Keskipäivän auringonvalo häikäisee väsyneitä kasvojani, kun heräilen taas, jälleen kerran, todistamaan uutta sunnuntaipäivää. Tavalliselle toimettomalle tallaajalle kyseessä voisikin olla vain päivä muiden joukossa, mutta henkilökohtaisesti näen jo horisontissa tuon jokaviikkoisen, tuttuakin tutumman haasteen nostavan rumaa päätään. Tunnin päästä olisin jo korviani myöten tämän ihanan demonin pauloissa. Hivuttaudun varmoin mielin kohti ulko-ovea ja sen takana lymyävää ihmeellisyyksien kehtoa, jota myös maailmaksi kutsutaan. Takki niskaan ja kaverit kainaloon, se hetki on taas koittanut. On aika lähteä keilaamaan.
Nopeiden kuulumisten vaihdon jälkeen karmea kolmikkomme suuntaa kohti lähintä bussipysäkkiä. Porukan vakiojäsenistöön kuuluu jo lapsuusajoilta tuttu työttömyysrintaman kohtalotoveri, vielä hetkellisesti arkisin valtion suolakurkkusalaattiin sonnustautuva velipoika, ja pääsääntöisesti mustiin pukeutuva puoliperfektionisti, artikkelin allekirjoittanut luppoajan lordi. Hetkellisen peukkujenpyörityksen jälkeen poppoomme pomppaa luonnollisesti myöhässä kulkevaan onnikkaan, ja matka kohti keskustaa voi alkaa.
Asutamme bussin hämärän takanurkan kuin kovat pojat konsanaan, ja ajatukseni kääntyvät kohti tulevaa koettelemusta. Tutusta porukasta huolimatta tiedostan, että peliradalle päästyä olisivat he minulle vain kilpakumppaneista kovimpia; vahingoniloisia vihollisia. Jokaista toimintoani tultaisiin seuraamaan kovalla silmällä; jokainen heitto arvioitaisiin ajatuksella, jokainen virhe muistettaisiin. Vai muistettaisiinko? Entä jos he pelaavatkin vain huvin vuoksi? Olenko ainoa, joka ottaa pelin liian tosissaan? En edes kehtaa kysyä ääneen.
Bussi kaartaa keskustaan. Jalkamme kohtaavat valoa peilaavan Hämeenkadun asfaltin ja suuntaammekin jo määrätietoisesti kohti parin nurkan takana sijaitsevaa jo niin tutuksi tullutta keilahallia. Kokoan ajatukseni ja totean itselleni, että nyt on tosi kyseessä; tänne on tultu voittamaan. Morjestan tiskin takana hääräilevää ravintolapäällikköä, valuutta vaihtaa omistajaa, ja trendikkään konemusiikin säestämänä marssimme suorituspaikalle.
Uhraudun kuin todellinen herrasmies konsanaan: olen heittovuorossa viimeisenä. Tekopyhä jalouteni lankeaa kuitenkin nopeasti omaan nilkkaan, kun tajuan, että olen juuri kasannut itselleni massiiviset suorituspaineet: kaveri kiskaisee 9 pistettä, velipoika vetäisee täydellisen kaadon. Naurahdan leppoisasti ja totean ”Jaahas, vai niin” tarttuessani palloon.
Käsi heilahtaa taakse, ja seuraavan parin sekunnin ajan näytän siltä kuin olisin ensimmäistä kertaa asialla. Komean kompuroinnin seurauksena pallo irtoaa hyppysistäni ja lentää kohti vasenta takanurkkaa, kaataen vain yhden ainoan keilan. Tilanteen kruunaa suustani kajahtava ”Perseelleen meni” ja vieressä tuijottavat, yhtä hämmästyneen oloiset pelikaverit.
Hallin toiseen päähän ilmaantuneen nuorten peliporukan ilmapiiri muuttuu äkillisesti, ja korviini kaikuu ainakin omasta mielestäni jokseenkin ivaavalta kuulostavaa naureskelua ja epäilyttävää suuntaani pälyilyä. Minulleko he nauravat? Kuinka kehtaavatkin, perkuleen ensikertalaiset. Jonkinasteisen egokolauksen kokeneena päätän kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja keskittyä vain olennaiseen. Toinen heitto irtoaa kädestäni, kaataen loput 9 edellämainitun tunaroinnin jäljiltä pystyyn jäänyttä keilaa. Suupieleni kääntyvät lievään virneeseen ja mielialani kohentuu; olen taas mukana kisassa.
Aika lentää kuin siivillä ja ennen kuin huomaammekaan, on pelikellossa aikaa jäljellä enää viitisen minuuttia. Matka on ollut koko kolmikolle yhtä vuoristorataa, kullakin omat mokansa ja loistohetkensä. Loppusuoralla tilanne on tuttuun tapaan äärimmäisen tasainen, ja löydänkin itseni viimeisen heiton edestä. Velipoika johtaa 12 pisteellä. Ensimmäinen heittoni kaartaa lievästi liikaa vasemmalle, jättäen pystyyn 3 keilaa. Hiki nousee pintaan ja tiedän olevani tosipaikan edessä; jäljelle jääneiden keilojen kumoon tönäisy tietäisi lisäheittoa, jolla homma hoidettaisiin komeasti kotiin.
Käsi heilahtaa ja pallo sinkoutuu kohti keiloja. Pallon rata näyttää lupaavalta, mutta heti pallosta irti päästettyäni tunsin mokanneeni; liikaa kierrettä. Pallo sinkoutuu oikeaan takanurkkaan ja vain lievästi hipaisee keiloista takimmaista. Insinöörilaji.
Ulkoista tyyneyttäni ylläpitäen onnittelen veljeäni hyvin ansaitusta voitosta. Sisälmyksiäni kuitenkin kalvaa polttava kylmyys; huono häviäjä oli hävinnyt.
Pelikello iskee nollaan, aikamme on täynnä. Poistumme vähin sanoin, ja ennen pitkään bussin takapenkillä kököttäkin tuttu, tällä kertaa hieman hikisempi kolmikko. Sulkeudun omaan rauhaani ikkunasta ulos tuijottaen ja auttamatta ajatukseni kohdistuvat kohti suoritustani. Miten saatoinkaan mokata? Olisinko voinut tehdä jotain toisin? Mitähän kaveritkin ajattelevat? Pohdiskelun lopputulos on kuitenkin vanha tuttu; peliähän se vaan on, eivätkä pelitoverini ota keilausta niin tosissaan. Toivottavasti. Loikkaamme bussista ja tiemme erkanevat. Tiedämme palaavamme asiaan taas viikon päästä.
Taas seuraavana sunnuntaina auringon herättämät kasvot kääntyvät kohti horisonttia, josta tuttu demoni jo vilkuileekin.
On aika keilata.
Nico Kallio
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?