Body horroria suoraan aivosuonesta

Tulin, näin ja halvaannuin

Kirjoittanut: Jere Jokinen

Vuosi 2000 oli merkittävä käännekohta elämässäni. Asuin tuolloin isoveljeni ja hänen tyttöystävänsä kanssa kerrostalohuoneistossa Tampereen Jankassa. Olin työtön ja elämäntarkoitukseton 19-vuotias kakara, jolla oli toimeentulotuen suoman ruhtinaallisen vastuuntunnottomuutensa armosta varaa valvoa aamuyöhön asti videopelejä pelaten ja vangitseva, velvoittava todellisuus unohtaen.

25. päivä lokakuuta oli viikonpäivä juuri vaihtunut keskiviikoksi, kun kello oli jossain yhden ympärillä aamuyöstä. Veljeni nukkui jo, mutta kaksi kaveriamme olivat olohuoneen ja keittiön välisessä tilassa pelaamassa tietokoneilla. Minä puolestani istuin yksin huoneessani leikkimässä Baldur’s Gate II -pelillä aavistamatta laisinkaan, että kohta elämäni muuttuisi pysyvästi.

Olin täysin uppoutunut bittien mystiseen maailmaan, kun yhtäkkiä sulake poksahti jossain sisälläni. Koko vasen puoli kehostani, päästä varpaisiin, oli äkillisesti turtunut, kuin silloin, kun on istunut huonosti ja jalka puutuu.

Säikähdin ja haukoin henkeäni. Nousin seisomaan ja pystyin kävelemään, vaikka puolet kehoni tuntoaistimuksista oli haihtunut lähes olemattomiin. Jaloittelin huoneeni ovesta eteisen kautta keittiöön jääkaapille juomaan maitoa.

En tiedä miksi. Teki vain mieli.

Sitten tepastelin jonkin aikaa edes takas, kai odottaen, että tuntoni palaisi. Kun näin ei tapahtunut, kävelin kahden kaverini luokse toiseen huoneeseen, kerroin tilastani ja kysyin, oliko heille koskaan käynyt vastaavaa. Toinen rauhoitteli minua todeten, että kyseessä on vain raajojen hetkellinen puutuminen, niin kuin silloin, kun makaa vaikkapa toisen kätensä päällä liian pitkään.

Istahdin hetkeksi olohuoneen sohvalle ja koittaen rauhoitella itseäni odottelin, että tilanne menisi ohi. Odotustani ei palkittu, ja lopulta kaverit päättivät lähteä kyydittämään minua Hatanpään sairaalan päivystykseen toisen heistä henkilöautolla.

Muistan vetäneeni paitaa ja takkia vaivalloisesti ylleni, kun en meinannut saada tungettua tunnotonta vasuriani hihoista sisään. Raaja liikkui kuin yrittäessä leikata hiuksiaan peilin kautta – ilman tuntoaistia.

Koska oli yöaika, oli päivystyskeskus onneksi tyhjillään. Vastaanotolle päästyäni ja oireistani kertoessani sain lääkäristä jotenkin hämärästi epäluuloisen vaikutelman. Alkuun häntä tietenkin kiinnosti, olenko päihtyneessä tilassa. En ainakaan muista saaneeni Hatanpäältä mitään selkeyttä vaivani laadusta, mutta minut passitettiin TAYS:iin.

Autolle siirtyessämme ja kavereideni sytytellessä savukkeitaan jokin sanoi minulle, että juuri nyt minun ei tulisi kärytellä. Nasta lautaan, punaisia päin, ja pian olimme Acutan ovilla.

Minut otettiin vuodepotilaaksi sairaalaan, johdatettiin pedille makaamaan, ja kyynärvarteeni tökättiin tiputus. Kama taisi olla lähinnä suolavettä, mutta kärsin elämäni ensimmäisestä muistamastani tiputuksesta koko yön. Seuraavana aamuna selvisi, että suoneni oli taitamattomasti seivästetty, ja tiputusneste valui kirvellen kudokseen. Lisäksi jouduin piuhoitettuna nukkumaan selälläni, mihin en ollut aiemmin tottunut.

Muistelen sairaalan vuoteella pysähtyneessä tilassa maatessani kärsineeni kuolemanpelosta. Vaikkei mitään selkeyttä kehoni jakautuneelle tilalle voitukaan heti tarjota, pelkkä sairaalaan päätyminen kertoi minulle, että jostain vakavasta oli kyse. Muistan kuitenkin kokeneeni myös jonkinlaista levollisuutta ja rauhaa siitä, että olin päässyt toisten hoidettavaksi. Vaikka epäilinkin kuolevani, tunsin olevani turvassa.

Vietin sairaalassa kahdeksan päivää. Heti alkuun pääkoppaani kuvattiin korkeateknologisilla vempaimilla, joiden viisaus ei vielä riittänyt naulaamaan diagnoosia. Pitkän koulutuksen käyneet asiantuntijat osasivat silti jo uumoilla, että kärsin veritulpasta aivojeni verenkierrossa. Epäilyksiä herätti nuori ikäni. Olin tuolloin vasta 19-vuotias, ja poikkeavuuteni pisti silmään neurologisella osastolla oleskellessani, kun muut asiakkaat olivat lähempänä eläkeikää tai jo sen ylittäneitä. Mutta sainpahan kokea olevani erityinen, oikea luojan valittu.

Erityistä kyrpimistä vuodepotilaana olemisessa aiheutti se, kun jouduin viikonlopun yli lojumaan osastolla turhan panttina ihan vain siksi, että magneettikuvausta, johon jonotin, ei toteutettu viikonloppuisin. Magneettimiehet tai -naiset olivat kai tällöin viihteellä, joten omat bileeni lykkääntyivät seuraavan viikon alkuun. Ja pahinta sairaalassa ja sairastamisessa on odottaminen paskoja TV-ohjelmia tuijottaen, kun viereisen sängyn eläkeläinen haluaa katsoa Kuka rakastaa Raymondia. En minä ainakaan.

Sairaalassa kävin läpi erilaisia tutkimuksia, sain terapeuttista tukea muun muassa sosiaalityöntekijältä ja olin alituiseen piikitettävänä. Lapsesta asti kärsimäni ankara rokotekammo helpotti kummasti, kun läpi päivän joku oli tökkimässä neuloja lihaani ja suoniini. Erityisesti kammosin joka-aamuista ”napapiikkiä” – tai ainakin tällä nimellä muistelen kyseistä kidutusmuotoa. Toimenpide liittyi ymmärtääkseni jotenkin verenohennuslääkitykseeni. Saatoin olla vielä unenpöpperössä, kun joku säälimätön sadisti tuli tökkäämään napaani piirittävään tuntoherkkään vatsanahkaan piikin, joka silmissäni näytti rautanaulalta. Jotain tämän kaltaista kai tuntee, kun saa puukosta vatsaansa osuessaan väärään aikaan aamuöiselle nakkikioskille.

Magneettikuvaus varmisti tohtorien hypoteesin ja antoi sille tarkennuksen. Aivojeni oikeanpuoleisen lohkon thalamuksesta löytyi yhden senttimetrin kokoinen leesio eli vaurio. Olemiseni lahjoituksena olin saanut aivohalvauksen tai -infarktin – nimitys, joka ei entuudestaan merkannut minulle mitään. Veritulppa aivoissani oli ilmeisesti aiheuttanut hapenpuutteen tietylle aivojeni alueelle, ja tuo pieni, ennakoimaton kusipää tulisi vaikuttamaan koko tulevaan elämääni.

Sekä sairaalassaoloaikana että sen jälkeen läpikävin kosolti tutkimuksia. Mitään selvää syytä sairastumiseeni ei löydetty, ihme ja kumma. Tupakoin kuin normaali, terve parikymppinen ja olin lihonut reilut 20 kiloa viimeisen vuoden aikana hyvin yksipuolisella ruokavaliolla, mutta verinäytteeni tai muut tutkimukset eivät selittäneet tapahtumia. Taisin vain olla onnekas.

Riemukseni olin myös nuori ja innokas tekemään comebackin, ja kun sain kuulla, että toipumiseni riippuu paljolti omasta aktiivisuudestani – siitä, että opetan kehoni toimimaan uudelleen – aloin ahkerasti työstää ennen kaikkea kättäni ja sormiani. Merkittävin vitutus puolikuolleisuudessani liittyi kitaransoittoharrastukseeni, joka piti videopelien ohella laiskaa, saamatonta ja päämäärätöntä persettäni joten kuten kasassa. Eihän Jimi Hendrixkään yhdellä kädellä tehnyt itsestään legendaa. Harjoitin siis kättäni ennen kaikkea kitaran kaulaa kourien.

Tämän lisäksi pyörittelin kädessäni kiinalaisia stressipalloja ja nostelin sormillani äidiltäni saamiani pieniä puisia korupalloja muovisesta Tupperware-laatikosta aina, kun katselin televisiota. Kävin myös viikottain toimintaterapeutin vastaanotolla leikkimässä palikoilla ja heittelemässä palloa kuin pikkulapsi. Ajan myötä pääsin neuropsykologiseen kuntoutukseen ja kävin äitini ehdotuksesta akupunktiossa. Ryhdyin myös viikottain uimaan Kalevan uimahallissa.

Jossain kotiutumiseni alkuvaiheessa koin vakavaa turvattomuuden tunnetta omassa kehossani elämistä kohtaan. Sairastumiseni sai minut tiedostamaan oman haurauteni ja kuolevaisuuteni. Lueskelin netistä erilaisista sairauksista ja aloin kärsiä luulosairaudesta. Pelkäsin, että minä tahansa hetkenä viheliäinen veritulppa voisi vaania jossain pinnan alla kuin tappajahai. Hakeuduin psykoterapiaan, jossa myötätuntoinen terapeutti sai vain muutaman kerran käynnillä ohjattua ajatteluni raiteilleen.

Sain ymmärtää, että paskasta kohtalostani toipuu tehokkaimmin ensimmäisten parin vuoden aikana. Jostain syystä en ihan alkuun tajunnut, ettei paluuta täydelliseen toipumiseen välttämättä ole laisinkaan. Jaksoin taistella kai paljolti sen takia, että uskoin vielä pääseväni täydelliseen toimintakuntoon. Pitkäjänteisyydelläni oli kuitenkin rajansa, ja jossain vaiheessa aloin turhautua itseni auttamiseni tulosten häilyvyyteen. Opin, että toisinaan käteni on paremmassa kunnossa ja toisinaan huonommassa kykenemättä hahmottamaan mitään selkeää säännönmukaisuutta.

Tajusin, että tulen aina olemaan vammainen, ja asian nieleminen oli raivostuttavaa.

Ajan myötä kuitenkin alistuin ja kai jossain määrin lannistuin. Hyväksyin, ettei minusta koskaan tulisi loistavaa kitaristia – tai kokonaista ihmistä. Kunnes vuosia myöhemmin vellottuani riittävästi synkkyydessä aloin jälleen uskoa kykyyni kuntoutua tästä paskasta, sanoivat rillipäiset tiedemiesnörtit tai oma pelottava ja tuskaileva kehoni mitä tahansa.

Tänäkin päivänä kamppailen uskoni kanssa päivittäin, sillä en edelleenkään löydä mitään aikaa halkovaa vakautta kuntoni kanssa. Käteni vaikuttaa paremmalta, mitä enemmän käytän sitä esimerkiksi kitaraa soitellen. Mutta valitettavasti aika on rajallista, enkä kykene 24 tuntia vuorokaudessa pakkomielteisesti ruoskimaan halvausta irti itsestäni. Valitettavasti tykkään tehdä muutakin kuin pakkomielteisesti vahdata kehoni tilaa. Kuten niin monessa asiassa elämässä, koen, että aika ei ole puolellani.

Olen kuitenkin hullu idiootti, joka ei suostu luopumaan toivostaan kaikkea järkeä, tiedettä, metafysiikkaa ja menneisyyttä uhmaavan uskon voimaan. Vallitsevien asiantilojen hyväksyntä auttaa sietämään niitä, mutta se ei aja eteen päin eikä ainakaan tähän mennessä ole parantanut minua vaivoistani.

Ja jos vielä katson taakse päin, noihin toipumiseni aikoihin ja kaikkeen siihen olemassaolon sontaan, mitä jouduin kohtaamaan, voin löytää sieltä myös positiivista. Ensinnäkin kuntoutumiseni antoi minulle ainakin joksikin aikaa elämäntehtävän, jollaista en ollut aiemmin löytänyt. Koulunkäynti ei noihin aikoihin kiinnostanut minua, ja muutenkin elämä oli päämäärätöntä ajan tappamista. Kuntouttamalla itseäni sain keskittyä täysillä itseeni ja omaan hyvinvointiini – ja opin tekemään töitä sen eteen.

Sain vapautuksen asepalveluksesta, mutta kävin vähän toisenlaisen intin. Lisäksi halvaukseni mahdollisti minulle monien vuosien opiskelun kuntoutusrahalla siinä, missä muut joutuivat nojaamaan opintotukiin ja -lainoihin. Kävin ensin iltalukion loppuun, mikä nostatti itsetuntoni huippulukemiin huomatessani olevani ainakin lähestulkoon nero monissa eri aineissa. Olin motivoitunut ja innostunut tavalla, jota olin viimeksi kokenut ehkä ennen murrosikää.

Halvaus vaikutti uskoakseni osaltaan myös siihen, että kiinnostuin syvemmistä olemassaoloa koskevista kysymyksistä. Suosikkiaineitani lukiossa olivat psykologia, uskonto ja filosofia, joskin olin helvetin hyvä myös äidinkielessä, englannissa ja matematiikassa. Heti lukion jälkeen, vuonna 2005, hain ja pääsin Tampereen yliopistoon opiskelemaan filosofiaa. Rakastin paljolti opiskelua, ja kävin Intiassa asti vaihdossa. Mutta ylikoulutuksen luvatussa maassa maisterin tutkintoni ei ainakaan toistaiseksi ole johdattanut minua amerikkalaisen tai edes suomalaisen unelman äärelle. Perseeni on edelleen auki ja kehoni ja mieleni jakautuneita.

En tiedä vieläkään, mitä tarkalleen ottaen haluan elämälläni tehdä, mutta olen ottanut tavaksi sanoa itselleni: kun ei tiedä, mitä tehdä, tehdään jotain. Eikä koskaan jäädä tuleen makaamaan – paitsi jos joku maksaa siitä. Eiköhän se halvauskin viimeistään helvetissä ole hoitunut.

Mitä tästä tarinasta voidaan oppia? En tiedä. Jos nyt vaikka se, että sille, mitä lääketiede, erilaiset terapiamuodot, toisten paskat neuvot ja säälipillu eivät paranna, täytyy vain itse tehdä jotain. Ihan mitä tahansa.

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.