Freedom in the dark eli suomalaiset friikit pimeyden ytimessä

metallin pauketta afrikasta

Ihmisillä on unelmia; jotkut toteutuvat, toiset eivät. Joskus asiat saattavat lähtevät kasvamaan lumipalloefektin lailla, vaikkei alunperin niin olisi kuvitellutkaan käyvän. Näin tapahtui kahdelle musiikkifriikille heidän nähtyään netistä Frank Marshallin ottamia kuvia afrikkalaisesta death metal -scenestä.

Pureman saatuaan kaverukset päättivät lähteä paikan päälle katsomaan, mistä ihmeestä on kysymys. Tuloksena on reilun tunnin pituinen dokumenttielokuva Freedom in the dark, joka kertoo Botswanan nousevasta heavymetal-scenestä. Elokuvan tekijät Samuli Pyykkönen ja Jani Riihimäki kertoivat miten kyseinen prosessi eteni valmiiksi elokuvaksi.

Projekti sai alkunsa kaverusten hämmästellessä Janin luona Frank  Marshall -nimisen kuvaajan otoksia, jotka joka suhteessa poikkesivat aiemmin nähdystä. Vaikka resursseja ei heti ollut saatavilla, jäi ajatus kytemään: tästä pitäisi kyllä joku dokumentti tehdä.

Janin idea alussa oli, että olisi hieno käydä katsomassa meininkiä paikan päällä, ottaa joitain pieniä klippejä ja pistää myöhemmin nettiin. Alussa ei todellakaan ollut mielessä, että tästä tulisi kokopitkä elokuva. Asiat lähtivät nopeasti kasvamaan isoksi lumipalloksi. Montaa viikkoa ei mennyt, kun matkat ja hotellit oli säädettynä ja oltiin jo menossa. Myös kontaktit hoituivat äkkiä ja helposti.

Lähtö sinetöityi sillä, kun Jani törmäsi Overthrust-bändin facebook sivuihin ja painoi tykkää nappulaa. Kyseinen yhtye järjestää Winter Metal Mania -festivaalia. Bändin vokalisti Tshomarelo pyysi Facebook-kaveriksi. Jani kysyi mahdollisuutta tulla kuvaamaan, ja vastaus oli myönteinen. Mies osoittautui avuliaaksi ja hankki kontakteja, joita oli tosi helppo saada, koska ihmiset olivat heti mukana avustamassa.

Veljekset kuin ilvekset.

Helppous olikin juuri siinä, kun useimmat ihmiset ottivat avosylin vastaan. Muutama henkilö suhtautui terveellä skeptisyydellä, että mitäs muslimilta näyttävä kaveri ja toinen albiinorasta tulevat tänne kyselemään tyhmiä. Pääpiirteittäin kaikki meni kuitenkin hyvin. Alun ennakkoluulojen syy oli joidenkin kohdalla siinä, että aiemmin oli käynyt muualta tulleita jotka olivat ”viilanneet linssiin”, käyttäneet hyväksi, kusettaneet ja luvanneet rahaa jutuista, jota ei myöhemmin näkynyt.

Loppujen lopuksi kaverukset saivat kuitenkin erittäin hyvän vastaanoton, kun ihmiset tajusivat, että tässä ollaan omarahoitteisesti liikenteessä ja pelkästään kertomassa tarinaa ilman sen kummempaa hyödyn tavoittelua. Apua saatiin aina virkavaltaa myöten. Maahan on todella vaikeaa saada kuvauslupia, jotka saattavat maksaa vaikka kuinka paljon. Kaikesta huolimatta oli kuvauslupa, vaikkei sellaista virallisesti ollutkaan, seikkailijat naurahtavat.

Erään kerran kaupungilla kuvituskuvaa otettaessa poliisit kaahasivat paikalle ja käskyttivät lopettamaan kuvaamisen välittömästi. Kun Samuli otti auringon suojana pitämänsä takin pois päänsä päältä, poliisit näkivät hänen rastahiukset ja kysyivät: ”Oletteko tekemässä sitä rokkijuttua?”  Myönteisen vastauksen saatuaan ainoastaan  tokaisivat: ”Jatkakaa, hyvällä asialla olette”.

Samuli työn touhuissa.

Ero suomalaiseen tai eurooppalaiseen metallisceneen oli yllättävän vähäinen.  Metallimusiikilla kun on universaali kieli. Ainoa olennainen ero oli, että afrikkalaiset olivat asenteiltaan punkkareita, jotka oikeasti halusivat tehdä asioille jotain. Ei mitään turhaa huutelua, että ollaan jotain vastaan, vaan nimenomaan ollaan valmiita tekemään asioille jotain. Vaikka musiikin ja pukeutumisen myötä luodaankin hurjaa vaikutelmaa, halutaan ihmisten ymmärtävän, että tässä ollaan oikealla asialla ja voidaan tehdä jotain hyvääkin.

Winter Metal Mania -festivaalin yhteydessä järjestetään keräyksiä, joihin ihmiset voivat tehdä lahjoituksia. Nämä viedään eteenpäin erilaisiin  kohteisiin, kuten liikuntarajoitteisille. THIS IS PUNK! Taustavoimina on virallinen taho eli tässä tapauksessa henkilö, joka toimii paikallisen avustusjärjestön palveluksessa.

Turvamiesten ympäröimänä.

Elokuvan valmistuminen lähtövalmisteluista valmiiksi elokuvaksi vei tekijöiltä hieman alle neljä vuotta. Samuli kertoo, kun kolme kuukautta ideasta oli mennyt, istuttiin jo lentokoneessa kohti Botswanaa.  Kaksi reissua tehtiin kahdestaan työryhmänä, mutta viimeisenä vuonna Jani ei päässyt mukaan. Kaksi muuta henkilöä oli kuitenkin matkassa lopputiimellyksen apumiehinä.

Toisella reissulla oli oma bändi mukana, kun keikkoja kotimaassa ei ollut ja mahdollisuus tarjoutui heittää ainoa keikka Afrikassa! Oli mukavaa huomata että mukana olleet henkilöt olivat sen verran kiinnostuneita ja innostuneita asiasta, että tekivät työnsä suunnilleen ilmaiseksi. Esimerkiksi värimäärittely olisi voinut maksaa vaikka mitä.

Aikataulut muun muassa busseissa ja takseissa eivät oikeastaan ikinä pitäneet paikkaansa. Kyytejä hotellilta jouduttiin odottelemaan aamusta iltaan, eikä niitä loppujen lopuksi tullut laisinkaan, vaikka useaan otteeseen soiteltiin perään. Aikaa meni 10 tuntia seisoskellessa, mikä opettikin odottamisen jalon taidon.

Jakelijoille tai elokuvateattereihin ei filmiä ole lähdetty ainakaan vielä tyrkylle. Toisaalta tekijät kuitenkin haluaisivat mahdollisimman monia silmiä elokuvaa näkemään. Tähän mennessä dokkaria on näytetty viidesti. Esinäytös kutsuvieraille oli elokuvateatteri Niagarassa, ja esityksiä on nähty myös muualla Tampereella – muun muassa Doc Lounge -dokumenttifilmifestivaaleilla – sekä Helsingissä. Tulevia näytöksiä tulee olemaan Teuvalla ja elokuun Reposfääri -tapahtumassa Reposaaressa.

Haastattelun lopuksi voimakaksikko ynnää tunnelmiaan kulttuuritekonsa tiimoilta. Samuli toteaa tämän olleen äärettömän hämmentävä matka: matkustaa nyt fyysisesti toiselle puolelle maapalloa katsomaan tällaistaa toimintaa ja tavata uusia ihmisiä. Mies koki kuitenkin jäävänsä etäisemmäksi uusille kontakteille, koska hän vietti suuren osan ajasta kameran takana. Erityisesti valtava ja äärettömän tutkimaton ja unohdettu Afrikan manner teki vaikutuksen. Ihmiset eivät täällä Suomessa ymmärrä, mitä kaikkea siellä pinnan alla kuplii. Fyysinen matka oli samalla myös henkinen, ja vieläkin Samuli löytää itsestään uusia ”sykkyröitä”.

Janille Tshomarelosta muodostui hyvä, avulias ja hämmentävän avoin ystävä. Yleisestikin tavatuista ihmisistä huokuva avoimuus ja välittömyys oli ihan omaa luokkaansa. Samuli kuittaa vielä Tshomarelon Suomen visiitistä: miehen ollessa Janin kanssa Tulliklubilla soittamassa levyjä, oli samaan aikaan sekä rohkaisevaa että hämmentävää, miten hyvää heviä Afrikasta tuleekaan – ja sitä tulee koko ajan lisää. KIITOS AFRIKKA!

Linkit: https://www.facebook.com/freedom.itd.official/

Kotisivu: http://freedominthedark.com/

Teaser: http://www.youtube.com/watch?=CiDAFdir6k

Tekijät:

Samuli Pyykkönen – ohjaus, tuotanto

Jani Riihimäki – ääni, tuotanto

Työryhmä: 

Juha Hauska – ääni

Antti Hirsiaho – värimäärittely

Nalle Mielonen – juliste

Jukka Nurmela – ääni

Juha Reini – kuvaus

 

Teksti: Arto Toikkanen
Kuvat: Jani Riihimäki/arkisto

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.