Hauras Jaakob-poika oli kasvanut äitinsä helmoissa kymmenvuotiaaksi, kun isänsä päätti lähettää pojan luostariin.
– Tuollaista rääpälettä emme pidä elättinä, isä ärjäisi äidin pitäessä Jaakobia tiukasti rintaansa vasten. Varhain seuraavana aamuna, auringon vasta hiipiessä taivaanrantaan, isä kuljetti pojan luostarin porteille ja jätti hänet tuohon vieraaseen ja kolkkoon paikkaan. Tämä tapahtui pienessä ranskalaisessa kylässä armon vuonna 1656.
Kului neljä vuotta. Veli Jaakob oli jo tottunut luostarin oloihin ja viihtyi erityisesti yrttien ja rohtojen parissa. Toisinaan hän tapasi salaa äitinsä yrttitarhan portilla ja antoi tälle rohtoja viemisiksi. Eräänä sumuisena aamuna luostarin portilla kävi kiivas väittely. Englannista oli laivan kyydissä saapunut 12-vuotias nuorukainen. Pojan vanhemmat olivat kuolleet ja hän itse pyrki sukulaistensa luo Ranskaan. Merimatkalla nuorukaisen vointi oli äkkiä romahtanut ja hänet oli lukittu ruumaan. Nyt merimiehet vaativat hänen jäävän luostariin munkkien hoitoon. Apotti kuitenkin pelkäsi Lontoosta kuulemiaan ruttouutisia eikä halunnut sairastunutta luostariin.
Veli Jaakob halusi kuitenkin huolehtia tuosta riutuneesta ilmestyksestä. Kenties nuorukaisen olemus muistutti häntä omasta menneisyydestään. – Isä, antakaa minun huolehtia hänestä! Tunnen yrtit yhtä hyvin kuin kuka tahansa veljistä. Voitte sulkea meidät luostarin kellotorniin, niin emme ole vaaraksi muille, Jaakob aneli Apotilta. Lopulta apotti suostui. Veli Jaakobin vastuulla oli nyt sairastuneesta huolehtiminen ja luostarin kellojen soitto. Kellot soivat luostarissa useamman kerran päivässä. Ja joka aamu, kun veljet kuulivat kellojen soiton, he muistivat Enkelitervehdyksen lopuksi kiittää Jumalaa veli Jaakobin hengen varjelemisesta.
Kului viikko ja kului toinen. Veljet kiikuttivat yrttejä ja ravintoa kellotornin juurelle, mistä Jaakob kävi ne hakemassa potilaalle ja itselleen. Sitten eräänä aamuna koitti se pelätty hetki, kun kellot pysyväit vaiti. Veljet seisoivat tornin juurella ymmällään. Miten he saisivat vahvistuksen pelolleen? Olivatko Jaakob ja potilas kuolleet vaiko vain sairauden uuvuttamia? Apotti aloitti laulurukouksen, johon veljet yhtyivät:
Veli Jaakob, Veli Jaakob,
Nukutteko te? Nukutteko te?
Soittakaa aamukelloja! Soittakaa aamukelloja!
Ding, dang, dong. Ding, dang, dong.
(ransk. Frère Jacques)
Luostarin veljet ehtivät laulaa rukouksensa kolmesti ennen kuin aamukellot kajahtivat tornista. Sama toistui seuraavinakin aamuina ja pian koko kylä yhtyi munkkien lauluun. Jokainen kyläläinen oli jo kuullut veli Jaakobin rohkeasta uhrautumisesta sairastuneen muukalaisen hyväksi, ja he kaikki toivoivat näiden kahden nuorukaisen toipuvan kammottavasta taudista. Kuudentena aamuna kellot eivät enää soineet. Luostari ja kylä lauloivat laulua yhdessä koko aamun. Vielä päivälläkin laulu jatkui arkiaskareiden lomassa. Seppä laului laulua takomisen tahdissa, munkit lauluoivat messujen välissä, pyykkärit lauluivat samaa laulua joenvarrella ja köyhinkin kerjäläinen osallistui veisuuseen, mutta kellot pysyivät vaiti.
Illan hämärtyessä luostarin apotti itse meni kellotorniin siunatakseen Jaakobin ja englantilaisen nuorukaisen ruumiit. Kauhukseen hän huomasi, että ruton runtelemat nuorukaiset olivat olleet kuolleina jo viikon. Apotti järkyttyi pelosta. Mikä ylimaallinen voima, oli saanut kellot soimaan kuutena päivänä, vaikka soittaja oli jo menehtynyt. Apotti toivoi kyseessä olevan kaikkitietävän Jumalan armolahja, joka esti veljiä kiipeämästä torniin taudin vielä tarttuessa. Samalla hän kuitenkin pelkäsi, että itse Saatana oli sallinut kellojen soiton vielä kuoleman jälkeenkin.
Apotti ei sallinut veljien koskevan ruumiisiin vaan haetutti Jaacobin isän paikalle: – Kuljettakaa poikanne ruumis pois ja haudatkaa hänet luostarin muurien ulkopuolelle. Tänne häntä ei voida siunata, sillä ruumis on saatanan tartuttama. Jaakobin isä teki työtä käskettyä. Vihansa sokaisemana hän päätti samalla hävittää englantilaispojan ruumiin ja tuikkasi kellotornin palamaan. Sitä ennen isä kuitenkin kuljetti poikansa ruumiin kellotornista. Hän jätti luostarin veljet kauhistelemaan liekehtivää tornia ja katosi Jaakobin ruumin kanssa.
Jaakobin isä kuitenkin tiesi, että hänen olisi haudattava poikansa vielä samana iltana, jottei rutto pääsisi leviämään. Hän kertoi asiasta vaimolleen. Äiti ei kuitenkaan voinut uskoa rakkaan poikansa kuolleen:
– Kellot soivat vielä eilen, Jaakob ei ole voinut kuolla. Olipa kyse Jumalasta tai Saatanasta, ei kelloja ole soittanut kukaan muu kuin Jaakko itse, äiti hoki Jaakobin vierellä nyyhkien. Jaakobin isä oli kuitenkin vakuuttunut ruumiin hautaamisen pakosta. Lopulta äiti suostui, mutta vaati poikansa laittamista turva-arkkuun. Tällöin hän voisi herätessään vielä kerran soittaa maanpäälle sijoitettua kelloa. Ja hänet kaivettaisiin esiin.
Isä myöntyi. Hän rakensi pojalleen yksinkertaisen turva-arkun, johon rakennettiin maanpäälle johtava putki hengitysilman varmistamiseksi. Vainajan käten sidottiin naru ja se vedettiin putken kautta maanpäälle. Siellä se kiinnitettiin koukusta ripustettuun kelloon, joka soisi vainajan liikkuessa.
Joka aamu äiti meni poikansa haudalle ja lauloi hänelle laulua, jonka sävelen luostarin munkit olivat kylälle opettaneet.
Jaakko-kulta, Jaakko-kulta
herää jo, herää jo.
Kellojasi soita, kellojasi soita
Pium, paum, poum. Pium, paum, poum.
Äiti lauloi tuota laulua kuolleelle pojalleen aina omaan kuolemaansa asti. Vielä tänäpäivänäkin kuolleen lapsen kehtolaulua lauletaan ympärimaailmaa.
Teksti: Karo Hult
Kuvat: Lasse H
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?