Elämäni kuntoutujana

Vitutuksesta vapauteen

Kaikilla meillä on ongelmia. Kohta 37 vuoden ikääni – mikäli historioitsijoita ja muita kirjanpitäjiä on uskominen – on mahtunut kaikenlaisia piinallisia vastoinkäymisiä sosiaalisesta ahdistuksesta erektiohäiriöihin. Mikään kuritus ei kuitenkaan ole ollut niin läpeensä perseestä kuin vuonna 2000 kohtaloni tietä tukkinut aivoinfarkti. Kyseisen perkeleen johdosta koko vasen puoli kehostani halvaantui, menetin kykyni vinguttaa kitaraa kuin nuoruuteni suurimmat idolit ja jouduin aloittamaan elämäni rakentamisen uudestaan. Vitutukseni ei ole vieläkään hellittänyt.

Kun hypätään 18 vuotta ajassa eteen päin, olen edelleen toispuoleisesti halvaantunut eli perin epävakaa yksilö. Kävin aikanani läpi kuntoutusjakson. Tähän kuului toimintaterapiaa, neuropsykologista kuntoutusta ja ahkeraa itseni opettamista kotikeinoin. Jämähdin kuitenkin siihen uskoon, että tämä on nyt tässä: olen lopun elämääni vammainen. Lääketieteen ammattilaisilta perin sen käsityksen, että aivoinfarktista toipuu suunnilleen ensimmäiset pari vuotta, jonka jälkeen elämää jatketaan vaikka puolikuntoisena.

 

 

Alistuin tälle käsitykselle vuosia. Vasta melko hiljattain olen tullut siihen uskoon, että kohtaloni ei ole vielä kiveen kirjoitettu – että minun on edelleen mahdollista jatkaa kuntoutumistani tästä vitutuksen ristiaallokosta. Teen parhaani. Kuntoutan itseäni niin kitaroinnilla, meditoinnilla kuin lihaskuntoharjoittelullakin. Ja aika ajoin saan käteni taipumaan mestarinsa tahtoon. Mutta yön yli nukuttuani ja aamun jälleen koitettua tunnen oloni ufojen abduktoimaksi: käteni tuntoaistimukset ovat jälleen pitkin poikin persettä.

Vaan periksi en anna. En jämähdä kotisohvalleni ruikuttamaan viimeistä virttäni ja elämään menneiden muistojeni vankina. Poljen hammasta purren eteenpäin, iloitsen elämästäni siellä missä voin, puran kiukkuani luovuuteni innolla ja hakeudun askel askeleelta lähemmäs kohti uutta, parempaa, terveempää versiota itsestäni. Tehkää te samoin, tai tukehtukaa lääkkeisiinne, pappinne saarnoihin, eilispäivän huoliin tai ikävystyttäviin peilikuviin. Olkaa staroja, älkää statisteja!

 

– Jere Jokinen

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.