Kunnioitan luovuutta, on se sitten laadultaan musiikillista, kaunokirjallista, kuvataiteellista, teknologis-innovatiivista tai jotain muuta. Itse ajauduin luovan kirjoittamisen pariin erityisesti edellisellä työpaikallani, ollessani kuntoutujana Kuntoutuspolku ry:n Lielahden kartanolla. 2017 tammikuussa liityin silloiseen luovan kirjoittamisen ryhmään, jota ajan myötä ajauduin myös itse vetämään. Olin joskus teini-iässä leikitellyt fantasiatarinoiden kirjoittamisella, mutten koskaan päässyt tässä parin sivun mittaisia tynkiä pidemmälle.
Aikuislukiossa kunnostauiduin aine- ja esseekirjoittajana, ja sain tästä myötä roppakaupalla itseluottamusta omaan kirjalliseen ilmaisuuni. Yliopistossa filosofiaa opiskellessani tekstien tuottaminen oli lähinnä akateemista ja puisevaa lähdeviittauksineen ja tieteellisine kriteereineen, mutta tämäkin koulu varmasti opetti itselleni jotain arvokasta. Luovuuteen yliopistomaailma ei kuitenkaan oman kokemukseni nojalla rohkaise.
Tässä tekstissäni pyrin pohtimaan, mitä luovuus itselleni merkitsee, ja mahdollisesti antamaan lukijalle virikkeitä oman luovuutensa esiin kaivamiseen. Keskeisiksi teemoiksi olen nostanut itsekriittisyydestä ja estyneisyydestä vapautumisen sekä luovuuden inspiroimisen. Pilkkusäännöt kukin voi opetella vaikka käymällä pari iltalukion kurssia tai selaamalla internetin kielioppaita. Nyt kyse on silkasta luomisvimman raivoisasta ulospuskemisesta.
Mitä on luovuus?
Tätä voi itse kukin kysellä itseltään, läheisiltään tai vaikkapa aihetta käsitteleviltä opaskirjoilta. Löytyy varmasti monia, jotka ajattelevat luovien tuotosten syntyvän kuin tyhjästä – jumalten, enkelten tai demonien äänen virratessa tekijänsä kautta tai jotain muuta vastaavaa. Itse näen luovuuden ennemminkin alkemiana: jonkin muuntamisena joksikin toiseksi. Tekstiä tuottaessani en vain sylje sanoja tyhjyydestä ulos maailmaan, vaan sanat ja ideat kumpuavat aina joltakin perustalta. Tämä perusta on koko kokemushistoriani, luomishetken materiaalinen, aistittava ympäristöni ja se kokonaisvaltainen konteksti, jossa luominen toteutuu.
Kun esimerkiksi näen edessäni puun, saatan näköaistimusteni, puita ja muita asioita koskevien muistojeni ja mielikuvitukseni myötä taikoa kynälläni tekstiä puu aiheenani. Samoin kuin menneiden aikojen myytilliset alkemistit pyrkivät valmistamaan kultaa muista metalleista, oma pyrkimykseni on muodostaa sanoja ja lauseita muun muassa materiaalista maailmaa koskevista kokemuksistani.
Huomionarvoista on, että mielellämme on tapana olla jatkuvasti luova. Maailmassa liikkuessamme ja tapahtumia ja toisia ihmisiä kohdatessamme mielemme on taukoamatta työssä. Tuotamme jatkuvasti ja vaistomaisesti kokemuksistamme kielellisiä narratiiveja, joiden varaan rakennamme muistomme siitä, kuinka asiat mielestämme – omasta näkökulmastamme käsin – tapahtuivat.
Valitettavan usein mielen luova työ on kuitenkin tuottaa itsellemme päänvaivaa, traumaattisia muistoja ja muita tukoksia, jotka lopulta häiritsevät kykyämme olla luovia rakentavilla, jopa terapeuttisilla tavoilla. Luova kirjoittaminen voikin olla myös terapeuttista. Siinä saa purkaa patoutumiaan ja vitutuksiaan, huoliaan ja haaveitaan kielellisen ilmaisun keinoin ja vieläpä siten, että luovuuden hedelmistä saattaa joskus olla iloa jollekulle tekstien vastaanottajallekin.
Näen siis luovuuden olennaisesti assosiatiivisena vuodatuksena, jossa mielleyhtymät seuraavat toisiaan muodostaen spontaanin ideoiden virtauksen. Tästä virtauksesta luova kirjoittaja voi ammentaa mitä mielikuvituksellisimpia aistimusten, ajatusten ja muistojen yhdistelmiä, joilla värittää sanallista ilmaisuaan. Jotta luovuus voidaan herättää palvelemaan luovaa kirjoittamista, tulee kuitenkin päästä eroon kaikenlaisista tukoksista, jotka ehkäisevät yksilöä ilmaisemasta itseään ja toteuttamasta luovia ideoitaan.
Itsekritiikki
Luulen itsekriittisyyden olevan monien luomishaluisten keskeisenä ongelmana. Kirjoittajalla on halu kirjoittaa, mutta jo ennen alkuun pääsemistä hän pähkäilee ”lukeeko kukaan tekstejäni?”, ”miten minun tulisi kirjoittaa?”, ”minkälainen juonenkulku on omaperäinen?”, ”en kai vain kopioi toisia?”.
Kasvatuksemme ja ympäristömme on ehtinyt pakkopaidoittamaan meihin lukemattomia tällaisia freudilaisen yliminän haamuja, jotka asettavat oletuksia ja raameja sille, mitä meidän tulisi suoltaa kynistämme ja näppäimistämme. Ehkä pahin luomishaluisen yksilön tauti on se, kun hän himoitsee jo ensimmäisen teoksensa olevan mestarillinen. Perfektionisti ei meinaa koskaan päästä alkuun missään.
Luovuuttaan hakevan tulisikin lähtökohtaisesti opetella suhtautumaan tuotoksiinsa sillä asenteella, että hän toteuttaa luovuuttaan itseään varten. Tekstin tulee lähtökohtaisesti olla sellaista, joka miellyttää kirjoittajaa itseään. Tässä tulee unohtaa tyystin kaikki toivo korkeammasta kunniasta, toisten kommenteista ja muista palkkioista tai rangaistuksista. Luominen voi alkaa ainoastaan itsensä toteuttamisena itseä varten.
En kuitenkaan tahdo esittää, että mahdollisen vastaanottajan täydellinen huomiotta jättäminen on suotuisaa, mikäli kirjoittaja toivoo tulevansa jollain tavoin toisten ymmärtämäksi tai kuulluksi. Filosofian opiskelu on tarjonnut itselleni loistavan esimerkin kieliyhteisöstä, jossa alan opiskelijat saatika professorit eivät edes yritä tavoittaa suurten massojen käsityskykyä. Viisauden rakastajat tuppaavat olemaan niin syvällä omassa terminologiassaan ja käsitesolmuissaan, että ainoastaan toinen, samat saatanalliset opit sisäistänyt kollega voi heidän julistuksiaan ymmärtää.
Myös kielellisen ilmaisun lajityyppi määrittää puitteita sille, missä määrin tekstin on aiheellista antautua toisten tajuntaa puhuttelevaksi. Omalla polullani ratkaiseva vaihe luovaan kirjoittamiseen sisälle pääsemiseksi onkin ollut runous. Aiemmassa elämässäni koin vierastavani runoutta, enkä edelleenkään ole liiemmin lukenut toisten runoja tai perehtynyt siihen, millaisia runojen tulisi korkeimpien auktoriteettien mukaan olla.
Runollinen ilmaisu tarjosi kuitenkin oivallisen pakotien kieliopillisten ja muunlaistenkin sääntöjen vankilasta. Runojen säkeet kun voi mitoittaa täysin mielensä mukaan, ja runoissa pääsee leikittelemään riimeillä ja kielellä sen kummemmin välittämättä, miten sanottu tulee toisten tulkitsemaksi. Runous on kielellä leikkimistä, verbaalista masturbointia, jota kehotan kenen tahansa rotuun, sukupuoleen tai poliittiseen vakaumukseen katsomatta kokeilemaan.
Eräs itsekriitikon purkamisen menetelmiini liittyvä ajatus kytkeytyy usein rakastamaani termiin ’välinpitämättömyys’. Liian usein kirjoittaja miettii valmiiksi mielessään tarinan, jota hän haluaa lähteä kertomaan. Tämä ehkä toimiikin monille. Oman luovuuteni kanavoinnille on kuitenkin ollut keskeistä sallia itseni sanoa, mitä mieleen juolahtaa. Olemalla välinpitämätön sen suhteen, mihin kirjoittamani tarina, runo tai muu teksti kehittyessään etenee, tulen myös jatkuvasti yllättäneeksi itseni, mikä tekee tekstin rakentamisesta itselleni mielenkiintoista.
Samaa lähestymistapaa voidaan ajatella myös vaikkapa kuvataiteessa. Ensin taiteilija päättää maalata jonkinlaisen puun sen kummemmin miettimättä, mitä muuta kuvaan tulee. Puu on luomisprosessin lähtölaukaus, jolle kaikki muu on jatketta. Maalaaja voi myös käyttää puuhun ja sen yksityiskohtiin niin paljon aikaa ja vaivaa kuin haluaa. Vasta puun valmistuttua hän ryhtyy pohtimaan, mitä muuta kuvaan istuu. Se, millaiseksi puu muodostuu, voi myös prosessin myötä inspiroida luovassa mielessä ajatuksia siitä, mihin kuvallinen tarina tulee etenemään.
Vastaavasti runoa kirjoittaessani voin ensiksi muotoilla paperille jonkin sanan, tietämättä laisinkaan, minkälaista runoa olen ryhtymässä kirjoittamaan. Tämä sana puolestaan herättää mielessäni mielleyhtymiä, jotka johdattavat minua aina seuraaviin sanoihin ja ajatuksiin. Näin luovuuteni on jatkuvassa tulemisen tilassa, jossa edes itse en varmuudella tiedä, mihin villeihin luomuksiin ennakkoluulottomuuteni minut siivittää. Kun uskaltaa antaa luovuutensa spontaanisti virrata, saattaa itsekin päätyä ihmettelemään, mihin suuriin ja kauniisiin luomuksiin oma luomisvoima kykeneekään. Alkuun tulee vain päästää irti omista epäluuloista ja epäilyksistä, itsekritiikistä ja rimakauhusta, luopua jahkailusta ja pakottaa kynä puhumaan.
Puu
Se on vain ensiaskel
multainen sysäys
lähtölaukaus alhaiseen, ajattomaan alkuun
Inspiraatio
Kuten jo luovuuden luonnetta pohtiessani esitin, luovuuden tuote ei synny tyhjästä. Kun fiilis ei ole kohdallaan, on itseä mahdoton pakottaa puskemaan painavia sanoja paperille. Luovuus edellyttää sytykettä, oikeaa aikaa ja paikka, oikeaa mielentilaa. Mistä siis hakea inspiraatiota, kun pää lyö tyhjää ja valkoinen paperi tuijottaa edessä ivailevasti virnuillen?
Lähtökohtaisesti todettakoon, että internet on pullollaan luovan kirjoittamisen harjoitteita ja inspiraatioideoita. Riittää, kun osaa käyttää virtuaalimaailman hakukoneita (esim. termillä ’creative writing prompts’) ja mahdollisesti taitaa muitakin kieliä kuin suomea. Lopulta inspiraatioideoita voi kuitenkin hakea aivan kaikkialta: toisten tekstien tarjoamien esimerkkien pohjalta, omasta kokemushistoriasta (muistoista, iloista, suruista), kuullusta, nähdystä, kaikilla aisteilla aistitusta.
Runoja kirjoittaessani eräs suosikkimenetelmistäni on hyödyntää inspiraatiosanoja. Erään kerran yliopistolla notkuessani tartuin sanomalehteen ja poimin sen sivuilta satunnaisesti 13 sanaa. Tämän jälkeen muotoilin runon sisällyttämällä nämä sanat tekstiini. Erityisen antoisaksi harjoitteessa koin sen, että nappailemalla satunnaisia sanoja oman, totunnaisen sanavarastoni ulkopuolelta, sain sisällytettyä runoon sellaista kieltä, jota en tavallisesti käyttäisi. Inspiraatiosanojen hyödyntäminen voi siis olla myös hyvä tapa kartuttaa omaa sanavarastoa silloin, kun kieli tai tekstien teemat tuppaavat olemaan toisteisia.
Valmiiksi kielellisessä asussa ilmevät merkkijonot eivät kuitenkaan ole ainoa inspiraation lähde. Kun käyttää aistejaan ja nimeää aistikohteitaan, voi ajassa virtaavasta ympäristöstään löytää ehtymättömän kaivoksen luovuuden louhittavaksi. Ja hyvin viritetty mieli kumpuaa aina uusia ideoita vanhojen pohjalta.
Näen ensiksi tuolin. Tuolin väri on sininen. Sininen muistuttaa minua merestä. Merestä tulee mieleeni Intian Goan paratiisimaiset rannat. Paratiisi kytkeytyy tajunnassani raamatulliseen käärmeeseen. Käärmeen ajatteleminen kuljettaa minut lohikäärmeisiin. Lohikäärmeet syöksevät tulta. Tuli on kuumaa. Myös auringon polte on kuuma. Nyt mieleni tekee kuumaa kaakaota. Kaakao kuljettaa ajatukseni edelleen Atlantin toiselle puolen, löytöretkeilijöiden ja Amerikan alkuperäisasukkaiden maailmaan.
Ajatusharhailuni katkeaa, kun kuulen ohikulkijoiden puhuvan rakennustöistä kaupungilla. Nyt lähdenkin seuraamaan tätä ajatusketjua. Rakennustöistä mieleeni pulppuaa visioita siitä, kuinka mikään ei tunnu etenevän tässä keskeneräisessä maailmassa. Pulahdan synkkiin vesiin turhautuessani hälinään ympärillä. Selkääni kutittaa, ja huomaan vitutuksen hiipivän pitkin selkärankaani. Tunnen muljahduksen rinnassani, ja säikähdän hetkeksi. Havahduttuani jälleen inspiraatiohakuisuuteeni voin jälleen kuitenkin ilokseni huomata, miten rikas kokemukseni tarjotin on.
Kaikki tämä ajatuksen virtaus tuo siis eteeni ehtymättömän elämänpuun, jonka hedelmät ovat luovuuteni vapaasti poimittavissa. Nyt minun tarvitsee enää loihtia ideoistani runo, tarina tai muu teksti, ja olen jo päästänyt luovan levottomuuteni valloilleen. Sille, joka osaa olla vastaanottavainen inspiroitumiselle, ongelma onkin ennen pitkää ennemmin siinä, miten sulkea mielestään pois tarpeettomia ideoita. Tämä on kuitenkin olematon huoli, kun vain ryhtyy – kirjoittamaan – jotain.
Tyypillinen ongelma niin itselleni kuin varmasti monille luoville ihmisille liittyy aikaan ja tilaan. Luovan toiminnan toteutuminen vaatii usein tietynlaisen tilanteen, tietyn ympäristön. Toisten pälyilevät katseet tai ympäröivät hälyäänet lienevät tyypillisiä esimerkkejä luovuutta ehkäisevistä häiriötekijöistä. Luovuus vaatii tietyn keskittymisen. Luovuudessa on jotain rituaalinomaista. Kannattaa siis etsiä ja hakeutua sellaiseen ympäristöön, jossa luovuus saa rauhassa kukoistaa.
Toisaalta eri ympäristöjä voi myös hyödyntää palvelemaan omia luovia tarkoituksia. Metsässä kannon päällä istuskelu voi inspiroida erilaisia ajatuksia ja tekstiä kuin vaikkapa kaupungin kahvilassa kirjoittelu. Joku ympäristö voi soveltua runojen raapustamiseen, toinen romaanin työstämiseen, kolmas filosofisten oivallusten kehittelyyn. Inspiraatiotaan voikin etsiä juuri hakeutumalla itselle vieraisiin tilanteisiin, kokeilemalla uusia asioita ja murtautumalla ulos mukavuusalueeltaan.
Myös toisten seurassa kirjoittamisessa on omat puolensa, ja tästä ovat esimerkkinä erilaiset kirjoitusryhmät. Ryhmätilanteessa kaikilla osallistujilla on yhteinen tavoite, mikä voi osaltaan auttaa keskittymään tekemiseen. Ryhmä on myös hyvä lähtökohta aikaansaamattomuudesta kärsiville. Kirjoitusryhmässä kun tulee ikään kuin pakottuneeksi raapustamaan edes jotain, ja vertaistuki ja teksteistä keskustelu voi viedä omaa innostusta eteen päin ja tuoda rohkaisua ja ideoita tulevalle tekemiselle.
Inspiraatiota tuskin voi pakottaa keneenkään, mutta muun muassa luovan kirjoittamisen ryhmien kautta toiveikkaat voivat löytää työkaluja, joilla päästä oman innostuksensa alkulähteille tai saada uutta potkua jo aiemmin kuihtuneelle luomistarmolle. Olennaista on kuitenkin henkilön omakohtainen motivaatio ryhtyä tuottamaan tekstejä ja valmius irtaantua itsekritiikistä ja ennakkoluuloista, jotka mahdollisesti tukkivat hänen luomisvoimiaan.
Se, joka jatkuvasti kritisoi omia (tai toisten) ideoitaan, ei koskaan opi luovaksi ideoiden toteuttajaksi. Maailma on täynnä kriitikoita, epäilijöitä ja muita vellihousuja; vain harvat ja valitut rohkenevat vuotaa hikensä ja verensä luomuksiinsa ja vieläpä asettaa ne itseensä käpertyneiden kusipäiden kritiikin moukarin alle. Luova onkin lopulta se, joka uskaltaa.
Ja vielä viimeinen vinkkini: Älkää nyt herran tähden pähkäilkö tekstejänne kirjoittaessanne, onko tuotoksenne omaperäinen, originaali, ainutlaatuinen tai jollain tavalla vallankumouksellinen. Ennemminkin rohkaisen teitä ottamaan vaikutteita aivan kaikkialta ja luovina alkemisteina, kokkeina ja taikureina vuodattamaan teksteihinne juuri sen, mitä niihin kulloinkin sattuu valumaan.
Vaikka tuotoksenne kuinka muistuttaisi jonkun menneen suuruuden julkaisuja, luottakaa siihen, että teidän tekeleenne on aina ainutlaatuinen. Se on syntynyt juuri teidän yksilöllisestä, luovasta mielestänne, juuri teidän hahmotustapanne värittämänä ja juuri sillä tunnelatauksella ja visiolla, jonka juuri te olette kanavoineet luomuksiinne. Luokaa ja julkaiskaa. Ja kun kriitikkonne vielä tuhlaavat aikaansa luomustenne pilkkomiseen, kääntäkää heille ja menneille luomuksillenne selkänne, ja luokaa jälleen jotain uutta.
– Jere Jokinen
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?