Fibaa punttiin!

klassikoita ja ajan kuvaa

Musiikki on elementti, joka kuuluu lähes jokaisen kaksijalkaisen elämään tavalla tai toisella. Toiset ottavat musiikin hieman vakavammin, toisille se on vain viihdettä. Soittaminen saa mielen virkeäksi ja vie aivan omiin ulottuvuuksiin. Toisille riittää pelkkä radion kuuntelu, toisille radio on kirosana ja levyhylly notkuu arvokkaita muoviläpysköitä. Tyylisuuntia on lukemattomia; jotkut uppoavat, toiset eivät. Ohessa on listattu muutama itselle tärkeä vinyylituotos, joita ilman olisi tylsää. ÄLÄ siis tylsisty, vaan tutustu rohkeasti äänituotoksiin sekä tyylilajeihin, joihin et ennen olisi tutustunut, ja ANNA PALAA!

Sonic Youth: Goo (DGC, 1990)

Vuonna 1981 perustettu Sonic Youth loi omintakeisen avantgarde-indie-alternative rock -saundinsa, josta eittämättä tuli yhtyeen tavaramerkki ja myös suunnan näyttäjä tuleville sukupolville. Yhtyeen neljäs pitkäsoitto Goo kuuluu väistämättä yhtyeen sekä kyseisen genren merkkipaaluihin, sen verran omintakeista taidetta ryhmä on saanut aikaiseksi.

Hurriganes: Roadrunner (Love Records, 1974)

Suomalainen hittiklassikko, joka ei erityisemmin esittelyjä kaipaa. Kuuluisalla Remu enklannilla taottu rock-klassikko vetää jokaiselta kyseistä tyylilajia harrastavalta käden lippaan ja fibaa punttiin. Levyllä kuultava ”Get on” tehtiin alun perin levyn täytebiisiksi, mutta lopulta se päätyikin European pop jury -ohjelmaan ja voitti koko hoidon vuonna 1974.

Discharge: Why (Clay, 1981)

Brittien hardcorepunk-legenda Discharge oli isoin suunnannäyttäjä 80-luvun alusta, jolloin HC-punk iski tylysti sekoittamaan rock-kuvioita. Levyn kansitaide antaa jo osviittaa sisällöstä, joka ei sanoituksiltaan lepsuile vaan luo tylyn ja ahdistavan kuvan sodan kauheuksista sensuroimattomana kuulijan silmille. Koko paketti on lähinnä sodanvastainen rauhanmanifesti,  jossa levyn kannet ja sisältö tukevat 100 % toisiaan.

Irwin Goodman: Reteesti vaan (Rytmi, 1968)

Tätä teosta voisi sanoitusten sisällön perusteella kutsua esipunkiksi. Sanomaa ja räävitöntä vinoilua tavallisen pulliaisen näkökulmasta, joten ei ihme, että Irwin nousi jo uransa alkumetreiltä kansan äänitorveksi. Osansa saavat rikkaiden ja poliitikkojen sikailut herskyvällä huumorilla maustettuna. Kaksikko Irwin Goodman ja Vexi Salmi osasivat vittuilun jalon taidon jo 60-luvulla. KIITOS IRWIN 1943-1991.

Amebix: Sonic Mass (Amebix Records, 2011)

Punkväen keskuudessa kannuksensa ansainnut Amebix pyöräytti noin 20 vuoden jälkeen massiivisen comeback-levyn, joka mielestäni kuuluu yhtyeen merkkiteoksiin. Jo 80-luvun alussa yhtye rakensi omintakeista musiikkiaan, jota oli vaikea lokeroida mihihinkään kategoriaan. Sonic Mass on yhtyeen päivitys 2000-luvulle. Raskaista ja melodisista tunnelmista päästään jopa Johnny Cash -tyyliseen tunnelmointiin. Vokalisti Rob ”Baron” Millerin karismaattinen ääni tekee loppusilauksen loistavalle teokselle. Tämä levy HUOKUU tunnelmaa.

Smack: On You (Cityboy, 1984)

Smackin Criminal-single räjäytti rokkikansan tajunnan 80-luvun puolivälissä. Jatkoa seurasi On You -debyyttialbumilla, joka paljasti suomalaisen rokin rumat ja vaaralliset kasvonsa englannin kielellä. Tämä levy on ”true rock ’n roll” -pläjäys, joka ei todellakaan joudu häpeään ulkomaan vastaaviin nähden. Ulkomaiden isot tähdetkin myöntävät velkansa stadin rähjärokin mestareille – ja syytä onkin!

Mayhem: Chimera (Season of Mist, 2004)

Epämusiikillisilla arvoilla yleiseen tietoisuuteen ponnahtanut norjalainen black metal -jyrä Mayhem näyttää kyseisellä albumilla närhen elimet kuuntelijalle. Ylinopeista poralla päähän -rytistyksistä mennään seesteisempiin tunnelmiin onnistuen kuulostamaan pelottavan ahdistavalta. Bändin rumpu- ja kitaraosasto näyttää mallia, miten sitä metallia soitetaan sortumatta silti tyypillisiin tiluliluheavy-sooloihin. Chimera on todella vakuuttava black metal -teos, ja satavarmaa on, ettei levy jätä ketään kylmäksi tavalla tai toisella. Tästä pidät tai sitten et. Itse kuulun edellämainittuihin.

Mana Mana: Murheen laakso (Riemu, 2000)

Jouni Mömmö oli legendaarisen Mana Mana -kulttiyhtyeen päähahmo, jonka sanoitukset eivät olleet mitään kevyttä viihdettä tai kakkahuumoria. Miehen päänsisäinen maailma oli tajunnanvirtaa, jollaiseen tilaan ei moni taiteilija pääse. Toisaalta hyvä, sillä helppoa ei kyseisen herran elämä ole ollut. Päähenkilön poistuttua toiseen ulottuvuuteen jäi miehen musiikki ja tekstit elämään. Kitaristi Otra Romppanen keräsi porukan yhteen ja tuloksena oli todella järisyttävä alternative-tekele joka hakee vertaistaan ulkomaita myöten. ”Sillä elämä on murheen laakso.”

Joy Division: Closer (Factory Records, 1981)

Post-punk-yhtye Joy Division loi oman kuuloisensa riisutun version musiikista jäsentämättömällä tyylitajulla. Melankolisuus on yhtyeen valtti ja tunnelma on sekä kaunis että synkähkö samaan aikaan. Tunnelmien tulkki, laulaja Ian Curtis, pääsi tulkinnoillaan astetta syvemälle kuulostaen ahdistuneen synkältä, mitä mies todellakin oli. Mies ripusti itsensä narun jatkoksi juuri suuren suosion kynnyksellä. Onneksi musiikki jäi elämään.

Hector: Herra Mirandos (Love Records, 1973)

Hectorin uran merkkipaalu, joka toimii vuosikymmenestä toiseen. Tajunnanvirtaa höystettynä hienolla äänimaisemalla, joka luo hartaan ja angstisen tunnelman, jollaista näinä päivinä tuskin tullaan kuulemaan. Levyllä onkin hyvin omintakeinen saundinsa, josta on kiittäminen Matti Bergströmin  visiota.

 

Teksti: Arto Toikkanen

Artikkelikuva: Pixabay

 

 

 

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.