Viime vuonna tuli kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun teksasilainen kitaristi Johnny Winter tuli tunnetuksi kansainvälisenä tähtenä. Johnny Dawson Winter syntyi Teksasin Beaumontissa 23.2.1944. Hän oli albiino kuten nuorempi veljensäkin Edgar. Heillä oli jo nuoresta pitäen lukuisia bändejä, ja ensimmäinen menestys oli School Days Blues (1959). He julkaisivat myös useita singlejä, näiden ollessa paikallisia menestyksiä. Mutta vuonna 1968 hän perusti trion, jossa basistina oli Tommy Shannon ja rumpalina John Turner. Myös velipoika Edgar täydensi kokoonpanoa kosketinsoittimilla. Syntyi todellinen bluesrockin klassikko The Progressive Blues Experiment. Kiekko näki päivänvalon kesällä 1969. Sitä hieman aikaisemmin, eli helmikuussa 1969, oli ilmestynyt Columbialle levytetty debyyttialbumi Johnny Winter. Kumpikin kiekko oli rautaisannos bluesdiggareille. Musiikkilehdet ylistivät Johnnya uutena kitaravirtuoosina. Johnnyn ensimmäinen suuri festivaaliesiintyminen oli Woodstock-festivaali elokuun viidentenä 1969. Vielä loppuvuodesta kokoonpano julkaisi levyn Second Winter, jossa oli kolme levypuolta. Sillä oli myös versio Johnny B. Goodesta. Johnnyn bluesrockit toivat hänelle lempinimen ”ihmiskitara”. He keikkailivat vielä pitkälle vuoden 1970 puolelle, mutta bändi hajosi, ja Johnny perusti uuden kokoonpanon.
Rankkaa kiertue-elämää
Uuden kokoonpanon nimeksi tuli Johnny Winter And. Toisena kitaristina oli Rick Derringer, ja loppuvuodesta 1970 ilmestyi rankka Johnny Winter And -albumi. Albumin avaa rankka Guess I’ll Go Away, joka kulkee kuin pyörremyrsky. Rick Derringer osallistui sävellystyöhön Rock and Roll Hoochie Koo -kappaleessa. Levyn kauneinta antia on kappale Let the Music Play. Bändin lavaesiintymiset olivat rankkoja, ja Johnny polttikin itsensä loppuun muutamassa vuodessa. Näistä lavakeikoista ilmestyi maaliskuussa 1971 livealbumi Live Johnny Winter And. Kiekon avaa jo debyyttilevyllä ilmestynyt Good Morning Little School Girl, joka on pidempi kuin studioversio. Rock and Roll -medley on todella raju, ja kaiken kruunavat raivokkaat versiot Rollareiden Jumpin Jack Flashista ja Chuck Berryn Johnny B. Goodesta. Rankka kiertue-elämä ja elämäntavat vaativat kuitenkin veronsa, ja Johnny joutui huumeiden vieroitushoitoon yhdeksäksi kuukaudeksi.
Paluu areenoille
Johnny palasi taas esiintymislavoille 1973 julkaistuaan albumin Still Alive and Well. Kiekon avaa biisi, jossa on bluesia ja rockia, eli Rock Me Baby. Still Alive And Well oli rautaisa annos aitoa hienostelematonta elämänmakuista musaa, jossa Winter taas palasi kehään tulisilla riffeillään ja sooloillaan. Hänen lauluäänensä oli myös oma lukunsa: kovaa ja raakaa. Tätä samaa linjaa jatkoi seuraavana vuonna Saints & Sinners, joka sisälsi rockia ja jopa soul-vaikutteita. Kiekolla oli Winterin omia biisejä ja versioita hänen omista suosikeistaan. Winterin suosio oli näihin aikoihin kovaa, ja hänen lavaesiintymisensä veti täyteen isoja areenoita. Johnnyn manageri Steve Paul oli perustanut Columbia Records -levy-yhtiölle Blue Sky -nimisen levymerkin, josta tuli Winterin levyjen jakelija. Seuraava albumi John Dawson Winter 3 (1975) oli ensimmäinen julkaisu tällä merkillä, ja sekin sisälsi hänen omia biisejään, kuten Stranger ja energisiä tulkintoja kuten Raised on Rock ja Rock ’n’ Roll People. Koska edellisestä livealbumista oli kulunut jo neljä vuotta, ilmestyi vuonna 1976 Captured Live. Viimeksi mainittu tiivistää hänen tyylinsä lavalla tuohon aikaan esimerkiksi avausraidassa Bony Moronie ja Roll With Me. Sen aikaiseen lavaimagoon kuuluivat vielä hienot esiintymiskuteet ja raivokas lavashow. Suosion ollessa korkeimmillaan hän hajoitti bändinsä, ja toteutti suuren haaveensa tuottaa Muddy Watersin albumi ja palata omalla uralla bluesjuurille.
Paluu bluesjuurille Muddyn kanssa
Winter teki studiohommia tuottamalla ja soittamalla Muddy Watersin comeback-albumilla Hard Again. Niinpä sai hänen idolinsa uutta potkua uralleen. Winter sai käyttää Watersin soittajia seuraavalla Nothin’ but the Blues -albumillaan, joka oli täysin bluesia ja sisälsi hänen omia biisejä yhtä lukuun ottamatta. Se sai paljon arvostusta yleisöltä ja kriitikoilta, mikä oli paluu hänen kahden ensimmäisen albumin tunnelmiin. Blues oli hänen mielimusiikkiaan, joka oli innoittanut häntä jo nuorena Teksasissa, ja jossa hänen musiikilliset juurensa olivat. Winterin levy-yhtiö oli tuolloin Blue Sky, ja seuraavana vuonna ilmestyi hänen oman bändinsä kanssa tehty White, Hot and Blue. Viimeinen Blue Sky -albumi oli 1980 ilmestynyt Raisin’ Cain. Se on menevää, kovaa ja raakaa bluesrockia, kuten biisi New York, New York osoittaa. Hänen lauluäänensä on myös oma lukunsa, ja kitaransoittonsa elinvoimaista.
Alligator ja MCA kausi
Winter solmi uuden sopimuksen 1980-luvun alussa bluesiin erikoistuneen Alligator-levy-yhtiön kanssa, jonka kaikki artistit olivat mustia muusikoita, yhtä lukuun ottamatta. Sitä johti levytuottaja Bruce Iglauer. Studiossa oli kuitenkin näkemyseroja tuottamisesta. Kaksi ensimmäistä albumia olivat Bruce Iglauerin tuottamia. Nämä olivat Guitar Slinger (1984) ja Serious Business (1985). Winter otti myös komeat tatuoinnit rintaansa ja käsivarteensa. Ne näkyvät hyvin Don’t Take Advantage of Me -videolla, joka on kuvattu saluunassa. Vielä vuonna 1986 ilmestyi Third Degrees, joka on hänen oma suosikkinsa Alligator-albumeista. Levyllä on mukana vierailevana artistina kuuluisa pianistilegenda Doctor John. Sitten oli vuorossa MCA-sopimus, joka synnytti vain yhden albumin: The Winter of ’88. Sen tuotti Terry Manning. Winter ei kuitenkaan ollut tyytyväinen yhtiön kaupallisempaan tuotantotapaan, joten se jäi ainoaksi MCA-kiekoksi.
1990-luku; rankka elämä vaatii veronsa
Johnny Winterin ura 1990-luvulla oli hyvin rankkaa. Aina vuoteen 1995 asti kaikki sujui vielä hyvin. Levytyssopimus Point Blankille ja kaksi onnistunutta bluesalbumia Let Me In (1991) ja Hey, Where’s Your Brother? (1992), jolla oli vierailijana veli Edgar Winter, mutta vuosikymmenen puolivälissä Johnnyn kunto huononi. Hänen kitaransoittonsa oli epätarkempaa, ja ulkoapäinkin hän näytti yhtäkkiä vanhemmalta kuin ennen. Vuonna 1998 ilmestyneellä Live in NYC ’97 hän soitti kuitenkin hyvin. Tämä levy poiki kiertueen, ja Winter saapui Suomeenkin Pori Jazz -festivaaleille. Keikkasetti oli sama kuin Live in NYC ’97 -albumilla. Näin kyseisen Winterin keikan, ja se oli yksi mieleenpainuvimpia kokemuksia elämässäni.
Comeback 2000-luvulla
Johnnyn bändiin liittynyt komppikitaristi Paul Nelson huomasi Johnnyn huonon kunnon, ja kävi ilmi, että se johtui ylettömän suuresta lääkemäärästä. Siitä alkoi hänen lääkkeistä vieroittamisensa, ja Johnny sai uutta virtaa elämälleen ja soitolleen. Syntyi mainio albumi I’m a Bluesman. Monivuotinen manageri Teddy Slatus oli osasyyllinen Johnnyn kovaan lääkitykseen; sen avulla hän tienaisi enemmän Johnnyn kustannuksella. Tämän selvittyä, Slatus erotettiin, ja uudeksi manageriksi tuli Paul Nelson. Johnny Winterin ura lähti uuteen nousuun. Winter sai elää tervettä elämää ja soittaa rakastamaansa musiikkia. Hän julkaisi vuonna 2011 Roots-albumin, jolla hän soitti bluesartistien kanssa, jotka olivat häntä innoittaneet. Loistavat arvostelut sai myös Step Back -albumi. Kaikki oli kunnossa ja ura nousussa, kunnes kiertueella 2014 Sveitsissä, hän löytyi kuolleena hotellihuoneestaan. Hänen piti tulla vielä saman vuoden syksyllä Tampereelle. Olisi ollut vielä mukava nähdä tuo kitaravirtuoosi Tullikamarin pakkahuoneella. Mutta Johnny Winterin musiikki elää, ja hän kuuluu ehdottomasti kitaravirtuoosien eliittiin.
Teksti: Hemuli
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?