VAROITUS: ARTIKKELI SISÄLTÄÄ JÄRKYTTÄVIÄ KUVAUKSIA ELÄINKOKEISTA
Olen jo aiemmassa artikkelissani maininnut, että joskus eläinkokeet ovat hyödyllisiä, jopa välttämättömiä. Esimerkiksi monia lääketieteellisiä kokeita ei pystyttäisi suorittamaan ilman koe-eläimiä. Mutta on myös kokeita, joita ei koskaan tulisi sallia; tutkijoita, joille ei koskaan tulisi antaa rahoitusta. Tämä on katsaus muutamaan kammottavaan – ja häiritsevän omituiseen – eläinkokeeseen.
Epätoivon kuilu
Aloitetaan todellisella psykologisen kidutuksen klassikolla: epätoivon kuilulla. Harvaa tutkimusvälinettä on historian saatossa nimetty yhtä pahaenteisellä ja kuvaavalla nimellä. Sillä epätoivon kuilu on juuri sitä, miltä se kuulostaa. Kuvittele pohjaa kohti kapeneva säiliö, jonka sisäpinta on niin liukas, ettei sitä pitkin pysty kiipeämään. Kuvittele ritilä, joka sulkee tuon säiliön yläosan päästäen kuitenkin jonkin verran valoa, ilmaa ja ääntä sisään. Kuvittele pieni apinanpoikanen käpertyneenä nurkkaan säiliön pohjalle. Kuvittele että se on ollut säiliössä yksin jo monta kuukautta. Sellainen on epätoivon kuilu; pimeä ja eristetty; eikä missään reittiä ulos.
Epätoivon kuilu (engl. pit of despair) syntyi amerikkalaisen psykologin Harry Harlow’n aivoitusten tuloksena 1970-luvulla. Hänen tarkoituksenaan oli tutkia eristyksen vaikutusta kehittyviin reesusmakakin poikasiin. Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun Harlow suunnitteli pikkuapinoiden henkistä piinaamista. Hän oli aiemmin suorittanut kokeen, jossa vastasyntyneet makakit erotettiin emoistaan ja eristettiin häkkiin kahden emoa esittävän nuken kanssa. Toinen nukeista oli pehmoinen ja lämmin, mutta ei tuottanut maitoa. Toiselta nukelta sai maitoa, mutta se oli tehty kylmästä ja kovasta metallista. Kokeen avulla selvitettiin, kumpaan nukkeen poikaset leimautuisivat. Lopputuloksena oli, että pikkuapinat hakivat turvaa ja lohtua pehmoiselta keinoemolta ja kävivät metallisen luona vain ruokailemassa.
Jos edellä kuvattu koe on jokaisen tuntevan ihmisen mielestä julma ja sydäntäsärkevä, epätoivon kuilu oli vielä kamalampi. Tällä kertaa eristyksiin laitettiin makakinpoikasia, jotka olivat jo ehtineet viettää emonsa ja muiden apinoiden kanssa useita viikkoja ja leimautuneet näihin. Kun poikaset nyt heitettiin kuiluun, ne yrittivät päästä epätoivoisesti pois sieltä. Säiliö oli yläosastaan osin avonainen, joten apinat yrittivät kiivetä liukkaita seiniä pitkin ylös. Kerta toisensa jälkeen ne kuitenkin liukuivat takaisin kuilun pohjalle.
Koe sujui odotetusti; parin ensimmäisen kuilussa viettämänsä päivän ajan apinat yrittivät vimmatusti kiivetä ulos. Muutaman päivän kuluttua sitkeimmätkin niistä luovuttivat. Useimmiten apinat muuttuivat apaattisiksi ja käpertyivät säiliön nurkkaan pysyen paikallaan pitkiä aikoja. Oireet viittasivat selvästi jonkinlaiseen masennukseen. Makakinpoikaset olivat menettäneet toivonsa ulospääsystä. Epätoivon kuilu oli osoittautunut nimensä veroiseksi. Apinoita pidettiin eristyksissä kolmesta kuukaudesta jopa kolmeen vuoteen. Tutkimuksessa ilmeni, ettei yksikään kokeessa käytetyistä eläimistä ollut immuuni sen masentavalle vaikutukselle. Kuilu lannisti kaikki. Ja kuilu myös jätti jälkensä; osa apinoista kärsi kokeen aiheuttamista henkisistä vaurioista lopun ikänsä.
Epätoivon kuilu saavutti jo aikanaan suurta mainetta eläinkokeena, joka muistutti tieteellisen tutkimuksen sijaan enemmänkin henkistä kidutusta. Paitsi julma, tutkimus oli myös turha; sen avulla ei saatu selville asioita, jotka eivät olisi olleet tiedossa jo ennestään. Harlow’n kollegatkin huomauttivat, ettei ole kummoinen koetulos, jos apinoiden kaltaiset älykkäät ja sosiaaliset eläimet masentuvat eristyksissä. Mitä muutakaan niille olisi voinut tapahtua?
Lasarus-projekti
Lasarus (engl. Lazarus) on Raamatussa esiintyvä henkilö, jonka Jeesus herättää henkiin tämän ollessa jo hyvin kuollut ja haudattu. Lazarus on myös nimi, jonka University of Californiassa työskennellyt Robert Cornish antoi neljälle kettuterrierille, joita aikoi käyttää kokeessa. Koirien nimestä voi yrittää päätellä, millaisesta kokeesta oli kysymys.
Elettiin 1930-lukua, ja tutkija Cornish oli innostunut elvyttämisestä. Hän uskoi, että organismi oli mahdollista herättää henkiin, niin kauan kuin se ei ollut kärsinyt vakavia elinvaurioita. Kaikki mitä kuoleman peruminen vaatisi, oli hieman koneellista apua, sekä annos adrenaliinia ja verenohennuslääkkeitä. Niinpä Cornish ryhtyi tuumasta toimeen. Yksi kerrallaan hän tukehdutti kettuterrierit ja kytki ne verta kierrättävään koneeseen. Tämän jälkeen hän antoi elikoille lääkekoktailin ja jäi odottamaan tuloksia.
Ja ne tulokset? Kaksi ensimmäistä koiraa pysyivät hyvin kuolleina. Kaksi jälkimmäistä sen sijaan kokivat henkiinheräämisen. Henkiinherääminen tarkoittaa tässä tapauksessa onnistunutta elvytystä. Lazarus 3 ja Lazarus 4 olivat tosin sokeutuneet ja saaneet vakavan aivovaurion, mutta kiistatta ne olivat elossa. Ja elossa ne pysyivät vielä usieta kuukausia Cornishin tarkkaillessa niitä omassa kodissaan.
Joku saattaa ajatella, että tällaiset kokeet ovat tarpeettomia ja julmia. Näin ajattelivat myös Cornishin aikalaiset, jotka potkaisvat hänen sadistisen perseensä ulos yliopistosta. Tämän jälkeen tiedemiehemme joutui jatkamaan ”tutkimustaan” vaatimattomammissa puitteissa. Cornish ilmestyi julkisuuden valokeilaan vielä vuonna 1947, kun hän etsi vapaaehtoista ihmistä kokeillakseen uutta elvytyskonettaan. Eräs kuolemansellissä istunut vanki ilmoittautuikin vapaaehtoiseksi. Osavaltio kielsi kokeen, ettei joutuisi vapauttamaan mahdollisesti henkiin heräävää vankia.
Tri. White, eli kuinka apinalle vaihdetaan pää
Pää on tunnetusti yksi selkärankaisten eläinten tärkeimmistä ruumiinosista. Muun muassa aivot sijaitsevat päässä. Tämän vuoksi kaikki päähän kohdistuvat kirurgiset operaatiot kuulostavat kovin huolestuttavilta. Aivoleikkausten kanssa pelottavuudessa kilpailevat oikeastaan vain jotkin elinsiirrot, kärjessä luultavasti sydämensiirto. Aivoja sen sijaan ei voi siirtää kehosta toiseen. Aivoilla on kuitenkin kaikeksi onneksi kätevä säiliö. Kun tuon säiliön siirtää, aivot kulkevat kätevästi mukana.
Pään vaihtaessa ruumista puhutaan yleensä päänsiirrosta, vaikka totuudenmukaisempi termi olisi kehonsiirto. Tällaisessa operaatiossa tunteva ja ajatteleva pää saa uuden ruumiin. Ajatus on lääketieteellisesti kiehtova, sillä onnistuessaan tällainen toimenpide voisi antaa esimerkiksi sairauden tai onnettomuuden runtelemalle ihmiselle uuden toimintakykyisen kehon. Isona ongelmana on tietysti se, kuinka saada pää liikuttamaan ja hallitsemaan uutta kehoaan. Tätä ongelmaa ratkoessaan joukko tutkijoita on sukeltanut suoraan kidutuspornon maailmaan ja suorittanut painajaismaisia päänsiirtokokeita – ja tietysti eläimille, joiden kropassa ei ollut mitään vikaa.
Koska päänsiirtotutkimuksia on tehty useita eri puolilla maailmaa, keskitytään tässä vain Robert J. Whiten tutkimuksiin 1970-luvulta. Miksi juuri niihin? Koska ne ovat erityisen tunnettuja – ja tehtiin apinoille, mikä tekee niistä vielä kamalampia! Kaikessa lyhykäisyydessään koe tapahtui seuraavasti: 1. kahdelta makakilta leikattiin päät irti, 2. toisen makakin pää kinnitettiin toisen pään vanhalle paikalle, samalla kun ylijäänyt pää viskattiin ilmeisesti roskiin. Onnistuneen operaation jälkeen Whitella oli laboratoriossaan yhdistelmä tieteellistä nerokkuuta ja K-18 body horroria. Ja tarina muuttuu pahemmaksi, sillä seuraavaksi jäljelle jääneen apinan annettiin herätä.
Kun apina virkosi, se ymmärsi selvästi jonkin olevan hullusti ja yritti jopa purra liian lähelle tulleita Whiten tutkimustiimin jäseniä. Pureminen olikin suurin piirtein ainoa, mitä eläinraukka kykeni tekemään, sillä pään katkaistut liikehermot eivät olleet yhteydessä sen uuteen kehoon. Eikä tämä ollut vain yksittäistapaus; sama operaatio tehtiin useille apinoille. Halvaantuneet apinat saivat kitua tieteen nimissä muutamasta tunnista useisiin päiviin ennen menehtymistään. Ennen kuolemaansa ne saivat vielä kärsiä leikkauksen aiheuttamista veritulpista ja voimakkaan hylkimisenestolääkityksen aiheuttamista vakavista sivuvaikutuksista. Ja kaiken aikaa apinat olivat tajuissaan nähden, kuullen, haistaen ja tuntien kaiken. Tutkimuksista jäänyt kuvamateriaali on niin vastenmielistä, ettei sitä voinut esittää tämän artikkelin yhteydessä.
1990-luvulla julmista eläinkokeistaan kuuluisuutta saanut White yritti saada lupaa vielä kunnianhimoisempaan tutkimukseen. Nyt hän siirtäisi kuolleelta luovuttajalta saadun kehon kaulasta alaspäin vammautuneelle ihmiselle. Tällä kertaa hän joutui pettymään, sillä suurin osa lääketieteen asiantuntijoista piti ihmiselle suoritettavaa päänsiirtoa idioottimaisena ajatuksena. Viime vuosina ajatus on saavuttanut uutta mediajulkisuutta, mutta lupaa leikkaukseen ei olla vieläkään myönnetty, koska sitä pidetään edelleen idioottimaisena ajatuksena.
Robert J. Whiten maallinen vaellus hulluna tiedemiehenä päättyi vuonna 2010. Nykyisin hän viettää aikaansa helvetin kolmannella kehällä ommeltuna kiinni jonkun toisen sadistitohtorin kroppaan – ja apinat nauravat vieressä.
Vladimir Demikhov ja hänen kaksipäiset koiransa
Edellä näimme, että päänsiirrot ovat kiehtoneet tutkijayhteisöä pitkään. Mutta miksi siirtää yksi pää toisen tilalle, kun voi sen sijaan tuplata päiden määrän. Onhan kaksi päätä tunnetusti parempi kuin yksi. Näin ajatteli ilmeisesti ainakin amerikkalainen Charles Guthrie, joka onnistui 1900-luvun alussa pitämään kaksipäisen koiransa hengissä kokonaista 26 minuuttia. Kylmän sodan aikana neuvostoliittolainen A. G. Konevsky onnistui tekemään saman tempun vahingossa, yrittäessään sydämensiirtoa (olisi mielenkiintoista kuulla, miten tuollainen vahinko on mahdollinen).
Se tutkija, jonka nimeen koirien ylimääräiset päät useimmiten liitetään, on kuitenkin niinikään neuvostoliittolainen kirurgi Vladimir Demikhov. Tämän miehen elämässä kaksipäiset hauvelit näyttelivät häkellyttävän suurta roolia – ja hänen tapauksessaan kaksipäisyys ei johtunut vahingosta. Demikhov saavutti makaabereilla kokeillaan kyseenalaista maailmanmainetta. Hän paranteli menetelmäänsä ja suoritti yhteensä 20 operaatiota, joissa koiria liitettiin kiinni toisiinsa. Useimmat koirat menehtyivät muutamassa päivässä, mutta yksi (=kaksi kiinni toisissaan) koe-eläin pysyi leikkauksen jälkeen hengissä peräti kuukauden ennen menehtymistään elinsiirteen aiheuttamaan hylkimisreaktioon.
Demikhov tuotti kaksipäisen koiran liittämällä pienen koiran eturuumiin kiinni suuremman koiran selkäpuolelle. Ylimääräisen pään lisäksi yhdistelmäkoiralla oli näin ollen myös ylimääräinen pari eturaajoja. Operaation jälkeen koirat pystyivät liikkumaan ja reagoivat ympäristöönsä. Koska yhteen liitetyt koirat olivat edelleen kaksi erillistä eläintä omine aivoineen, ne säilyttivät myös oman persoonallisuutensa ja itsenäisen toimintakykynsä. Tätä tekstiä kirjoitettaessa ei selvinnyt, mikä näiden kokeiden varsinainen tarkoitus oli – jos sellaista ylipäätään oli
Koira, joka oli pelkkää päätä
Seikkailu neuvostoliittolaisen tieteen ihmemaassa jatkuu. Sergei Brukhonenko oli yksi stalinistisen ajan lääketieteen suurista nimistä. Erityisesti hänet muistetaan varhaisen sydän-keuhkokoneen, autojektorin, kehittäjänä. Elämää ylläpitävän laitteen keksiminen on tietysti hieno saavutus, mutta ongelmalliseksi tilanteen tekevät kokeet, joita Brukhonenko koneellaan suoritti.
Todistaakseen autojektorin toimimisen. Brukhonenko päätti kytkeä laitteeseen jotain täysin elinkelvotonta; ja mikä olisikaan elinkelvottomampaa kuin pää leikattuna irti ruumiista. Ei muuta kun dogen kaula poikki ja letkut kiinni irtopäähän. Ja kuinka ollakaan, kaikkien neuvostotutkijoiden hämmästykseksi ja kauhuksi, pää pysyi elossa. Eikä ainoastaan elossa; pää reagoi ulkoisiin ärsykkeisiin aivan kuin se olisi yhä ollut kiinni muussa kehossa. Kun Brukhonenko häikäisi koiran silmiä valolla, se sulki silmänsä; kun hän löi vasaralla pöytään, pää säpsähti. Kokeen kruunasi koiralle tarjottu juustonpala, jonka se hotkaisi hyvällä ruokahalulla. Juusto putkahti saman tien ulos katkaistusta ruokatorvesta.
Edelläkuvatut tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1928. Vuonna 1940 julkaistiin lyhytelokuva, jonka eräs kohtaus esittää kyseistä koetta. Korostettakoon vielä lopuksi, etteivät läheskään kaikki asiantuntijat ole varmoja siitä, että tarina elävästä koiran irtopäästä pitää paikkaansa. Elokuvassa näkyvää koetilannetta on epäilty lavastetuksi, eikä Brukhonenkon koetta ole itsenäisesti varmistettu. Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei irtopääkoe olisi todellinen. Neuvostomaassa kaikki on mahdollista…
Teksti: Jesse Laitinen
Kuvat, joide lähde ei ole Pixabay:
– Epätoivon kuilu: Wikipedia, Pit of despair (linkki alkuperäiseen)
– Kaksipäinen koira: Wikimedia Commons (linkki alkuperäiseen)
– Koiran irtopää: Wikimedia Commons (linkki alkuperäiseen)
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?