Sauna on suomalaisille rakas ja pyhä paikka. Suomalaiset ovat saunoneet jo pronssikaudella (1500-900 eaa). Maakuopassa kuumennetuista kivistä ollaan siirrytty nykyisiin sähkösaunoihin. Moni meistä suomalaista on syntynyt saunassa, ja onpa osa saanut alkunsakin saunassa. Saunassa on parannettu sairaita ja pesty vainajia. Niinpä myös monien rakkaimmat lapsuudenmuistot liittyvät saunaan.
Omissa muistoissani saunapäivät olivat juhlaa. Isovanhempani asuivat maalla papan rakentamassa ns. tyyppitalossa. Pihanperältä löytyi saunarakennus, jonka toisella puolella oli huussi. Huussia en kyllä ole koskaan ikävöinyt. Pakkasaamut kylmässä huussissa ovat jättäneet lähtemättömät muistot mieleeni. Mutta se sauna…
Matkaa talolta saunalle oli arviolta kymmenisen metriä. Pienillä jaloilla kuljettuna matka tuntui väliin hurjan pitkältä. Etenkin talvella pakkanen nipisteli, ja hanget olivat korkeat. Kovasti sai työtä tehdä, että pääsi perille.
Saunassa käytiin koko perheen voimin. Nykyään tuntuu ihmeelliseltä, miten me kaikki mahduimmekaan pieneen saunaan. Tosin itse istuin aina alimmalla lauteella. Lasten peseminen oli perinteisesti papan tehtävä. Pappa oli aikanaan pessyt kaikki omat lapsensa, ja nyt oli minun vuoroni. Hiustenpesu itketti kovasti, vaikka miten varovaisesti pappa pesi. Onneksi kyyneleet kuivuivat nopeasti. Koska olin perheen pienin, pappa otti saunatakkini aina saunan puolelle lämpiämään. Tällainen hemmottelu lämmitti niin mieltäni kuin ruumistani kipittäessäni takaisin talolle saunan jälkeen.
Kesällä saunassa piti olla tarkkana. Saunan porraskivelle kiipesi aina sisiliskoja päivää paistattelemaan. Tiesin kyllä, että sisiliskot ovat vaarattomia, mutta olivathan ne pienoiskrokotiilit silti melkoisen jännittäviä. Pahinta kuitenkin olivat sammakot. Jostakin reiästä sammakot aina löysivät tiensä varsinaiseen saunatilaan. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että kyllähän sammakot olisivat itse lähteneet karkuun saunan kuumetessa. Ei niitä olisi tarvinnut pois ajaa.
Vihtominen kuuluu oleellisesti maaseudun saunomiseen. Pappani on aina ollut mestari tekemään vihtoja. Lapsena sain aina oman pikkuvihdan käteeni. Enhän olisi edes jaksanut vihtoa itseäni aikuisten vihdalla. Tuoreen koivuvihdan tuoksu saa itseni vieläkin siirtymään muistoissani lapsuuteni saunaan.
Saunan jälkeen syötiin juhla-ateria. Ateriaan kuului aina paistettua makkaraa. Kesällä grillattiin pihalla, talvella paistettiin pannussa. Pöydässä oli myös aina mummun leipomia kaurasämpylöitä ja korvapuusteja. Sanokoon ravintotieteilijät mitä hyvänsä, olen sitä mieltä, että jokaisen pienen lapsen pitäisi kerran viikossa saada lämmintä kaurasämpylää, johon voi sulaa ja tuoretta korvapuustia kylmän maidon kanssa. Kyllä ravinnon täytyy ruokkia myös hyvää mieltä.
Suomi vaurastui ja edistys saapui myös kotikylääni. 1970-luvun loppupuolella mummulaani laajennettiin. Puusta rakennetun mökin kylkeen tehtiin tiilinen elintasosiipi. Siipeen tuli myös uusi sauna. Saunominen helpottui kovasti, mutta jotakin jäi puuttumaan. Kasvoin tarpeeksi isoksi käyttämään aikuisten vihtaa, eikä saunatakkiakaan enää tarvinnut lämmittää. Onneksi sentään makkara, sämpylät ja korvapuustit säilyivät ruokapöydässä.
Muutin äitini kanssa kaupunkiin. Kerrostalossa oli vain saunavuoro kerran viikossa. Rappukäytävässä kiipeily ei vastannut saunareissua pihanperälle. Mummulassa vielä sai herkkuaterian saunapäivinä, mutta kaupunkielämään se ei enää kuulunut.
Nykyiseen asuntooni kuuluu pieni sähkösauna. Kyllähän minä siitäkin nautin, mutta saunapäivä ei ole enää aikoihin tuntunut juhlapäivältä. Toivon, että kaupungistuneessa Suomessa kaikki lapset saisivat edes joskus käydä myös maaseudun puulämmitteisissä saunoissa. Mutta mahtanevatko nykylapset enää pitää paistettua makkaraa, kaurasämpylöitä ja korvapuusteja juhla-ateriana?
Teksti: Sari Laitinen
Kuva: Wiki Commons (linkki alkuperäiseen)
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?