päättelin sen jalanjälkien määrästä lumessa vilkaistuani ikkunasta. Lumen kylmä ei ollut kuitenkaan mieleeni, joten jäin sisälle. Lapset olivat kuitenkin jo tarpeeksi vanhoja pitämään huolen itsestään. Rappukäytävässä oli leijunut palaneen haju jo ainakin viikon. Kukaan muu ei kuitenkaan tuntunut haistavan sitä. Yritin jopa koputtaa alakerran muorin oveen ja kysyä, josko hänellä olisi ollut ongelmia uuninsa kanssa. 

Vasta jo koputettuani huomasin, että nimikyltti oli poistettu ovesta.

Nuorimmainen ei enää noussut. Oli kuin hänen lihaksensa olisivat lakanneet toimimasta. Hän oli kyllä jalkeilla, nipin napin, oksentaen voimakkaiden yskänpuuskiensa välissä. Huomasin verta liman ja porkkananpalojen seassa.

Lääkäristä ei vastattu.

Avasin ikkunan tuulettaakseni pois oksennuksen löyhkän. Kenties raitis ilma auttaisi lastani hengittämään.

Vanhempi lapseni kysyi, oliko tämä se, mitä me kumpikin kipeästi pelkäsimme.

Palaneen käry oli voimakkaampi kuin ennen.

Minulle soitettiin. Ei lääkäri, huolimatta lukuisista soittopyynnöistäni. He esittelivät itsensä tartuntatautien hillintäyksiköksi. Kuultuaan uutiset lapseni voinnista, he tarjoutuivat viemään hänet hoitoon. Hänen vointinsa oli vain huonontunut entisestään parin viime päivän aikana. Syöminen oli mahdotonta, juominen onnistui vain hädin tuskin. Vaikka yskä oli hellittänyt hiukan, oli hänen hengityksensä yhä raskas kuin juoksun jäljiltä ja sen taustalla kaikui huolestuttava, aavemainen pihinä.

He tulivat saman päivän sisällä maskeissa ja haalareissaan. En nähnyt heidän kasvojaan, kuullut heidän ääntään. Sanatta, kuin yötuuli tomun katukiveyksellä, he veivät nuorimmaiseni mukanaan. Vanhempi lapseni kiljui ja riehtoi, vaatimalla vaati päästä mukaan. Oli kuin meitä ei olisi ollutkaan. Oli vain suojapukuiset miehet ja lapseni paareilla, henkitoreissaan, kalpeana kuin ruumis.

”Ja kuinka tämä onnistui? Kuinka taltutimme tämän ruton näinkin nopeasti?”

Myöhäisillan radio-ohjelma kaikui hiljaisessa asunnossani. Samat sanat toistuivat seinien takaa muista huoneistoista. Kaikki olivat odottaneet haastattelua päättäjien kanssa kuin kuuta nousevaa. Jopa minä. Istuin ikkunalaudalla ja annoin silmieni vaeltaa pitkin lumen peittämiä teitä. Jalanjäljet olivat joko vähentyneet viimepäivinä, tai peittyneet yhä vain jatkuvan lumisateen alle. Pilvet vyöryivät idästä paksuina tummanharmaina ryöppäinä, jotka peittivät taivaan. 

Vanhimman lapseni heikot yskänkohtaukset kuulostivat jotenkin kovin kaukaisilta.

”Jumalan siunaukset ovat tuoneet meidät tähän”, kaikui päättäjän järkkymätön, matalan rauhallinen ääni. ”Sekä tietenkin päättäjiemme pettämätön logiikka. Työskentelimme väsymättä monia viikkoja saadaksemme aikaan ratkaisun, joka minimoisi riskit meille kaikille.”

Kurkkuni tuntui kasvavan umpeen. Taituin kaksinkerroin yskän voimasta ja peitin suuni kädelläni lähes vaistomaisesti. En voinut antaa vanhimmaiseni kuulla. En tahtonut hänen huolehtivan. Yhä kakoen, ujutin sormeni ikkunan raamin väliin avaten sen raolleen. Tarvitsin ilmaa.

”Entä mikä on viestinne niille, jotka menettivät omaisiaan tälle katastrofille?”

”Mikään voitto ei tule ilman uhrauksia. On valitettavaa, että menetimme niinkin monia… mutta vaikeat ajat vaativat vaikeita ratkaisuja.”

Muutama lumihiutale tanssahteli ikkunan raosta sisälle ja yhä syliini.

Ne eivät sulaneet.

Rohkenin avata ikkunaa hieman enemmän ja kurotin käteni ulos, tunnustellen ulkoilmaa ensi kerran moniin kuukausiin. Se oli yllättävän lämmin.

”Jumala armahtakoon niitä lukuisia arjen sankareita, jotka taipuivat tämän epidemian edessä. Saakoon heidän sielunsa mitä ylhäisimmän kohtelun, kiitos heidän uhrauksensa rakkaan valtiomme puolesta.”

Onnistuin jotenkin nappaamaan lumihiutaleen sormieni väliin. Kun yritin tutkia sitä, huomasin sormieni tahriintuneen tummanharmaaksi. Vaikka ulkona oli muutoin pimeää, saatoin pilvistä huolimatta nähdä auringonlaskun punervan kajastuksen idässä, taivaanrannassa.

”Jumala meitä varjelkoon.”

Haistoin palaneen.

-Anniina Lehtonen