Cinemadrome 16(mm)

Kaksi päivää, seitsemän elokuvaa ja tusinoittain häiriintyneitä leffafaneja.

Elokuvateatteri Niagaran kuuden kuukauden välein järjestämä Cinemadrome-tapahtuma on toiminta, scifi- ja kauhugenren ystäville vuoden parasta aikaa. Tämän vuoden huhtikuun Dromessa nähtiin hyvä kattaus kulttiklassikoita, mielenkiintoista uutta kauhua, ja jopa aikuisviihdettä. Cinemadrome on kollektiivisena katsomiselämyksenä toista kuin normaali elokuvateatterikokemus. Tunnelma on vapautuneempaa ja yleisö riehakkaanpaa. Naurua ja huutoa kuuluu tasaisesti, ja parhaat kohdat saavat hyvät aplodit. Jälkeenpäin mennään ravintolan puolelle tai tupakkapaikalle juuri näkemästään rainasta juttelemaan.

Festari alkoi tänä vuonna julkaistulla, maailmalla mainetta ja kunniaa keränneellä A Quiet Place (Hiljainen Paikka) kauhuleffalla. Vaikka Cinemadrome keskittyy vanhoihin kulttielokuviin, niin silloin tällöin harkinnanvaraisesti esitetään uusiakin elokuvia, jos ne ovat tarpeeksi mielenkiintoisia ja teemaan sopivia. Kyseinen elokuva olikin festarin ainoa ns. vakavasti otettava filmi, jota katsottiin perinteisen keskittyneesti. Tästä elokuvasta on erillinen arvostelu Nauhalaisessa.

Toisena näytettiin Ninja III: Domination. Se tunnetaan parhaiten hillittömän ylilyövästä alkukohtauksestaan, jossa yksi ninja taistelee kokonaista poliisiarmeijaa vastaan. Poliisi käy päälle autoilla, pyörillä, helikoptereilla ja nähtävästi kaikilla mahdollisilla aseilla mitä maa päällään kantaa. Ninja taas yhdellä katanalla ja muutamalla heittotähdellä tappaa kymmeniä poliiseja, ennen kuin hän saa tarpeekseen ja kuolee, mutta ei hän silloinkaan kuole vaan siirtää sielunsa vastaan kävelevään naiseen. Tämä selitetään dialogin mukaan että, ”Vain ninja voi tappaa toisen ninjan.” Leffan suurin ongelma onkin että tämä alkukohtaus on suorastaan liian hyvä, niin hengästyttävän loistava, että mikään sen jälkeen ei vain yllä samalle tasolle. Muistan nähneeni tämän vuosia sitten televisiosta, mutta olin nukahtanut ennen loppua. Nyt ymmärrän miksi.

Ensimmäisen illan viimeisenä esitettiin Street Trash. Minun on vaikea löytää sanoja tämän kuvailuun. Olen nähnyt pienen elämäni aikana paljon hulluja leffoja mutta tässä oli jotain erityistä. Monet kohtaukset menevät niin räikeästi hyvän maun rajojen ulkopuolelle, että niitä ei edes kehtaa tähän kirjoittaa. Erikoista on myös, että vaikka elokuva on täynnä ”viihdyttäviä” kohtauksia, silti se tuntui kestävän ikuisuuden, koska siitä puuttuu kunnollinen tahditus ja juonenkuljetus. Yleisesti elokuva kertoo kodittomien elämästä kaduilla ja kaatopaikoilla, mutta minkäänlaista pääjuonta on vaikea erottaa. Ennemmin se on kokoelma värikkäitä tapahtumia joiden perimmäinen tarkoitus tuntuu olevan äärimmäisen groteskiuden kuvaaminen. Tarina alkaa kun paikallinen viinakaupan omistaja löytää varastostaan laatikollisen myrkyllistä ja vanhentunutta viinaa ja myy sitä halvalla katujen hylkiöille. Sitten… asioita tapahtuu. Suosittelen ainutlaatuisena kokemuksena mutta varoituksen sana: leffa vaatii kieroutuneen huumorintajun. Täydellinen Cinemadromeleffa toisin sanoen.

Toinen ilta aloitettiin Vincent Pricen tähdittämällä kauhuklassikolla The House on the Haunted Hill, jota harmillisesti en päässyt katsomaan, mutta pääsin sitä seuraavaan esitykseen, joka oli ehdottomasti koko tapahtuman hienoin: 60-luvun scifikauhu The Creeping Terror livesäestyksellä ja dubbauksella. Elokuvan taustalla on tarina, jonka mukaan leffan koko ääniraita kadotettiin ja tekijöillä ei ollut enää rahaa tehdä sitä uudestaan, joten he keksivät palkata paikallisen uutistenlukijan kertojaääneksi. Siinä siis ei kuulla muita ääniä kuin tämä uutistenlukija selittämässä leffan tapahtumia ja välillä lausuen hahmojen dialogia. Lopputulos on niin kuiva ja kyllästyttävä kuin voi kuvitella. Tämä yhdistettynä ennätyshuonoihin hirviöefekteihin, ja kyseessä on yksi huonoimpia esimerkkejä liikkuvan kuvan taiteesta, mitä voi löytää. Tämän innoittamana eräät luovat ihmiset täällä Suomen maassa päättivät säveltää leffaan uudet musiikit, kääntää sen käsikirjoituksen suomeksi ja hankkivat oivallisen radioäänen omaavan miehen sen ääntämään. Tämä kaikki esitettynä livenä Dromessa lukeutuu kyllä hienoimpiin teatterikokemuksiin elämässäni. Säestyksessä vahvasti esillä oleva, ja usein vanhassa amerikkalaisessa scifikauhussa käytetty theremin, antoi äänimaailmalle autenttista sävyä. Musiikissa esiintyi paljon anakronistisiakin elementtejä, mutta ne antoivat elokuvalle paljon energiaa niihin paikkoihin, missä sitä muuten olisi puuttunut. Totisesti äännetty suomalainen kertojaääni teki leffasta yllättävänkin viihdyttävän. Varsinkin amerikkalainen kylmän sodan alun aikainen moralisointi oli harvinaisen koomista: ”Eversti oli kiinnostunut enemmän ihmishenkien pelastamisesta kuin tieteen edistämisestä, joten hän käski Tohtori Bradfordia painumaan helvettiin.” Tämä on ollut kiertävä esitys suomessa, joten jos se ikinä sattuu tulemaan vastaan, suosittelen sitä lämpimästi.

Jokaisessa Cinemadromessa täytyy olla se yksi elokuva. Se yksi josta kovakin leffatietäjä ei ole kuullutkaan. Jopa internet antaa siitä minimaalisia tietoja. Festarin villi kortti, tarkoitettu niille kaikkein seikkailunhaluisimmille leffafaneille. Uskaltauduin siis mennä katsomaan leffan nimeltä Dracula’s Great Love. Olisiko tällä kertaa tarjolla kadotettu helmi vai onko se, kuten yleensä, taas yksi kestävyyskoe? Pintapuolisesti tutkailtuna kokeneempi elokuvaharrastaja pystyy helposti päättelemään, että kyseessä on todennäköisesti geneerinen goottikauhuleffa, jossa haahuillaan loputtomasti vanhan linnan käytävillä ja ihmetellään, kuinka pelottavalta kaikki vaikuttaa. Tämä olettamus osoittautui täysin oikeaksi. Elokuvan humoristisin kohta oli alkuteksteissä, joissa oli tarkoitus lukea JANUS FILMS, mutta filmikopion vääränlaisesta kuvasuhteesta johtuen siinä lukikin ANUS FILMS. Alkutekstien aikana myös näytettiin kuvaa miehestä kaatumassa hidastettuna portaita alas. Viisi kertaa putkeen. Jostain syystä. Oli siellä Draculakin jossain ja tappoi ihmisiä. Ei muuta.

Viimeisenä näytettiin Cinemadromessa ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen aikuisviihdettä. John Holmesin ja Cicciolinan tähdittämä 80-luvun Rise of the Roman Empress. Päätin kuitenkin jättää sen näkemättä, koska kyseisessä filmikopiossa oli italiankielinen ääniraita ja ruotsinkieliset tekstitykset. Vaikka leffa julkaistiin aikuisviihteen kulta-ajan loppupuolella, siitä uhkui vahvasti 70-luvun henki, jolloin tämän genren filmit olivat taiteellisia ja jopa mahtipontisia. Tarkoitettu nähtäväksi valkokankaalta.

Kaiken kaikkiaan yksi parhaimpia valikoimia miesmuistiin. Kuitenkin todellinen syy mennä Cinemadromeen on se kollektiivinen kokemus samanhenkisessä porukassa. On ihmeellistä, kuinka tylsäkin leffa tuntuu paremmalta, kun kaikki ympärilläsi kyllästyvät samoin. Tällaista yhteenkuuluvuutta ihmismassan kanssa en tunne missään muualla. Jos tämä kiinnosti ollenkaan, käyhän sinäkin Cinemadromessa katsomassa minkälaista likaista ryönää voi elokuvataide tuottaa. Seuraava järjestetään tämän vuoden marraskuussa.

 

Janne Karjalainen

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.