Hytisytti. Vedin koinsyömän huovan ylemmäs luisevia hartioitani peittämään.Yö oli ollut oudon hiljainen. Normaalisti sairaalan käytävät täyttyivät potilaiden vaikerruksesta ja satunnaisista huudoista, sekä hoitajien nopeista askelista näiden kiiruhtaessa helpottamaan kärsivien oloa. Nyt edes omat huonetoverini eivät vaikertaneet, vaan syvässä unessaan tuhisivat ja rahisivat. En ollut saanut unta tämän luonnottoman hiljaisuuden takia.
Könysin istumaan laverini reunalle, tuntui turhalta odottaa unta. Laveri hädin tuskin narahti painoni alla. Kiedoin huovan paremmin ympärilleni, hiljaisuus tuntui saavan ilmankin muuttumaan kylmemmäksi. Silmissä alkoi pimenemään ja päässä huippasi. Painoin pääni alas polviani vasten ja odotin, että huimaus loppuu.
En ollut syönyt moneen päivään. Huonetoverinani oli nuori mies, jolla oli kaatumatauti. Olin antanut hänelle pienen osuuteni viime päivinä, sillä olin aavistellut loppuni lähestyvän. Mitä tällainen vanha mies enää tässä maailmassa turhaan sitkuttelee. Olo helpotti hieman, ja nousin taas istumaan. Ovensuussa seisoi lyhyt hahmo, tunnistin sen heti. Kärisin kurkkuni auki ennen kuin tervehdin Wangia.
”Sua ei oo hetkeen näkyny”. Kiinalainen hymyili ja tervehti kumartamalla.
”Monet asiat vaativat huomiotani, ystäväni Iiro”. Hänen olemuksestaan huokui rauha ja harmonia, ja hän tuntui aina yhtä oudolta vieraalta täällä kurjien kolossa. Hän oli eksoottinen näky maanmiestensä perinteisessä työmiehen asussa. Mutta olin iloinen nähdessäni hänet.
”Tämä ilta on erityinen, ystäväni”, Wang sanoi ja hymyili silmillään. Hän istahti viereeni laverille. Jokin tarttui kurkkuuni, ja aloin yskiä. Ilma raastoi keuhkojani terävillä kynsillään enkä pystynyt lopettamaan. Korisin ja kärisin, kuin yrittäen oksentaa jotain, enkä saanut happea. Wang istui vierelläni, tiesin hänen katsovan minua mantelinmuotoisilla, kilteillä silmillään.
Viimein kehoni rauhottui. Pyyhkäisin suuni likaiseen hihaani. Se värjäytyi verestä. Tunsin oloni yllättävän rauhalliseksi katsoessani hihaani, suorastaan välinpitämättömäksi. Huonetoverini eivät olleet heränneet yskäkohtaukseeni, ja olin siitä helpottunut. Nukkukoot piruparat. Wang nousi ylös ja käveli ovelle. Hän katsoi minuun iloisesti hymyillen, ja päänsä liikkeellä kutsui minua mukaansa. Nousin ylös laveriltani melko vaivattomasti, ja tunsin seikkailunhalun pilkahduksen sisimmässäni. Huopa jäi laverille.
Wang johdatti minut hiljaa astellen pitkin käytäviä, ja tunsin kuin olisin itsekin ollut pieni kiinalainen jonka askel on kevyt ja olemus aina rauhallinen. Kurkistelin kävellessäni potilaiden huoneisiin. Kaikki tuntuivat nukkuvan sikeästi. Wang taisi aistia hämmennykseni, ja käänsi hymyilevät kasvonsa minua kohti.
”Älä huoli, ystäväni. Minä olen järjestänyt, että tämä yö on hyvä myös muille”. Nyökkäsin, enkä ollut lainkaan pahoillani, että naapurini saivat yhden rauhallisen yön.
Astuessamme ulos sairaalasta, huomioni kiinnittyi taivaankanteen, jossa tuikkivat miljoonat tähdet. Tuntui, kuin olisin nähnyt ne ensimmäistä kertaa. Valtava, kirkas kuunpuolikas roikkui puiden latvojen yläpuolella. En tuntenut kylmää syysilmaa ihollani, mutta hengitin sitä kyllä sisääni, raikkaana ja virkistävänä. Se täytti keuhkoni kuin hoitava salva, enkä enää edes muistanut että hetki sitten olin yskinyt kauheissa tuskissa laverillani. Wang johdatti minut pimeälle metsäpolulle. Kuun säteet valuivat puiden oksien välistä metsänpeittoon, ja mieleeni tulivat vanhan kansan tarinat maahisista ja metsän jumalista.
Saavuimme aukealle, jossa ensimmäisenä huomioni kiinnitti valtava koivu. Se seisoi yksin aukean keskellä, jo lehtensä tiputtaneena, oksat kiiveten kohti taivasta kuin sitä kurotellen. Wang seisahtui puun eteen, kumarsi sille, ja kääntyi sitten katsomaan minua.
”Ystäväni Iiro.” Hän nyökkäsi minulle rohkaisevasti, ja ojensi kätensä kohti koivua, kuin tienviitaksi. Tiesin täsmälleen mitä hän tarkoitti. Hymyilin, ja tiesin saaneeni kiinalaiselta lahjaksi ymmärryksen. Kumarsin hänelle hänen maanmiestensä tapaan, tervehdin häntä veljenä.
”Ystäväni Wang.” Sitten käänsin katseeni kohti koivua, ja sen oksat lähtivät taipumaan minua kohti. Astuin lähemmäs enkä pelännyt. Oksat nitisivät ja natisivat kurotellessaan minua kohti hitaasti, kiertyen ja kaartuen. Ne ottivat minut syliinsä ja vetivät pois tästä maailmasta.
Teksti: Tanja M.
Kuvitus: Lasse H.
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?