Amélie Nothomb – Nöyrin palvelijanne
(Stupeur et tremblements, 1999 suom. Annikki Suni)
Viisi ensimmäistä ikävuottaan Japanissa viettänyt Amélie Nothomb ehti kirjoittaa kahdeksan teosta, joista vain yksin käännettiin suomeksi, ennen hänen tunnetuinta elokuvaksikin sovitettua kirjaansa Stupeur et tremblements eli Nöyrin palvelijanne. On sääli, että Nothombin kirjoista ei tämänkään jälkeen ole käännetty suomen kielelle kuin kaksi, sillä belgialaiskirjailijan helppolukuisesta ja hauskasta kirjoitustyylistä nauttisi varmasti moni jopa hiukan laiskemmanpuoleinen lukija. Tämä kyseinen kevyt kirja tarjoilee erikoisen, Nothombin omiin kokemuksiin perustuvan jopa tragikoomisen tarinan kahden täysin erilaisen maailman ja kulttuurin väistämättömästä ja ankarasta yhteentörmäyksestä.
”Aikuisena päätin laimentaa suuruudenhulluuttani ja mennä tulkiksi japanilaiseen firmaan. Valitettavasti se oli liian hyvää minulle ja jouduin laskeutumaan alempaan asemaan, kirjanpitäjäksi. Mutta sosiaalinen romahdukseni oli niin salamannopea ettei jarrua näkynyt lainkaan. Minut siirrettiin ei-miksikään. Pahaksi onneksi – olisihan minun pitänyt arvata se – myös tämä ei-mikään oli liian hyvää minulle. Vihonviimeinen virkanimikkeeni oli käymälän siivooja. ”
– Amélie, Nöyrin palvelijanne
Amélie palaa synnyinseudulleen Japaniin aloittaakseen työt liikeyritys Yumimoton tulkkina, mutta valitettavasti matka alas lapsuuden haavepilvistä takaisin maanpinnalle on hidas ja täynnä esteitä. Länsimaalaisena Amélie on uusien kollegoidensa silmissä välittömästi alempiarvoisempi ja nainen joutuukin pian selviytymään yksin mitä haastavimmista työtehtävistä yrityksen eri osastoilla. Työpaikalla, jossa ei sovi tehdä pienintäkään virhettä, saati väittää vastaan esimiesten äänekkäille ja väärin perustein tehdyille syytöksille, mielikuvituksellinen Amélie turvautuu haaveiluun lentämisestä kaupungin yllä ja ihailee päivät pitkät vieressään istuvaa kuvankaunista Fubuki Moria. Vaikka länsimaalainen nainen tuntuu nöyrtyvän yhä uudelleen ja uudelleen vuorotellen kaikkien kolmen esimiehensä edessä, jatkaa hänen uransa Yumimotolla aina vain vääjämätöntä syöksyään kohti ”ei-mitään”. Kantaessaan vastuuta virheistä, joita Amélie ei edes tiedä tehneensä, joutuu jopa naisen värikäs mielikuvitus koetukselle. Kun vastaan asettuvat vielä vastenmielinen ja huvikseen alaisiaan nöyryyttävä herra Omochi sekä yli-inhimillistä täydellisyyttä vaativa herra Saito, tipahtaa periksiantamaton ja rohkea Amélie lopulta tulkintehtävistään jopa ala-arvoisuuttakin alemmas; vessojen siivoojaksi.
Kaunis tarina Amélien matkasta käymälöiden kuuraajasta kirjailijaksi on täynnä naurua ja suuria unelmia. Silti, ensimmäinen ajatus kirjan luettuani oli varmasti sama, kuin ehkä muillakin teoksen läpi kahlanneilla. Vaikka kirjaa kutsutaankin sen takakannessa hyvin kevyesti ”tositarinaksi”, on siitä huolimatta uskomatonta ajatella, että Nothomb olisi kokenut edes pientä osaa kirjassa kuvailtavista sattumuksien sarjasta aikoinaan omassa elämässään, saati jaksanut pysyä loppun asti yhtä positiivisena kaiken kaaoksen ja nöyryytyksen keskellä. Vaikka Amélie kirjan sivuilla onkin omaksi harmikseen hieman liian tyhmärohkea, on silti ihailtavaa, miten lannistumattomasti hän taistelee työpaikastaan ja onnistuu aina kääntämään suuretkin vastoinkäymiset pieniksi voitoiksi. Teos itsessään on kirjoitettu melko kärjistetysti, mutta on silti alusta asti hauskaa ja leppoisaa luettavaa, joskin paikoitellen jopa melkein kauhukirjaillisuuteen verrattavaa tekstiä seikkailuista työelämässä maailman toisella puolella.
Kuva ja tekstit
Eveliina Aholaita
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?