Kun Jeff Goldblumin esittämä Ian Malcolm sanoo elokuvan alussa: ”Olemme menneet liian pitkälle”, muistan ajatelleeni: niin, olemme tehneet liian monta näitä elokuvia. Kyseessä on toinen leffa Jurassic World-trilogiassa, mutta viides koko Jurassic Park-sarjassa, ja ideat sen kuin vähenevät.
Ensimmäinen Jurassic World kopioi alkuperäisen Jurassic Parkin, joten logiikka määrää että tämä elokuva kopioi toisen Jurassic Parkin eli The Lost Worldin. Alkuasetelma ja juonenkulku on pääpiirteittäin sama. Ensin käydään saarella metsästämässä dinosauruksia, sitten siirretään näitä hirmuliskoja Amerikan maaperälle ja asiat menevät ennustettavasti päin sitä itseään. Jurassic World -tyyliin ”innovoidaan” heittämällä mukaan uusi geenimanipuloitu hirviö.
Dinosaurukset ovat vaarassa kuolla jälleen sukupuuttoon, kun heidän asuttamansa Isla Nublarin nukkuva tulivuori uhkaa purkautua ja tuhota koko saaren. Valtio ei tee asialle mitään, joten yksityinen taho päättää pelastaa hirmuliskot ja siirtää ne uudelle saarelle (ilmeisesti Isla Sorna ei ole enää olemassa). Yksityistä tahoa edustaa eräs Hammondin vanha tuttu – kenestä emme ole ennen kuulleetkaan – ja hän sattumoisin on myös vanha, kiltti, vaaleapartainen mies, jolla on pihkalla koristeltu kävelykeppi. Kutsukaamme häntä nimellä Ei-Hammond.
Niinpä Ei-Hammond (James Cromwell) palkkaa ensimmäisen Jurassic Worldin päähahmot työtä tekemään. Claire (Bryce Dallas Howard), joka aiemmassa leffassa oli business-keskeinen jääkuningatar, on nyt muuntautunut dinasauruksien oikeuksien puolesta taistelevaksi aktivistiksi. Tämä on periaatteessa hahmonkehitystä, mutta käytännössä on vain tapahtunut vaihto kahden keskinkertaisen hahmotyypin välillä.
Owen (Chris Pratt) on myös valmis uuteen seikkailuun ilman kunnollista motivaatiota pistää itseään jälleen hengenvaaraan. Hahmon vahvuus ei löydy käsikirjoituksesta, vaan se vähäinenkin on itse näyttelijässä. Edellämainittujen mukana pyörii kaksi neuroottista sidekickiä, joiden läsnäolo aiheutti allekirjoittaneelle enimmäkseen syvää ärtymystä.
Harmillisesti Ei-Hammond, hyväuskoinen idiootti kun on, päättää palkata pari muuta kyseenalaisempaa karakteeria: Ted Levinen esittämän psykoottisen metsästäjän ja henkilökohtaiseksi avustajakseen Rafe Spallin esittämän niljakkaan kusipään. Heillä on hieman erilaisempaa suunnitelmaa dinosauruksien varalle.
Elokuva on käytännössä kaksiosainen, ja ensimmäinen puolisko on helposti se geneerisempi. Elokuvan tekijät ovat ilmeisesti tämän itsekin huomanneet ja haluavat rynnätä sen läpi mahdollisimman nopeasti. Tuntuu kuin emme olisi kerenneet olemaan saarella viittä minuuttia kauempaa, kun se on jo räjähtämässä ja dinosaurukset ovat kuin ihmeen kautta jo lastattu laivoihin.
Tarinan todellinen osuus alkaakin kun pääsemme Amerikan mantereelle Ei-Hammondin pelottavaan goottikartanoon, jossa tehdään salaa laboratoriohirviöitä ja huutokaupataan niitä stereotyyppisille sarjakuvapahiksille, joilla on hassut aksentit ja hassummat viikset. Elokuvan juoni on varastettu suoraan jostain huonosta 60-luvun kauhuelokuvasta. Tekijöiden olisi pitänyt ottaa Rogue Onen tietokoneanimoitu Peter Cushing mukaan tähän leffaan Dr. Frankensteiniksi, niin se olisi ollut täydellinen.
Hahmojen kehitys jää mitäänsanomattomaksi ja koko juoni on pitkäveteistä palikoiden asettelua seuraavaa elokuvaa varten. Reiluuden nimissä täytyy sanoa, että kyllä tällä tarinalla tietty teema on, mutta sen käsittely jäi vähäiseksi ja ultimaattinen pointti epäselväksi.
Kysymys esitetään: ovatko nämä ihmisten luomat ja äärimmäisen vaaralliset eläimet pelastamisen arvoisia? Ongelma on, että kaikki päähahmomme ovat asiasta samaa mieltä ja ainoan eriävän mielipiteen antaa Ian Malcolm, joka on elokuvassa ehkä kymmenen minuuttia. Leffan pahikset ovat naurettavan yksipuolisia kapitalistisikoja, joten heitä ei tarvitse kuunnella. Aihe olisi vaatinut ensimmäisen Jurassic Parkin tyyliin terävää keskustelua lounaspöydän äärellä, mutta eihän niin voi tehdä, kun on hirveä kiire seuraavaan toimintakohtaukseen.
Kiitosta kuitenkin annan ohjaajalle J. A. Bayonalle, joka yrittää parhaansa heikon käsikirjoituksen pohjalta. Välillä hän onnistuu luomaan visuaalisesti hienoja kohtauksia, ja jopa kartanomiljöö on edes esteettisesti erilainen verrattuna muun leffasarjan loputtomiin trooppisiin viidakkoihin. Ohjaaja ei kykene kuitenkaan estämään yleistä väsymystä dinosaurusrymistelyihin. Vanhat ideat ovat vanhoja ja uudet tyhmiä. Welcome to Jurassic World!
Janne Karjalainen
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?