Epäonnistumisen pelko

En tiedä, kärsiikö moni samasta ongelmasta, mutta minä kammoan epäonnistumista. Hiljalleen olen alkanut tiedostaa asiaa enemmän, mutta itsensä altistaminen epäonnistumisen mahdollisuudelle on edelleen haastavaa. Mahtaako kyseessä olla laajempikin ongelma tässä yhteiskunnassa, vai onko tämä vain minun oppimani häiriintynyt tapa?

Pahimmillaan epäonnistuminen tarkoitti minulle, että olen epäonnistunut ihmisenä. Kuitenkin menestyneet ihmiset usein elämästään puhuessaan toteavat, että epäonnistuessa yritetään uudestaan. Epäonnistuminen tai sen mahdollisuus ei lamauta heitä. Epäonnistumisen myötä opit mikä ei ainakaan toimi!

Miksi epäonnistuminen on niin kamalaa?

Mikä epäonnistumisessa on pahinta? Epäonnistuminen osoittaa, että maailmankuvassasi on selkeä virhe. Virheen myötä voit alkaa kyseenalaistaa, onko mikään mitä tiedät oikein? Ja sekös vasta pelottavaa on? Eikö olisi turvallisempaa pysyä siinä, mikä on tuttua ja turvallista, eikä ottaa epäonnistumisen riskiä.

Maailmankuva ei kuitenkaan koskaan voi olla täydellinen. Siinä on todennäköisesti enemmän virheitä kuin olemme valmiita edes myöntämään. Meillä on erittäin rajattu kapasiteetti hahmottaa maailmaa, joka on useammalla tasolla ääretön.

Selvitäksemme elämästä tarvitsemme vain riittävän tarkan mallinnuksen ympäröivästä maailmasta. Kaikkea ei tarvitse eikä voikaan tietää. Selviäminen maailmassa vaatii paljon vähemmän, mitä voisi kuvitella. Lähes poikkeuksetta peruskouluikäiset lapset tulevat kotiin pihaleikkien jälkeen, vaikka heidän käsitys yhteiskunnasta, fysiikasta, biologiasta tai oikeastaan mistä tahansa on olematon.

Tarjoilen vielä esimerkin siitä, mitä tarkoitan riittävällä maailmankuvan tarkkuudella. Kun katsot puuta, et näe sen soluja. Näet puun lehdet, mutta et niiden tarkkaa määrää. Et tiedä koska puu on alkanut kasvaa tai mistä siemen on tullut. Kuitenkin tiedät kyseessä olevan puun, ja se yleensä riittää. Tiedät myös sen, että puuta päin ei kannata kävellä.

Maailmankuvaa voisi yrittää ajatella hieman rakeisena digikuvana. Hahmotat kyllä, mitä kuva esittää, mutta kuva voisi olla tarkempi. Aina kun teet virheen sinulla on mahdollisuus tarkentaa kuvaa pikkuriikkisen jostain kohdasta. Olettaen, että virhe ei ollut kohtalokas ja olet valmis oppimaan siitä. Jos välttelet epäonnistumista, niin maailmankuvasi pysyy rakeisena.

Älä tavoittele täydellistä maailmankuvaa vaan pyri tarkentamaan maailmankuvaasi. Elämä sallii paljon epäonnistumisia.

Järjestelmä 1 ja 2 sekä virheistä oppimisen vaikeus

Nobel-palkittu Daniel Kahneman kertoo kirjassaan ”Ajattelu nopeasti ja hitaasti”, miten mielemme toimii käytännössä kahden järjestelmän varassa. Järjestelmä yksi on nopea ja automaattinen, se reagoi ärsykkeisiin ja voi luoda välittömiä tuntemuksia, mutta se ei perustu tahtoon tai valintoihin. Kun sinulta kysytään nimeäsi tai paljonko on 2+2, vastaat järjestelmää yksi käyttäen. Järjestelmä kaksi on hidas, looginen ja energiaa syövä. Se erittelee, suhteuttaa ja punnitsee sekä mahdollistaa abstraktin ajattelun. Kun joudut hieman pakottamaan itseäsi tai käyttämään tahtoasi, on järjestelmä kaksi aktiivinen. Kun lasket paljonko on 24 kertaa 13, käytät järjestelmää kaksi. Monesti vältämme järjestelmän kaksi käyttöä, sillä se on työlästä. Järjestelmää kaksi käyttäviä taitoja on myös mahdollista siirtää järjestelmä yksi piiriin kuten vaikka lukeminen.

Virheistä oppimisen taito kuulostaa yksinkertaiselta, mutta se ei ole itsestäänselvyys ja vaatii työtä. On helppoa lakaista virhe maton alle epämääräisellä selityksellä ja pitää tapahtunutta sattumana tai jonkin ulkopuolisen tahon vikana. Myös epämääräisten tekosyiden ja selityksien keksiminen kuuluu järjestelmän yksi piiriin. Ohittamalla virheen pikaisesti järjestelmä ykkösen voimalla, et kuitenkaan opi niistä mitään. Jos haluat oikeasti oppia virheestä ja tarkentaa maailmankuvaasi, sinun on tiedostettava, mitä on tapahtunut ja miksi, eli käyttää järjestelmää kaksi. Jos huomaat jokin asia tapahtuu sinulle toistuvasti, on vika melko todennäköisesti omassa toiminnassasi.

Jos jatkuvasti välttelet epäonnistumista nopeasti tekaistuilla tekosyillä, vedät luultavasti jatkuvasti järjestelmä ykkösellä eli melkein autopilotilla. On tyypillistä järjestelmän yksi toimintaa, että et kyseenalaista sen tuottamia ajatuksia. Mitä jos pysähtyisit miettimään, että miten loogisia keksimäsi verukkeet ovat? Järjestelmän yksi pikaisilla roiskauksilla on toisinaan se piirre, että ne eivät kestä kriittistä tarkastelua. Toki voit myös lamaannuttaa itsesi ajattelemalla asioita liikaa. Englannin kielen termille ’analysis paralysis’ ei taida olla järkevää suomennosta?

Mikäli et jaksa lukea Kahnemanin kirjaa, on Esa Saarisella aiheeseen liittyvä luento youtubessa, jossa hän pohtii järjestelmää yksi ja kaksi mm. Pulp Fictionin Vincentin ja Julesin kautta.

Miksi kaikki arvokas on niin haastavaa?

Käytännössä kaikki ihmisten arvostamat asiat ovat vaikeita saavuttaa, muutenhan kaikki tekisivät sen, eikä se olisi mitenkään poikkeuksellista. Vai koska olet kehunut toista tai itseäsi siitä, miten hyvin hengität tai kävelet? Nämä ovat oikeasti tärkeitä taitoja, vaikka niiden tekeminen on täysin normaalia eikä mitenkään erityisen palkitsevaa.

Ihmisellä on ihmeellinen kyky kuvitella millainen tulevaisuus voi olla. Ehkä ajattelemme, jotta ajatukset voivat kuolla puolestamme? Kyvyllä kuvitella tulevaisuus on myös varjopuolensa, voit kuvitella kaiken mikä voi mennä pieleen. Miksi yrittää mitään, kun sinulla on vain erittäin rajattu mahdollisuus onnistua, mutta lähes loputon määrä tapoja epäonnistua? Pelottavaa.

Kuvittelisin, että ihmiset, jotka olivat valmiita sietämään vastoinkäymisiä mahdollisen paremman tulevaisuuden nimissä, pärjäsivät aikoinaan parhaiten. Jotta toimisit näin, sen on oltava palkitsevaa. Henkilökohtainen kokemukseni on, että epäonnistumisen välttely ei pidemmän päälle ole erityisen palkitsevaa. Välttelevän käyttäytymisen tuoma turvallisuuden tunne hälvenee melko nopeasti.

Mikäli kuitenkin kuvittelet paremman tulevaisuuden ja alat liikkua sitä kohti, voit ehkä jopa saavuttaa jotain ja kokea onnistumisen tunnetta. Tämä kuitenkin vaatii sen, että olet valmis epäonnistumaan. Tällöin on kuitenkin ainakin toivoa paremmasta.

Oma kokemukseni on, että ihmiset arvostavat enemmän niitä yksilöitä, jotka yrittävät ja epäonnistuvat kuin niitä, jotka eivät yritä lainkaan.

Positiivisen palautteen merkitys

Positiivinen palaute on yksi parhaista motivaattoreista. Valitettavan usein ihmiset eivät kuitenkaan osaa antaa positiivista palautetta kunnolla. “Ihan hyvä, mutta…”, jonka jälkeen kerrotaan, mikä meni väärin. Eli käytännössä koko kehu kumotaan pilkun jälkeen. Ihan kuin ihmisen suorituksen pitäisi olla heti täydellinen. Toki joskus on aiheellista huomauttaa joistakin asioista.

Yleensä ihmiset haluavat automaattisesti parantaa toimintaansa, etenkin jos tarjolla on kannustimia. On vaikeampi laittaa itsensä alttiiksi epäonnistumiselle, jos näitä kannustimia ei ole. Mikäli haluat kokonaan tuhota toisen motivaation, niin hauku tämä, vaikka tämä olisi onnistunut. Näin varmistat, että hän tuskin yrittää kunnolla uudestaan.

Muista antaa positiivista palautetta toiselle, mikäli tämä tekee jotain, mistä pidät. Näin rohkaiset häntä tekemään saman asian todennäköisesti uudestaan!

Koulumaailma, joskus aikoinaan…

En tiedä miten asiat ovat kouluissa nykyään, mutta koen, että minun aikoinani suhtautuminen epäonnistumiseen olisi voinut olla parempi. Viittaa, jos tiedät; vaikene, mikäli olet tietämätön. Nuhteita, jos et ole lukenut tarpeeksi hyvin. Oikeat vastaukset ja numerot olivat hyvän ihmisen mitta.

Etenkin heikompia numeroita saaneet saivat harvoin positiivista palautetta mistään. Ja kritiikkiä ei yleensä kohdistettu ongelmallisiin toimitapoihin tai virheellisiin tietoihin, vaan itse oppilaaseen kokonaisuutena. Epäonnistumisesta tehtiin erittäin henkilökohtaista.

Somen epärealistiset mielikuvat

Someaikana yksikin virhe voi koitua kohtaloksi. Ei ole mahdotonta hankkia itselleen potkuja yhdellä heikosti muotoillulla lauseella, vaikka kyseisen asian ääneen lausumisella ei olisikaan samoja seurauksia.

Internetin ja somen myötä tulevat myös epärealistiset vertailukohteet. Itseään ei verrata enää lähipiiriin vaan maailman huippuun. Filmitähtien ulkomuodon saavuttaminen on todella haastavaa. Ja tavallisen ihmisen rajatuilla resursseilla se on vielä vaikeampaa.

Mikäli some toimii onnistumisen mittana, on epäonnistuminen erittäin todennäköistä. Somessa jaetaan lähes poikkeuksetta vain huippuhetket. Niitä hetkiä varten on kuitenkin nähty armottomasti vaivaa ja mahdollisesti epäonnistuttu useampaan otteeseen. Ongelmista ja niiden kohtaamisesta puhutaan harvemmin.

Mitä jos elämä olisi yhtä onnistumista? Kaikki, minkä teet, onnistuu heti, eikä mikään olisi haastavaa? Olisiko silloin mikään palkitsevaa? Kokisitko koskaan saavuttaneesi elämässä mitään arvokasta tai merkityksellistä?

– E