Veikon piina

Veikko

Esipuhe

Kissa oli käyttäytynyt koko illan omituisesti. Sikeimmästä unestaankin se saattoi yhtäkkiä pompata tasatassua puoleenväliin huonetta alkaen rääkymään, tuijottamaan kattohirsiä maanisesti. Veikko ajatteli, että kai ne kissatkin joskus pahoja unia näkee ja lisäsi puita takkaan. Veikko oli ylpeä uudesta mökistään, vaikka lämpötila oli tullessa sisällä sama kuin ulkona; nollan pinnassa. Veikko kuitenkin tiesi ja osasi lämmittää varovasti kauan tyhjänä ollutta mökkiä, tehosti lämmitystä vielä pitämällä saunan ovea auki tupaan päin, hän oli jo löylynsä heittänyt tältä illalta.

Tarina

Veikko oli 50-vuotias, harmaapartainen, flanellipaitainen, maastohousuinen yksinäinen mies. Hänet oli irtisanottu Postilta jakajan työstä viime YT-kierroksella. Siihen asti hän oli asunut äitinsä yläkerrassa omakotitalossa Pinsiössä. Veikon isä, Reini, oli kadonnut pojan ollessa 7-vuotias. Äiti, Alma, ei siitä koskaan puhunut sen enempää, tokaisi vaan että isäs oli menevää sorttia, aina mettällä tai kalassa ja pyssy kourassa, hukkunu se on, ei sitä kannata haikailla.

Veikko oli hyvin säästeliäs, suorastaan nuuka. Hän oli säästänyt koko työuransa ajan palkat n. 15-vuotiaasta asti kun aloitteli kesäsällinä Postilla. Äiti teki ruuat ja ruokki kissat, Veikko saattoi joskus maksaa sähkölaskun hyvää hyvyyttään. Veikko halusi kuitenkin muutosta elämään tultuaan irtisanotuksi, hän ei töihin enää haikaillut, ei näinä aikoina.

Muutaman viikon kotona maattuaan hän oli vihdoin löytänyt Aamulehden Koti-palstalta oman unelmansa huokealla hinnalla. Mökki suurehkon metsäjärven rannalta, kuitenkin läheltä kylän palveluja. Tuon jälkeen jäisi rahaa elellä vielä herroiksi, kunhan itse kalastaisi ja perunat kasvattaisi, tuumi Veikko.

Välittäjän kanssa käynti mökillä oli ollut omituinen. Välittäjä oli ollut erikoisen pelokas, säpsähtänyt jokaista korpin räkätystä ja oravan pudottamaa käpyä. Veikko ei siitä välittänyt vaan hetken katseltuaan ja kierreltyään päätti ostaa mökin. Miksi ei olisi ostanut, täysin kalustettu, omalla kaivolla, vene rannassa, sähköliittymäkin oli. Yhtä Veikon kysymystä välittäjä oli erityisesti säpsähtänyt, ”missäs tuo maakellarin avain on?”. Välittäjä oli vastannut jotain epämääräistä, että sitä ovea ei saa enää edes lukkoseppä auki, turha yrittää.

Kauppakirjat tehtiin ja Veikko lähti Pinsiön perukoille pakkaamaan olematonta omaisuuttaan muutamaan pahvilaatikkoon, niitä ei ollut ongelma tunkea Hiacen tavaratilaan, mahtuipa sinne vielä hänen vanha Pappa-Tunturinsa. Eikä hän paljoa tarvinnutkaan. Kunhan kissansa ruokakupin vielä muistaisi, Misu, tuo isokokoinen sysimusta viirusilmä, oli Veikolle tärkeä ja läheinen lemmikki.

Ensimmäisiksi päiviksi äiti oli pakannut ruoat, leivät, kahvit ja kissanruoat Veikolle mukaan ja voivotellen toivotellut hyvää elämää ja tuuhan joskus kahtomaan.

Veikon ensimmäinen ilta sujui mukavasti saunoen ja makkaraa takassa paistaen, Misu vaan tosiaan oli perin kummallinen sinä iltana. Tosin, Veikko voisi vaikka vannoa, että ennen saunassa käyntiä makkarakeppejä oli telineessä ollut kaksi. Hänellä oli valokuvamuisti, muistipa hän monen entisen asiakkaansa kasvotkin vain muistelemalla osoitetta. Toisaalta hän tyytyi vain pitäytymään rennossa olotilassa – tätä oli odotettu. ”Mistä minäkään kaikkea muistan, oliko keppejä nyt yksi vai kaksi, ehkä olin erehtynyt, muistellut kenties koto-Pinsiötä, siellä oli aina kaksi makkarakeppiä telineessä saunan jälkeen.”

Muutama päivä vierähti kuin siivillä ja lopulta Veikkokin kaipasi päästä pitkästä aikaa ihmisten ilmoille, kahvi oli lopussa ja kahvikerma. Nisuakin pitäisi ostaa, pari päivää sitten nostetuista verkoista oli vielä reilusti syötävää yhdelle miehelle ja kissalle, kenties perunoita ja voita voisi ostaa kylkeen, enää ei ehtisi omia perunoita istuttaa, talvi oli tulossa. Veikko suunnitteli menevänsä Pappa-Tunturilla kauppaan, mutta vaikka hän muisteli, että tankissa oli ollut bensaa ja mopo täysin käyttökunnossa vielä muutama päivä sitten, niin reissu tyssäsi alkuunsa ja oli tyytyminen Hiaceen. ”Kyllä tankki oli täynnä 2-tahtia kun Pinsiön-Pena just hälle viime pyhäks toi kanisterin. Hitto kun unohdin varakanisterin vielä äitimuorin liiterinnurkkaan.”

Matka kauppaan soljui pitkin kuoppaista ja kapeaa soratietä, Hiace on vahvaa tekoa, Veikkoa ei huolettanut ja hän painoi kaasua syöksyen kohti mutkia ja alamäissä kutitti vatsanpohjaa. Radiossa sattui soimaan ”Neulansilmä vasempaan ja sataa oikeaan…” ja sekös Veikkoa yllytti vielä hurjempaan ralliin. Hän ei eläessään ollut ollut yhtä vastuuton liikenteessä, mutta nyt hän huokui itsevarmuutta ja tunsi elävänsä pitkästä aikaa; kaikkien niiden pitkien työpäivien, kymmenien tuhansien portaiden nousun, raskaiden pakettien ja koirien punttiinkäymisten jälkeen.

Kauppa oli vanha kermanvärinen puinen talo, jonka maalipinta oli parhaimmat vuotensa jo nähnyt. Hän astui sisään kauppaan ja kello kilisi oven päällä merkiksi myyjälle valpastua. Myyjä oli herttaisesti harmaantunut, noin 80-vuotias kiharapäinen nainen. Veikko yllättyi valikoimasta. ”juu ei täältä tartte enää rismaan lähtee ikänä. Maitoo, kahvetta, pullaa ja näkkileipää, pilsneriä ja vichy-vettä. Kaikki mitä mies tarttee.”

Uteliaana myyjä uteli Veikolta oliko tämä läpikulkumatkalla vai vierasilla. Kuultuaan Veikon vastauksen hän meni kalpeammaksi kuin haamu. ”Tuota…ostit…ssen, sen sen mökin, sen Wigrenin entisen mökin. Wigren itte joutui Pitkäänniemeen, se alko juoksennella ympäri kylää höpöttäen jotain viikingeistä ja pahoista hengistä ja jostain ihmeen lasipurnukoista kellarissa. Oli kuulemma laittanu oven visusti säppiin ja nielaissut avaimen, riisunut vaatteensa ja lähteny luudan kanssa juoksuun. Siitä on ny joku 10 vuotta aikaa, mutta mää muistan sen kuule ku eilisen, alaston mies heiluu ikkunan takana harjan kanssa ja kiroaa muinaisnorjaksi. Valkotakkiset sen sitte haki ku moni soitti siitä poliisille. Ei se raukka ehtiny asua siellä ku viikon, sitä entinen omistaja oli kadonnut 2 vuotta aiemmin ja sen omistajan vuokralaisilta katos kuulemma koira, toisilta vuokralaisilta lapsi, kolmansilta sitte taas vaimo. Mää varotan sua siitä paikasta.”, tarinoi myyjä.

Hetken perästä myyjä jatkoi vielä: ”Niijja tossa viime kesänä täällä poikkes joku yliopiston tutkija, rohvessoriks tituleeras itteensä. Se halus tietää siitä mökistä enemmän ku se oli vakuuttunu, että se mökki on entisen viikinkien hautuumaan kohdalla ja niillä main on tapana aina sattua omituisia asioita, jos joku suvaitsee häiritä niitten ikiunta.”

Veikko oli yllättänyt ja ehkä hitusen pelästynyt, hän ei enää ihmetellyt välittäjän toimintaa tontilla. Kaikesta huolimatta hän suoritti ostoksensa ja kiitti myyjää tiedoista. Veikko oli jo astumassa ulos kaupasta kun hän kysyi myyjältä josko olisi vielä sorkkarautoja myytävänä. ”Kyllä maar meillä aina sorkkia ja rautoja myydään, mutta ekkai sää vaan poika aio avata sitä kellaria, meinaa mää en sitten toista alastonta hihhulia ala täällä katteleen.” vastasi myyjä. Veikko naurahti ja totesi, että tästä ei ollut pelkoa. Veikkoa pelotti, mutta hän luotti itseensä yhä vahvemmin.

Kotona mökillä Misu otti Veikon naukuen vastaan ja puski jalkoja, kehräsi ja naukui ruokaa. Veikko otti jääkaapista muutaman ahvenfileen ja nakkasi ne Misun kuppiin. Kissa kehräsi tyytyväisenä maiskutellen ja asettui takan muurin päälle ruokaunille, se oli lämmin vielä edellisiltaisesta lämmityksestä. Veikkokin päätti ottaa pienet päiväunet kahvien päälle.

Veikko säpsähti suorille jaloille sohvalta. Misu rääkyi ja naukui ja suorastaan murisi taas katolle ja välillä terassin ikkunasta myös maakellarin suuntaan. Ulkona oli ehtinyt tulla pimeää ja hän sytytteli ulkovalot valaisemaan polkua rantaan ja kellarille. Verkot unohtui tältä päivää, eikä enää tähän aikaan olisi mitään asiaa lähteä järvelle. Veikkoa hämmensi lemmikkinsä käytös, voi miksei Misu osaa puhua, miksi minä en ymmärrä kissan kieltä?

Veikko kävi varmistamassa veneen lukituksen ja vetämässä varmuuden vuoksi ylemmäs sitä rannalle, yöksi oli luvattu kovaa tuulta. Palatessaan rannalta hän näki mökin ikkunassa kiiluvat silmät ja hieman lähempää hän erotti kissan suun ammottavan auki, ilmeisesti kissa taas rääkyi. Veikko varmisti epäilyksensä ja suuntasi katseensa kohti Misun katsomaa. Maakellari, arvasin.

Myöhemmin illalla Veikko oli jo asettautumassa ilta-uutisten jälkeen nukkumaan. Hänen ajatuksensa vaan olivat maagisesti vangittuna maakellariin. Hän ei saanut sitä pois mielestään, ei vaikka kuinka yritti.

Vaisto sanoi, että Veikon oli pakko ottaa taskulamppu lisävarmistukseksi mukaan. Hän lähti ulos ja suuntasi kohti Hiacea, siinä kiilui valot himmeänä vaikka Veikko tiesi sammuttaneensa ne, itseasiassa ne sammuvat automaattisesti kun virran kytkee pois, Veikko tuumi. Hän kaivoi sorkkaraudan Hiacen tavaratilasta ja suuntasi hieman jännittyneet askeleensa kohti maakellarin ovea. Samassa hän tajusi, että pappatunturi oli kadonnut. Nyt ei ollut aikaa miettiä asiaa.

Maakellarin ovenraossa vilahti valo, ainakin Veikko kuvitteli niin. Samassa hän tunsi päänsä kihelmöivän, hiukset nousivat pystyyn, vilunväreet värisyttivät hänen jokaista raajaansa kun taivas räjähti; tuhannet salamat jotka sinkoilivat useine haaroineen pilvestä toiseen ja horisontin taa lopulta sokaisivat Veikon hetkellisesti ja shokista toivuttuaan kaikkialla oli pimeää. Veikon onneksi taskulamppu vielä toimi, mutta sorkkarauta oli kuumentunut miltei punahehkuiseksi, onneksi lähellä oli sadevesitynnyri ja hän onnistui takkinsa hihoja eristeenä käyttäen heittämään raudan viilentymään. Kämmentä poltteli, mutta nyt ei ollut aikaa hoitaa sitä, hän noukki sorkkaraudan tynnyristä ja jatkoi matkaansa valokiilan suuntaan.

Polku ei ollut koskaan ollut niin pitkä, ainakin siltä hänestä tuntui. Saavuttuaan maakellarin ovelle hän kampesi sorkkaraudan oven väliin ja alkoi kaikin voimin vääntämään sitä auki, palanen palaselta ovi alkoi antaa periksi ja jälleen hän näki tai kuvitteli nähneensä valokiilan kellarin nurkassa, silmänräpäyksessä valo kuitenkin katosi ja Veikko jatkoi sorkkaraudan avulla oven murtamista. Lopulta hän sai käden mentävän aukon oveen ja työnsi kätensä sisään avatakseen oven.

Veikko sytytti tehokkaan taskulamppunsa ja valaisi sillä ympäri isohkoa tilaa täynnä hyllyjä ja laareja. Hänen täytyi vakuuttaa itselleen olevansa hereillä ja näkevänsä todella sen mitä näki. Maakellarissa ei ollut hillopurkkeja hyllyillä siisteissä riveissä, ei ollut ei, sen sijaan purkit olivat täynnä kirkasta nestettä, jossa kellui silmiä, maksoja, munuaisia, sydämiä, sormia sekä eläinten tassuja ja sorkkia.

Oli haudanhiljaista kun Veikko hiipi peremmälle huoneeseen. Hän seisahtui uudelleen ihmettelemään näkemäänsä. Yhtäkkiä raskaan hengityksen ääni hiipi hänen korvaansa, ja ääni ei ollut lähtöisin Veikosta itsestään. Hän hiipi askel askeleelta kohti voimistuvaa ääntä, se tuli yhdestä viljalaarista. Sorkkarauta kädessä ja lamppu toisessa, Veikko kohotti sorkkaraudan iskuasentoon ja kohotti laarin kantta. Siellä makasi mies, silmät suurella he tuijottivat toisiaan. Veikko ei ikinä unohtaisi tätä hetkeä eikä miestä, miten hän voisikaan, se oli hänen oma isänsä.

43 vuotta oli kulunut ja isä Reini näytti edelleen samalta kuin Pinsiössä piirongin kulmalla olevassa hääkuvassa. Miten ihmeessä, isä, vai joku muu, tapahtuuko pahaa, uskallanko puhua, voinko laskea sorkkaraudan, miten… Veikon ajatukset keskeytyivät kun mies nousi pystyyn. ”Olen odottanut sinua poikaseni” isä kuiskasi. ”Tiesin, että olet tulossa.” ”Minulla taitaa olla hieman selitettävää. Kaikki alkoi 43 vuotta sitten kun lähdin peurametsälle. Eksyin porukasta kun lähdin etsimään karannutta ajokoiraa. Lopulta kuulin koiran ulinaa jostain kauempaa ja lähdin suunnistamaan ääntä kohti. Päädyin tämän mökin pihaan ja huomasin, että koira ulisee tuskissaan paikalleen jähmettyneenä jonkin sortin voimakehä ympärillään. Viikinkien ylijumala Odin ilmestyi minulle ja jyrisi että tästä älkööt kukaan kulkeko ja rautaisten viikinkien hautalepoa häiritkö. Odin kuitenkin tunnisti minut, olemmehan Thorssoneita, viikinkien jälkeläisiä. Odin jylisi jälleen minulle, Reini Thorsson, ota tästä maljasta, saat ikuisen nuoruuden ja säästän henkesi. Kiero jumala kuitenkin jätti kertomatta että olisin ikiajoiksi vangittu tälle tontille ja minun tuli tappaa kaikki, jotka tälle tontille uskaltavat jalallaan astua. Purkeissa olevat ruuminosat ovat uhrilahjoja, jotka aika ajoin lähetetään vankkurikyydillä Valhallaan.”

Veikko pyöritteli epäuskoisena päätään ja yhdisti salamaniskut Thorin tekosiksi, mikäli mitään jumalia tällä tontilla edes hallitsi. ”Mutta isä, miksi minun henkeä ei riistetty, Thorillakin oli siihen mahdollisuus, mutta kaikki salamat tuntuivat kiertävän mökin ja koko tontin kaukaa?” ihmetteli Veikko.

”Poikaseni, muistatko kuinka kauan Misu on ollut sinun silmäteräsi..aivan, 7-vuotiaasta asti. Jos katoaisin käskin äitiäsi ottamaan sinulle välittömästi mustan kissan eräältä sukulaiseltamme, joka minuakin varoitteli joutumasta sukukirouksen uhriksi. Enhän minä uskonut mihinkään sukukirouksiin, mutta ajattelin silti varmuudeksi äitillesi kertoa mitä tehdä, jos katoan. Ja koska tiesin Viikinkien tuoneen kissat muinoin Suomeen niin hyväksyin sukulaisemme selityksen sen sinua varjelevasta voimasta. Kas kun sysimustat kissat ovat Viikinkijumalien akilleen kantapää. Joten niin kauan kuin Misu sinulla on, olet turvassa ja voit rauhassa elää tällä mökillä. Minun aikani on puolestaan päästä ikilepoon, en ole nukkunut yli 40 vuoteen, vaan olen kierrellyt tontin rajoja, etsinyt uhreja, välillä sulkeutunut kellariin hävittämään ja paloittelemaan ruumiita.” isä sanoi ja jatkoi vielä: ”Ja Misu elää tasan yhtä kauan kuin sinäkin, se ei sinua hylkää. Sukulaisemme keksi jalostaa sellaisen rodun joka suojelee kaikelta yliluonnolliselta.” ”Niin, yksi asia vielä, entä minun mopedini?” uteli Veikko. ”Se oli Vidarin tekosia, hänellä oli tylsää, pisteli alkupaloksi.” isä vastasi.

Veikko katseli hiljaa laiturilla kun hänen isänsä käveli purkkeja täynnä oleva juuttisäkki olallaan veden päällä kadoten usvaverhon taa.

Taidanpa lämmittää saunan.

Teksti: Matti R.
Kuva: Pixabay