Harrastuksesta helvettiin ja takaisin

Tarina peliaddiktion vaaroista

Hektisen perusarjen ympäröimänä jokainen meistä haluaa aina silloin tällöin sulkea silmänsä maailmalta ja uppoutua mielekkään toiminnan tai harrastuksen pariin. Näiden vapaa-ajan aktiviteettien kirjo on valtava: jokaiselle jotakin, joillekin useampi. Harrastusten parissa aika suorastaan lentää, ja välillä saattaakin homma mennä vähän överiksi tehden harrastuksesta elämäntavan tai jopa jonkinasteisen pakkomielteen. Jälkikäteen ajateltuna voin samaistua, ja meikäläiselle näin taisikin päästä käymään: ajan myötä homma lähti pahastikin lapasesta. Toimikoon tämä varoituksena.

Muistot ovat lievästi usvan peitossa, mutta uskoisin tarinamme alkuaskelien sijaitsevan vuoden 2008 alkukevään paikkeilla. Pikku-Nico oli käynyt kuluttamassa ala-asteen pulpettien penkkejä jo useamman vuoden, ja eräänä enemmän tai vähemmän kauniina päivänä suuntasin veljeni kanssa kohti koulun yhteydessä toimivaa kirjastoa.

Istahdimme tietokoneen ääreen, ja ennen pitkää veljeni olikin jo tuonut eteeni tämän mielenkiintoisen, luokkatoverinsa hänelle näyttämän seikkailupelin. Seurasin hetkellisesti veljeni pelailua, eikä vielä tuolloin peli tuntunut minua vakuuttavan. Muutama viikko vierähti, ja koulujen kesälomat alkoivat. Tuttuun tapaan rajaton vapaa-aika toi myös vääjämättä mukanaan tylsyyden. Uteliaisuus sai vallan, ja pian olinkin jo tämän monimuotoisen fantasiamaailman syleilyssä, pikkuveljeni oppaanani. En osannut aavistaakaan, kuinka pitkälle tästä vielä mentäisiin.

Ensimmäisen puolen vuoden ajan pelailu oli jokseenkin satunnaista. Jonkinasteinen kilpailuvietti oli kuitenkin ehtinyt jo syttymään: olin jo kirinyt kiinni kuukauden päivät etumatkaa omaavan veljeni. Alakoululaisten budjettitason takia olimme molemmat pelanneet pelin rajoitettua ilmaisversiota. Jouluaaton kolkuttaessa ovelle onnistuin kuitenkin kinuamaan vanhemmiltani maksullisen koko paketin tarjoavan jäsenyyden. Portit aukenivat, ja loputkin 90% pelimaailmasta olivat hyppysissäni seuraavan kuukauden ajan. Kaikkien näiden uusien seikkailujen sokaisemana olin varma, että ilmaisversioon en tulisi enää palaamaan. Helvetti oli irti.

Fantasiamaailman ote kiristyi hitaasti mutta varmasti; satunnaiset seikkailut olivat ajan myötä muuttuneet päivittäisiksi. Enää ei kasuaali pelailu ja keskivertoporukkaan kuuluminen miellyttänyt, halusin erottua massasta. Tätä tavoitetta vahvisti jäsenyyteni pelinsisäisessä, suhteellisen pienessä suomalaisklaanissa. Luonnollisesti halusin olla kaikkia parempi. Kunnianhimoni huomattiin, ja tie johtoportaaseen oli nopea: meikäläisellähän ei tuntunut olevan juuri mitään muuta elämää koulun ulkopuolella.

Eipä sitä elämää tosin tuntunut pahemmin koulustakaan löytyvän. Ala-asteen muutamasta harvasta kaverista oli yläasteluokalle mukaan tarttunut se ainoa, joka oli hiljattain aloittanut saman pelin pelaamisen. Välitunneilla, ja välillä oppitunneillakin, syntyi aiheesta useinkin pitkiä keskusteluja. Seinillä on kuitenkin korvat, ja tietenkin saimme osaksemme irvailua. Koska emme sallineet moisten kasuaalipelaajien pilata meininkiä, vaan annoimme herjojen vain mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, ei kettuiluakaan kauaa jatkunut.

Kaikesta huolimatta tiedostimme, että ilkeiden sanojen takana oli ruma totuus: olimme pikku hiljaa muuttumassa, ellemme jopa jo olleet muuttuneet, fantasiatodellisuuden orjiksi. Emme kuitenkaan murehtineet turhia. Ainahan sen pelaamisen pystyisi halutessaan lopettamaan, vaikka heti. YEAH, RIGHT.

Sana oli levinnyt, ja yläasteen loppupäässä huomasinkin niittäväni kyseenalaista kuuluisuutta: satunnaisia puoli-ivallisia morjestuksia sekä koulussa että kaduilla, pari ylimääräistä kaveripyyntöä Facebookissa ja kerran eräs pelistä tuttu nettikaveri väitti nähneensä minut bussissa. Kaikki tämä ylimääräinen huomio oli kuitenkin ansaittua, olinhan kuitenkin jo yksi maan parhaimmista… ja kotikaupungin riveissä mahdollisesti jopa paras.

Tulevaisuudensuunnitelmien muodostuessa tieni kavereideni kanssa erkanivat. Meikäläinen harppoi amikseen ja loput poppoosta lukioon. Tämän yhden, samaa peliä pelaavan kaverin kanssa välit säilyivät internetin kautta, muihin yhteydet katkesivat lähes kokonaan. Asia ei kuitenkaan kauaa mieltä painanut, sillä tiesin valinneeni oikein: halusin valmistua ammattiin enkä viettää vielä muutamaa vuotta nenä kirjoihin haudattuna. Olin myös tiedostanut, että ammattikoulussa pääsisin reilusti helpommalla, jäisi sitä aikaa muuhunkin kuin opiskeluun… you know where this is going.

Monena aikaisena arkiaamuna löysin itseni puoliunessa koulunpenkiltä huikeiden 6 tunnin yöunien jälkeen. Läksyt tuli usein tehtyä tauoilla, ruokatunneilla sekä bussimatkoilla kouluun tai kotiin. Isompien projektien parissa pyrin saamaan hommat hoidettua mahdollisimman vaivattomasti – keskinkertaisuuskin oli sallittua kunhan vaan päästiin maaliviivalle asti. Prioriteetit olivat selvästi kohdillaan.

Kolmen vuoden ”aherruksen” jälkeen koulun ovet sulkeutuivat takanani viimeisen kerran kesällä 2014, ja olin merkonomin perustutkinnon verran rikkaampi. Enemmän tai vähemmän yllättävästi ei sitä työpaikkaa heti irronnutkaan. Työttömyyden myötä muutuin hiljalleen luppoajan lordiksi: vapaata kellon ympäri, ei velvoittavia aikatauluja, ei kiirettä, ei häiriötekijöitä.

Viimeistään tässä vaihessa se mopo lähti lopullisesti käsistä. Jos ei muuta tekemistä sattunut löytymään, saattoi peliin upota parhaimmillaan/pahimmillaan ulkopuolisen näkökulmasta ”koko päivä”. Ei sitä nyt suinkaan koko päivää pelata voinut kun piti nukkuakin – eihän siinä jäänyt päivään jäljelle kuin 16 tuntia laadukasta peliaikaa.

Päivät menivät sukkelaan kehittämieni tiukkojen tavoiteaikataulujen mukaan. Saatoin esimerkiksi antaa itselleni päivän verran aikaa päästä tavoitteeseen, jonka tiesin vaativan vähintään 14 tunnin uurastuksen. Lepo oli ansaittava; nukkumaan ei mentäisi, ennen kuin oltiin tavoitteessa. Hauskuus oli hommasta jo kaukana. Täytyi vain pelata päivät läpeensä, jos todella halusi huipulle.

Pienehkö suomalaisyhteisömme oli ajan myötä kuihtunut kasaan, ja pelin puolella lappu lyötiin luukulle vuoden 2012 loppupuolella. Kulta-ajat ovat nyt kaukana, ja nykyään passiivisen foorumiyhteisömme jäsenet pystyy laskemaan yhdellä kädellä. Ihminen kuitenkin tarvitsee henkilöstä riippuen enemmän tai vähemmän sosiaalisuutta… ja meikäläisen tapauksessa myös huomio ja ihailijat olivat tervetulleita.

Liityin uudehkoon britti-/jenkki-pohjaiseen klaaniin 2013 alkupuolella, ja tutun kaavan mukaan asialle omistautuneisuuteni huomattiin. Pelihistoriani ja yllättävän nuoren ikäni ansiosta saavutin jonkinasteisen legendan statuksen, ja uudetkin jäsenet saivat nopeasti tietää, että klaani pitää sisällään Nolife-Nicon, yhden parhaimmista. Suurimmalle osalle näistä rivisotilaista olin kuitenkin vain tietopankki/johtohahmo, eikä heihin tullut sen syvempää kontaktia luotua. 2015 alussa joukkioomme liittyi kuitenkin joku, joka tulisi vaikuttamaan minuun pysyvästi. Pelastajani oli saapunut.

Tämäkin henkilö sai tietää statuksestani nopeasti. Odotin tyypillistä piiloivallista ihailua ja etäisyyden pitoa, näin ei kuitenkaan kaikkien odotusteni vastaisesti käynyt. Tulimme yllättävän hyvin juttuun keskenämme, vaikka olimme kuin päivä ja yö: toinen meistä oli päivät tietokoneen ruutua kyttäävä nettinatiivi, toinen taas vuosikymmenen verran kokeneempi, tasapainoinen ”oikea aikuinen”. Emme pelänneet puhua vaikeistakaan asioista. Aloin hiljalleen nähdä maailman erilaisesta näkökulmasta, ja eräänä yönä 2015 loppupuolella päädyin pohdiskelemaan menneisyyttäni ja ajankäyttöni merkitystä.

Todellisuus iski suoraan päin näköä.

Pysähdyin ja tunsin sisälläni kylmän, ahdistavan, tyhjän tunteen. Vuosien ajanhukka purkautui katumuksena. Mitä helvettiä olin mennytkään tekemään?

Tästä masentavasta valaistumisesta seurasikin muutama puolisumuinen päivä ja pari lähes unetonta yötä. Vihasin itseäni. Tajusin, että olin onnistunut tuhlaamaan ison osan lapsuudestani ja lähes koko teini-ikäni ruutua tuijottaen, päivästä toiseen kehittäen pikseliruumiillistumaani kohti lähes mahdotonta tavoitetta, tuota tien päätä, jota ei ole vielä tänä päivänäkään nähnyt kuin muutama harva ja valittu. Kavereita oli hädin tuskin laisinkaan, ja sosiaaliset taidot olivat mitättömät. Vaihdossa olin saanut pimeillä markkinoilla muutaman tuhannen euron arvon omaavan virtuaalihahmon. Rakas harrastukseni oli vienyt viimeisestä 7,5 vuodesta melkein täydet 3, yli 25000 tuntia. Olihan sitä välillä hauskaakin ollut, mutta maksettu hinta oli kova.

Päivittäinen aikani kyseisen pelin parissa lähti parin seuraavan vuoden aikana hiljalleen laskuun, ja pääsin eroon huipun tavoittelusta; mieleeni alkoi taas muistua, kuinka pelataan ihan vain huvin vuoksi. Tosielämän sosiaalinen puoli lähti nousuun vanhojen lapsuudenkavereiden ja muutaman uudenkin tuttavuuden myötä. Videopelirintamalla valikoima on laajentunut, ja pelaamiseni on nykyään huomattavasti vähemmän kilpailullista. Tätä kirjoittaessa olen ollut noin neljä kuukautta tauolla siitä perkeleestä, joka tämän kaiken aloitti.

Usein tulee mietittyä, kuinka eri tavalla asiat voisivat nykyään olla, jos olisi aikanaan tajunnut reagoida omiin tekemisiin nopeasti. Julmaa faktaa kuitenkin on, että menneisyyttä ei muuteta, ja tilanteen ainoa syypää löytyy peiliin katsomalla, halusi sitä tai ei. Kaikkea ei kuitenkaan ole menetetty, ja onneksi virheet tuli tajuttua myöhemmin kuin ei milloinkaan. Puolituntemattomalle pelastajalleni olen luonnollisesti erittäin kiitollinen, ja hänelle tulen luultavasti olemaan ikuisesti velkaa.

Älkää päästäkö mopoanne keulimaan, olkaa omien aktiviteettienne herroja.

– Nico Kallio

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.