Teksti: Jere Jokinen
1
Olin juuri saapunut raskaan työpäivän jälkeen kotiini, kun näin edessäni lattialla kummittelevan valkoiseen paperiin puetun mörön. Nostin kirjekuoren käsiini ja revin sen auki.
Silmäni hapuilivat tekstiin kiteytyneen narratiivin: psykiatrinen lääkäri tahtoi lainata aikaani parin viikon päästä sovittuun tapaamiseen.
Nyt tajusin aiemmin päivällä taivaan peittäneiden tummien pilvien viestin. Paskiaiset olivat perässäni, ja ne olivat liittoutuneet yhteistuumin päästäkseen jyvälle salaisuuksistani. Koko valtakunnallinen terveydenhuolto oli aloittanut noitavainon, joka voisi päättyä ainoastaan verenvuodatukseen.
Olin vampyyrien jahtaama, ja minun tuli koota kaikki voimani noustakseni tätä sosialistisen systeemin päihdyttävää jumitusta vastaan. Oli aika kuosiutua ja rakentaa sotastrategiaa.
Lyyhistyin väsyneenä mustaan, puurunkoiseen nahkatuoliini. Sytytin savukkeen, ja vilkaisin lasitettua kelloa seinällä. Sen viisarit olivat halvaantuneet aloilleen kuin eilispäivän uni, joka ei suostu jatkamaan kulkuaan.
Raavin kutisevaa korvaani, ja kuuntelin ajan raksutusta sisälläni. Ne vahtivat minua, ajattelin. Ne pyrkivät jatkuvasti heikentämään valtaani suhteessa itseeni, hoin toisteisesti otsalohkolleni.
Katseeni vangitsi kirjoituspöydällä lojuva turhanpäiväinen kahvikuppi. Kouraisin olion kylmettyneeseen vasempaan käteeni ja viskaisin sen päin seinää. Syntynyt ääni räjäytti lampun tajunnassani, ja nautin raivon kuohunnasta suonissani, kun silmäilin sirpaleiden räiskyvää levittäytymistä pitkin kämppäni lattiapintaa.
En tiennyt vielä minne olin menossa, enkä paskaakaan välittänyt mistä olin tulossa, mutta vaistosin valppauden varpaissani: sotani suurta koneistoa vastaan olisi vasta aluillaan.
2
Seuraavana päivänä astelin totuttuun tapaani byroolle. Täällä kaikki olisi jälleen okei, vakuuttelin itselleni. Täällä olisin turvassa, eikä kukaan yrittäisi saada minua hengiltä. Ei ainakaan vielä tänään.
Katujyrämäinen talonmies näytti vahtivan jokaista askeltani kulkiessani sisään leveistä, tammisista ja ajan tummentamista puuovista. En kuitenkaan välittänyt pälyilevistä katseista. Tiesin, että työtoverini odottaisivat minun hajoavan palasiksi millä hetkellä hyvänsä, mutta nyt ei ollut aika huolestuttaa itseään huomisella.
Astuessani sisään omaan, yksityiseen toimistobunkkeriini aistin, että joku oli käynyt siellä edellisyönä. Tunsin totuuden vatsassani. Liikutin itseni työpöytäni äärelle ja painoin takamukseni vasten kallista nahkaista nojatuolia.
Ryhdyin selaamaan sihteerini pöydälleni toimittamia uutiskirjeitä ja sanomalehtiä. Kulutin aikaa harhauttamalla ajatuksiani päivän otsikoihin. Mikään niistä ei puhutellut minua. Edes hymyilevien naisten ja uljaina poseeraavien miesmannekiinien kuvissa ja niiden väreissä ei ollut mitään, mikä olisi johdattanut polkuani kohti määränpäätään.
Kuulin ensimmäisten sateenpisaroiden ropisevan vasten huoneen syrjään iskostettua ikkunaa. Vetiset helmet keimailivat läpikuultavalla pinnalla kuin taivaiden lähettämät huorat. Olisiko näillä kaitselmuksen kätyreillä jotain kerrottavaa minulle ja kaltaisilleni?
Haistelin ilmaa. Se oli ummehtunutta, kuin joku olisi käynyt paskomassa rakennuksen viemäreihin. Vain rotat enää puuttuivat tästä melankolisesta näytelmästä, tuumailin.
Olin jo vaipumassa takaisin synkkämieliseen harmoniaani, kun puhelin pöydälläni yhtäkkiä alkoi laulaa räkättävää hymniään. Tempaisin välittömästi ja itseäni armahtamatta luurin kämmeneeni.
”Kuka siellä?”, huudahdin kimpaantuneena sydämettömälle kojeelle.
”Tohtori Toivoton täällä, hyvää huomenta. En kai häirinnyt aamuanne?”, kuulin hieman hermostuneen äänen änkyttävän langan toisessa päässä. ”M-meillä piti olla tapaaminen tänään kello 13. Et-tehän vaan ole unohtanut?”
Pidättelin raivoani, mutta pysyttelin hiljaa.
”Herra Z, oletteko te siellä? Meillä oli tapaaminen tänään, ja haluaisimme kovasti kuulla, mikä on vointinne sitten viime käynnin. Niin, siis… että onko toimenpide onnistunut?”
Hymy meinasi käväistä kasvoillani, mutta onnistuin vaivoin pidättelemään sympatiaani. Madalsin ääntäni noin oktaavin verran kuulostaakseni joltakulta muulta ennen kuin avasin suuni.
”Herraa ei nyt kiinnosta se, mitä olette kauppaamassa, tohtori hyvä. Teidän lienee parasta katsoa omaan lääkekaappiinne löytääksenne etsimänne. Hyvää päivänjatkoa, isoisä.”
Katkaisin puhelun, ennen kuin vastapelurini ehtisi kihaista takaisin.
Tuijotin jälleen levollisena toimistoni seinällä patsastelevaa Sigmund Freudin kuvaa. Vanha parta seisoi vakavana, piippu kädessään ja kasvoillaan tympääntynyt ilme. Vaikka kuinka siristin silmiäni, en kyennyt näkemään ukon kasvoilla elon merkkejä. Hänen aikansa oli jo mennyt. Nyt oli vuoroni kokeilla jotain erilaista.
Päätin, että työni oli tältä päivältä tehty. Käskin vielä sihteeriäni siirtämään firman varoja tililleni, ennen kuin lähdin lätkimään. Hiippaillessani pois työmaalta näin ambulanssin kiitävän valot välkkyen ja juhlallisesti kiljuen talon pihalle. Joku kollegani oli kait jälleen saanut sydänkohtauksen. Sieluni alkoi hymyillä, mutta säilytin vakaan ulkokuoreni. He eivät koskaan saisi minua kiinni itse teosta.
3
Heräsin hikoillen vuoteestani. En tiennyt, kuinka pitkään olin nukkunut, tai olinko nukkunut laisinkaan. Olin hengästynyt ja tokkurassa, mutten ainakaan kuolemassa – siitä saatoin olla varma.
Katselin luomieni läpi ulos pimeyteen ja koitin tavoittaa syyllisen äkilliseen, väkivaltaiseen heräämiseeni. Harhakuvia tanssimassa näköpinnallani. Vuoteeni oli kostea hikoilustani, joten revin itseni ylös.
Asteltuani kylpyhuoneeseen peilin eteen, tuijotin tympääntyneenä kalmanharmaata ihoani. Näytin riutuneelta. Kylkiluuni paistoivat läpi ihoni ja hiukseni olivat sekaisin. Mutta peilini valehteli minulle, aivan kuin kollegani, aivan kuin tohtorini, aivan kuin koko itseensä kyrpiintynyt maailmani.
Tartuin molemmin käsin peilini raameista kiinni ja annoin otsani iskeytyä vasten kovaa kalvoa. Kolmannen kolauksen jälkeen peilini oli säpäleinä, ja otsaani jomotti. Pirstaleet vielä ilveilivät minulle, mutta olin jo havahduttanut itseni hereille. Kerättyäni tuhoni hedelmät lattialta roskakoriin, aloin jälleen valmistautua uuteen työpäivään.
4
Tepastellessani toimistolta kotia kohden huomasin päivänselvästi päänsä sekoittaneen miehen kuseksimassa vasten lamppupylvästä. Äijän kädet vapisivat ja hän mutisi itsekseen jotakin sanoinkuvaamatonta. Pysähdyin hänen taakseen, ja päästin ilmoille kuuluvan rykäisyn. Juoppo horjahti säikähdyksestä ja kaatui omaan kusilammikkoonsa.
”Mitä saatanaa sä siinä…?” hörhö sai yskäistyä huurujensa keskeltä.
”Katselen, kuinka elukka laajentaa reviiriään”, vastasin sävyttömästi kuin Clint Eastwood.
Ukko yritti kompuroida kyljelleen, mutta viinan sumeus kangisti hänen raajansa lähes toimintakyvyttömiksi. Tuijotin surkuhupaisaa esitystä kuin se olisi ollut alkusoittoa jollekin miljoonia henkiä vaativalle suurelle katastrofille.
Olin haistavinani ilmassa bensan katkun, mutta päädyin suhtautumaan aistimukseeni aikaulottuvuuksia halkovana hallusinaationa.
”Painu kyylä vittuun”, sirkusapina onnistui vaivoin mongertamaan nöyryyttävän tilansa kiemuroista.
Jatkoin tuijotustani kuin julkinen häpäisijä, jonka teki mieli lakaista viimeisetkin roskat vankilansa lattialta. Hengen harmoniani rikkoi kuitenkin ikääntyneen rouvan kanamainen rääkäisy: ”Painukaa homot helvettiin siitä!”
Mummo oli selvästi närkästynyt, eikä hän sietäisi enää yhtään vittuilua itseään nuoremman sukupolven edustajilta, jotka olivat tulleet pilaamaan sen maailman, jota hän oli viimeiseen hengenvetoonsa ollut rakentamassa.
Päätin jättää näytelmän omaan arvoonsa, säilyttäen arvokkuuteni ja malttini. Sotani saisi jatkua jonain toisena päivänä, jossain toisessa ulottuvuudessa.
5
Yö herätti minut jälleen epämääräiseen ahdistuksen tunteeseen. Rintalastaani painoi, ja vanne kiristyi kalloni ympärille. Häivähdyksenomainen pistos takaraivossani kertoi minulle, että ne olivat jälleen täällä.
Säntäsin ulko-ovelleni ja kurkistin ulos postiluukusta. Porraskäytävällä ei näkynyt ketään. Ehkäpä ne olivat tunkeutuneet asuntooni jotakin muuta kautta.
Silmääni osui lattialla lojuvan edellispäivän uutislehden otsikko: ”Hallitus kiristää julkisista terveydenhuoltokuluista entisestään.” Tämä oli se vihje, jota olin kaivannut.
Nostin hikoilevan perseeni ylös lattialta, ja marssin työpöytäni lipastolle. Avasin laatikon, ja nostettuani paperipinon pöydälle sen alta paljastui vanha mutta hyvin huollettu eversti Samuel Coltin revolveri. Pidin sitä aina ladattuna murtovarkaiden ja Jehovan todistajien varalta.
Viritin rautaruoskan peukalollani, nostin kylmän piipun vasten ohimoani, ja hymyilin vinoutuneelle kohtalolleni. ”Tänään ette minua saa horjumaan”, julistin mielessäni vainoajilleni.
Aseeni laukesi, ja niin tein minäkin.
6
Katu oli kuuma kumipohjaisten kävelykenkieni alla vaellellessani kaupungilla. Aurinko oli juuri saavuttanut huippunsa keskipäivän helteessä, ja lokit liitelivät ylhäisinä korkeiden kerrostalojen väleissä pujotellen. Hieraisin jomottavaa ohimoani. Sormenpääni tuoksuivat vieläkin ruudilta, mutta tällä kertaa olin selvinnyt varoituksella.
Makkaran käry oli jo tarttunut vaatteisiini päästessäni ohi matkapuhelimia kaupustelevien juppien. Joku nörtti soitti punk rokkia vanhasta mankastaan kadun kulmassa.
Seisahduin naistenvaateliikkeen ikkunan eteen. En ollut kiinnostunut ikkunan takana esiintyvistä elottomista esineistä, vaan silmäilin itseäni peilaantumassa vasten valoon tottumattomia silmiäni. Jumalauta, että olinkin komea. Kiinalaisvalmisteinen silkkinen kauluspaitani myöntyi hyväksyntääni.
Ahtasin oikean käteni puuvillahousujeni taskuun ja hypistelin kiveksiäni. Niitäkään en ollut vielä kadottanut lääketeollisuuden ja sosiaalikoodaajien kuohitsijoille.
”Hyvältä näyttää”, kuulin itseäni hieman vanhemman ohikulkevan mieshenkilön huikkaavan selkäni takaa. Tunnelmani kuolettui ventovieraan täysin asiattomaan kommenttiin. Suljin silmäni, painoin kusipään naaman fotografiseen muistiini ja jatkoin tallustamistani. Listani alkoi jälleen täyttyä.
7
Seisoin ilkosillani tohtorin vastaanottohuoneessa. ”Ei se aivan täysin ole vielä umpeutunut”, verestä puhdistettuun valkoiseen smokkiin verhottu ihmisapina mutisi puoliunessa. Mies oli juuri saanut irrotettua likaiset näppinsä iholtani, mutta tunsin vieläkin kylmänväristysten ja puistatuksen kiipivän pitkin selkäydinnesteitäni.
”Tuleeko siitä vielä kalua tänään?”, huokaisin vailla vastuuta innottomuudestani.
”Kyllä tälle aina jotakin on tehtävissä.” Tohtori korjasi monokkeliaan ja kyyristyi zoomailemaan jalkoväliäni. Kuulin tuhinan peijakkaan sieraimistaan, kun hän nuuhki vainukoiran lailla varustuksiani. Puristin leukojani yhteen, ja suuntasin katseeni kohti kattoa pyrkien olemaan ajattelematta asiaa.
”Teillä on kovin vaatimaton maku”, mies tuumaili hetken tähysteltyään. ”Ette vain sattuisi olemaan turhan syvällä itsessänne?”
Aika mateli. Näin sen niljakkaan kiemurtelevan pitkin huoneen seiniä. Laskeskelin sydämeni lyöntejä, mutta en saanut vaivautuneisuutta ravisteltua mielestäni. Harhaileviin silmiini osui pöydällä tyhjänpanttina lojuva vasara. Vielä hetkikin pällistelyä ja olisin murskannut tarkkailijani kallon.
Koettelemusteni taival oli viimein ohi, kun olin saanut sukellettua pukuuni ja käärmeennahkasaappaisiini. Livahdin ulos ovesta tohtorin vielä mutistessa näyttöpäätteensä äärellä tuhmia totuuksiaan itselleen. Jätin jälkeeni vain kalmahtavan löyhkän, ja tiesin sisimmässäni: tästä hyvä tohtori ei koskaan tokenisi.
8
Istuin firman limusiinin takapenkillä kuunnellen vanhan jazzin ja uudemman aallon teknon psykedeelistä symbioosia tuhansien eurojen arvoisista kaiuttimista. Panssaroidun ikkunan ulkopuolella vilisevät ihmishahmot kyyristelivät rankkasateen runneltavina ja säntäilivät sinne tänne kuin villisiat karsinassaan. Tuijotin auton nahalla verhotun sisäpinnan tyhjyyten kiemurrellen ajatusteni pyörteissä.
Tajuntani matkan huumassa olin muuntautunut jaguaariksi, viidakon kylmäveriseksi tappajaksi. Säntäilin halki aluskasvillisuuden jahdaten jotakin elävää, sykkivää, nälälleni antautuvaa. En tiennyt vielä minne olin menossa, eikä saalistajan hermostoni välittänyt mistä olin tulossa, mutta aistin veren keuhkoissani.
Kevyt töytäisy herätti minut haaveilustani auton pysähtyessä aloilleen. ”Olemme perillä, sir”, kuskini julisti kohteliaasti.
Nousin takajaloilleni ja astuin ulos sateen raikastamaan ilmaan. Myrsky oli juuri laantunut, mutta ilma oli edelleen painostava. Suljin oven ja kävelin sisään iän kellastuttamasta antikvariaatin ovesta.
Liike oli ahdettu täyteen kirjoja, sarjakuvalehtiä, musiikkialbumeita ja videonauhoja. Astelin raskain askelin kassalle ja kohtasin myyjän teeskennellen kohtaavani vertaiseni. Parrakas, sikaniskainen pitkätukka nosti katseensa kirjansa äärestä, tuijotti minua elämään tylsistyneillä koiransilmillään ja töksäytti alentuvaan sävyyn: ”Nii-in?”
”Tilasin teiltä kirjan noin viikko takaperin. Onko se saapunut?”
”Millähän nimellä tilaus on tehty?”
”Se tuli firmani nimiin,” vastasin, ja ojensin poloiselle työnantajani luottokortin.
Ukkeli otti muovisen läpyskän tarkasteltavakseen, lausui mumisten muutaman loitsun ja kääntyi penkomaan hyllyä selkänsä takaa. Rykäisin keräten limaa kielelleni. Suunnittelin sylkäiseväni klimpin sikaniskan hikeentyneelle päälaelle, mutta ennen häikäilemätöntä toteutustani ukko kietaisi itsensä ympäri mustakantinen läpyskä karvaisessa kourassaan.
”Tässä se on”, hän murahti ojentaessaan opuksen.
’Satanistin opas itsensä rumentamiseen’ kiilteli punaisin, koristelluin kirjaimin uhkaavalla etukannella.
Nielaisin palan itseäni, ja marssin takaisin kulkuneuvolleni. Sydänkäyräni tanssi hullua tangoa diskovalojen välkkyessä silmissäni. Asetin pallini järjestykseen, kun kuskini käynnisti moottorin. Tuskin maltoin odottaa tulevan yön tuomaa kuolemaa.
9
Bootsini lätsähtelivät kosteina vasten ruokamarketin kivistä lattiaa seilaillessani hyllyrivien välejä. Olin vailla nautintoaineita illan profeetallisia menojani varten. Hypistelin sormissani valkosipulimyttyä, jonka olin jo napannut vihannesosastolta.
Itäsaksalaiselta hormoneilla pumpatulta yleisurheilijalta kuulostava möreä naisääni kuulutti hallissa kaikuvista kaiuttimista kaupan sulkeutuvan viidentoista minuutin kuluttua. Kun käännyin luontaistuoteosastolle, näin etäällä lötköhousuihin ja hamppupaitaan sonnustautuneen rastapään paasaavan jotain kovaan ääneen vieressään seisovalle piikkitukkaiselle punk-kääpiölle. Nostin valkosipulin esille rintani eteen viestiäkseni, että olin jo suojautunut hipin myrkyiltä.
”Tää yrtti niinku maadottaa sua ja pitää huolen et kaikki chakrat on tasapainossa”, rastatonttu intoili hypistellen hermostuneesti vihreää luomutuotepakettia näpeissään. Otuksen hampaita ei oltu pesty ainakaan 17 viikkoon, ja hän löyhkäsi kannabikselta aina kassoille asti. Kääpiö näytti kuuntelevan opastajaansa kuin guruaan.
Puristin pakaroitani vasten toisiaan, avasin huuleni irvistykseen ja päästin tasaisen sihinän hampaideni välistä ohittaessani parivaljakon. Hipin silmät pyöristyivät kauhusta, ja hän meinasi nielaista kielensä. ”Kuka toi heebo luulee olevansa”, kuulin kääpiön kimittävän perääni. Tiesin kuitenkin valkosipulin ja loitsuni tepsineen. He eivät muistaisi tästä kohtaamisesta huomenna enää mitään.
Jono oli pitkä ja vaivalloinen, mutta päästyäni vihdoin kassalle nätti ja viattoman näköinen nuori naismyyjä käytti ostokseni läpi viivakoodin lukijan. Valkosipulin lisäksi matkaani tarttui pullo colajuomaa, levy tummaa suklaata, oliiviöljyä, seesamsiemeniä, pornolehti ja rujo, puoliksi elossa oleva karhun kyrpä. Kassaneiti näytti nostavan kulmaansa aavistuksen verran jälkimmäisen tuotteen kohdalla ikään kuin kysyäkseen ”Eikö tämä ole vähän liikaa?”, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan tarkoitusperistäni.
Pakatessani saalistani paperiseen ostoskassiin silmääni ja sieraimiini pisti perässäni kassalle saapunut vanha harmaahapsinen rouva. Mummolla oli kärttyisä ilme, kuin hänen lemmikkikoiransa olisi juuri joutunut ilmatorjuntaohjuksen hävityksen kohteeksi. Täti ei ollut vielä ehtinyt suutaan avata, kun jo vaistosin, että hän himoitsi verta.
”Vitun nuorisohintit etuilee aina jonossa!”, eukko rääkäisi sylki roiskuen vasten myyjän kasvoja. ”Tulee vielä tuomiopäivä, ennen kuin mä täältä lähden!”
”Kauppa suljetaan viiden minuutin kuluttua”, steroidiääni kaiutti asiakkaiden kuultavaksi.
”Lakkaa saatanan huora komentelemasta”, rautainen rouva tiuskaisi takaisin ja heristi nyrkkiään jonnekin yläilmoihin, mistä kuvitteli äänen syntyvän.
Nostin kassini käteeni, puristin kertaalleen pallejani ja tein lähtöä, mutten voinut olla huomaamatta tshekkoslovakialaista pientä konepistoolia pilkistämässä mummon kukkakuvioidusta käsilaukusta. Lisäksi mustan hameen alta välkkyi sisäreiteen vyötetyn Rambo-puukon kahva. Tämä täti oli selvästi saanut tarpeekseen, ja nyt olisi tilinteon aika. En kuitenkaan pitänyt kiirettä astellessani takaisin limusiinilleni. Ennakoiden saatoin kuulla jo hylsyjen kilisevän vasten kivistä lattiaa. Ehkäpä tämä olisi se piriste, jota raskas päiväni oli kaivannut.
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?