21. heinäkuuta 1969
Valkoinen talo, Washington, D.C., Yhdysvallat
Yhdysvaltain persidentti Richard Nixon istui työpöytänsä ääressä Valkoisen talon länsisiiven virkahuoneessaan. Edessään pöydällä hänellä oli paperi, johon oli kirjoitettu puheenkirjoittaja Bill Safiren laatima teksti. Puhe ei ollut aivan uusi; se oli osa muistiota, jonka Safire oli laatinut jo muutamaa päivää aiemmin – kaiken varalta. Muistio oli otsikoitu ”Kuuonnettomuuden sattuessa”, ja siihen oli puheen ohella sisältynyt lyhyt ohjeistus nyt käsillä olevaa tilannetta varten.
Tuon ohjeistuksen mukaisesti presidentti Nixon oli hieman aiemmin soittanut kaksi puhelua Floridaan, Janet Armstrongille ja Joan Ann Aldrinille, Kuussa olevien astronauttien vaimoille. Aiemmin samana päivänä presidentti oli keskustellut kuualuksen miehistön kanssa ja onnitellut näitä suuresta saavutuksesta, historian ensimmäisestä kuukävelystä. Nyt hän oli esittänyt miesten vaimoille liittovaltion puolesta syvimmät osanotot ja suurimmat kiitokset. Seuraavaksi olisi vuorossa puhe järkyttyneelle kansakunnalle ja koko kuulentoa seuraavalle maailmalle. Yksi ihmiskunnan suurimmista hetkistä oli muuttunut painajaiseksi.
Televisiokameroiden pyöriessä presidentti aloitti historiallisen puheensa:
”Kohtalo on säätänyt, että miehet, jotka lensivät rauhallisin aikein tutkimaan Kuuta, saisivat sieltä myös viimeisen leposijansa. Nämä rohkeat miehet, Neil Armstrong ja Edwin Aldrin, tietävät, ettei heitä voida pelastaa…”
Mission Contron Center, Houston, Texas, Yhdysvallat
Tunnelma Nasan lennonjohdossa ei ollut koskaan ollut näin raskas, ei edes Apollo 1:n tulipalon aikaan reilut kaksi vuotta aiemmin. Vakava ihmisjoukko oli kerääntynyt radion ympärille. Ilmailu- ja avaruushallinnon työntekijöiden seasta pisti silmään mies, jonka paidan kaulus paljasti papiksi. Hänet oli kiidätetty paikalle tilanteen vakavuuden paljastuttua.
Joukon keskellä radion ääressä istui astronautti Ronald Evans. Yhteydenpito lennonjohdon ja avaruusaluksen välillä hoidettiin Maassa olevien astronauttien välityksellä, ja katastrofin sattuessa oli ollut Evansin vahtivuoro. Hänen selkänsä takana seisoi joukko muita astronautteja, osa jo avaruudessa käyneitä. Kotona Floridassa olevat astronautit vaimoineen olivat tiedon saatuaan kiiruhtaneet tukemaan kuulennolla olevien miesten perheitä. Nasan avaruuslentäjien piiri oli pieni ja tiivis.
Tilanteen toivottomuuden paljastuttua ainoa asia, mitä lennonjohdossa oli voitu tehdä, oli yrittää valmistella kuualuksen miehistöä tulevaan. Kuun pinnalle juuttuneessa aluksessaan he olivat kaiken muun avun ulottumattomissa. Miesten kanssa oli pohdittu sitä, miten näiden olisi parasta toimia viimeisinä hetkinään; odottaisivatko he hapen loppumista aluksesta, vai turvautuisivatko johonkin muuhun vaihtoehtoon. Lopuksi miehet olivat saaneet vielä keskustella paikalle tuodun papin kanssa.
Papin ja astronauttien päätettyä lyhyen keskustelunsa Evans tiedusteli, olisiko Armstrongilla ja Aldrinilla vielä jotain kysyttävää tai sanottavaa. Toivotettuaan vielä viimeisen kerran Kuussa oleville miehille onnea matkaan hän riisui kuulokkeensa ja kytki radion pois päältä. Yhteys Rauhallisuuden meren tukikohtaan oli katkaistu.
Merellä tapahtuvaa hautausta mukaillen, pappi siunasi astronauttien sielut viimeiselle matkalleen ja alkoi lausua Isä meidän -rukousta.
Kuun kiertorata, n. 400 000 kilometriä Maasta
Komentomoduuli Columbia lensi hiljaisuudessa avaruuden halki. Maa oli aluksesta katsoen Kuun vastakkaisella puolella, joten radioyhteys olisi poikki 48 minuuttia. Michael Collins istui ohjaajan paikalla mittareita tarkkaillen. Ohjaamon kolmesta istuimesta kaksi oli tyhjillään.
Columbian saavuttaessa oikean pisteen Kuuta kiertävällä radalla, Collins käynnisti polton. Moottori syttyi ja paloi 2,5 minuutin ajan. Moottorin sammuttua Collins totesi polton onnistuneen; alus oli oikealla reitillä. Parin kymmenen minuutin päästä se ilmaantuisi esiin Kuun katveesta ja aloittaisi pitkän lentonsa kohti Maata.
Maailmankaikkeuden yksinäisin ihminen oli matkalla kotiin.
Tämä on kuvitteellinen kertomus siitä, mitä olisi voinut tapahtua. Apollo 11 laskeutui Kuun pinnalle Rauhallisuuden mereen 21. heinäkuuta vuonna 1969. Kolme päivää myöhemmin Neil Armstrong (1930-2012), Edwin ”Buzz” Aldrin (1930-) ja Michael Collins (1930-) laskeutuivat onnistuneesti Tyyneen valtamereen. Mukanaan heillä oli 21,55 kg Kuusta kerättyjä näytteitä. Yhteensä 12 ihmistä on kävellyt Kuun pinnalla. He kaikki ovat palanneet turvallisesti kotiin.
Teksti: Jesse Laitinen
Kuva: Maa nousee horisontin takaa Apollo 11 -lennolla otetussa kuvassa. (Yksityiskohta suuremmasta kuvasta: linkki)
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?